Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta.
15.12.2020
Pelkkää pelleilyä
Minusta ei heru kyyneltäkään, kun varpupolo paleltuu jouluaamuna hankeen. Tiedän, tiedän kuten varmaan suurin osa, kuinka surullinen tarina siinä on takana, mutta siihen aikaan, 1800-luvulla, sivistyneittenkin ihmisten lapset kuolivat vaikka minkälaisiin tauteihin.
Eikä tämä ollut aasinsilta koronaan, vaan kömpelö pohjustus sille, että olen huono liikuttuja. Lasteni mielestä olen inhorealisti. Laitan aina telkkarin kiinni, kun siellä herutetaan nenäpäiviä tai syöpäkeräyksiä tanssien lomassa. Ohjelmat ovat niin teennäistä, etten voi katsoa.
Olen joskus lukenut, muistaakseni Eeva Joenpellon haastattelun, jossa hän mielestäni sanoi näin:
“Se etten ole tunteellinen ihminen, ei tarkoita, etten olisi tunteva ihminen.”
Tämä tukee omia ajatuksiani.
Kyllä tällainen inhorealistikin liikuttuu, kuten marras-joulukuun vaihteessa kahdesta somessa pyörineestä kotikutoisesta videosta.
Ensimmäisessä Veeti, alle kymmenvuotias poika, ja joku sairaalaklovneista laulavat yhdessä “On kuukaus enää jouluun”. Esitys kuvattiin alun alkaen äidille, mutta siitä tuli niin hyvä, että se pantiin yleiseen jakoon. Sillä esityksellä ei pääsisi Talent-kisaan, mutta sillä pääsee suoraan ihmisten sydämiin.
Kun joku laittaa itsensä niin vilpittömästi likoon kuin Veeti, niin meitä herkistyneitä oli yhtäkkiä Facessa 12 000, ja 2400 meistä jakoi videon eteenpäin. Instagramissa laulua katsottiin 8000 kertaa.
Muutama päivä esityksen jälkeen, someen ilmestyi toinen video, jossa Veeti kiittää saamistaan kehuista. Se käy vielä enemmän sydämeen, vaikka Veeti sanoo vain yhden lauseen: “Kiitos, kun sanoitte noin nätisti miulle, että esitys oli hieno”.
Äiti oli kertonut klovneille, että Veetin sydän kuulemma pakahtuu rakkaudesta. Ja se näkyy.
Kumpaakaan näistä videoista ei ole suunniteltu, sommiteltu, ei ole mietitty liikuttavaa tarinaa, jolla tiristetään katsojasta kyynel. Missään ei ole edes kerrottu miksi Veeti on sairaalassa, hänen ja perheen yksityisyyttään on kunnioitettu.
Ilo on iso asia
Vuonna 2011 sain tehdä Tukilinja-lehteen jutun sairaalaklovneista. Sairaalaklovnien toiminta täytti silloin 10-vuotta. Lisäksi juhlittiin sitä, että sairaalaklovnitoiminta oli saatu jokaiseen yliopistolliseen sairaalaan. Sen ansiosta toiminta tavoitti viime vuonna 2019 jo noin 77 000 henkilöä – lapsia, heidän läheisiään ja hoitohenkilökuntaa.
Miksi kipeille lapsille pitäisi pelleillä? Sairaalassa olo on vakava juttu.
Sairaalaklovnit saavat lapsen unohtamaan hetkeksi sairautensa. Klovnit tuovat mukanaan hyvää mieltä, vapauttavaa naurua ja hulluttelua. Lapsi saattaa syyllistää itsensä sairautensa takia, siksi hänelle on tärkeää nähdä vanhempiensa nauravan iloisena – joku äiti on kuulemma nauranut niin, että tipahti tuolilta!
Tutkijat arvelevat, että nauraminen vapauttaa kehoon endorfiiniä, joka lievittää kipua ja stressiä. 15 minuuttia kunnon naurua nostaa tutkitusti kipukynnystä.
Keväällä korona siirsi sairaalaklovnien toiminnan pääosin verkkoon. PunanenäStudion videoita voi edelleen katsoa Youtubesta: www.youtube.com/sairaalaklovnit
Nyt joulukuussa klovnit julkaisevat Facebookissa joulukalenteria, jossa on joka päivä joku kiva pieni video.
Punainen nenä ja sisäinen klovni
Leuhkin silloin tällöin sillä, että olen kauan sitten suorittanut klovnerian peruskurssin Teatterikoulun avoimella puolella. Tällaisena alle 150 senttisenä pätkänä luulee helposti olevansa valmis pelle. Mutta, pelle ja klovni ovat kaksi eri asiaa ja lisäksi kurssilla paljastui, että minun sisäinen klovnini ei ollutkaan iloinen ja hauska, vaan se oli yrmeä äkseeraaja.
Siksi minulle puettiin maata viistävä sotilasmantteli ja sen uumenista laitoin yleisöä ja maailmaa järjestykseen. Se kyllä nauratti katsojia, mutta pakko myöntää, että olin vähän pettynyt. Olin luullut olevani hauska ihan toisella tavalla. Jaska (aviomies) sanoi, että ehkä se maailman pienin naamio, eli punainen nenä, toi esiin todellisen minuuteni.
Koronasta minun on turha sanoa mitään, media on sitä täynnä, mutta kaiken keskellä voisi muistaa, että elämä ei lakkaa olemasta hauskaa kun joku kuolee, eikä se lakkaa olemasta vakavaa, kun joku nauraa. Tämän viisauden sanoi muistaakseni Bernhard Shaw.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteista.