Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emmi Nuorgam. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emmi Nuorgam. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. elokuuta 2021

Tukilinjan blogijuttu 5

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

19.12.2020

Mediako aidosti moninaista?

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä 10/20 on juttu historioitsija Reetta Hännisestä. Hän puhuu tammikuussa Tieteen päivillä suomalaisten naistoimittajien palkkaamisesta sanomalehtiin 1920-30-luvulla. Naisia pestattiin tuomaan lehtiin kepeyttä ja monipuolisuutta. Esimerkiksi muotijutut, pakinat ja naisten matkareportaasit olivat suosittuja. Lehdissä oli huomattu, että naiset vastasivat perheiden kulutuspäätöksistä, joten oli taktisesti viisasta tavoitella heitä kirjoittajiksi ja lukijoiksi. Jutussa mainitaan myös Suomisen perhe -sarjaa kirjoittanut Seere Salminen, jonka tyyliä kuvataan kevytkynäiseksi.

Ihana termi, minäkin haluan olla kevytkynäinen.

Tällä viikolla olen seurannut somekeskustelua, joka käynnistyi siitä, kun mediassa kerrottiin, että Radio Aalto lopettaa vuoden vaihteessa ja tilalle tulee uusi Me Naiset -radiokanava. Siitä kuulemma tulee moninaisempi kuin koskaan ja se on isoin naisten puheenaihemedia. Ymmärsin, että toimituksessa ei ole enää miehiä mukana. Takana on Me Naiset -lehteä kustantava Sanoma Media.

Ajatuksissani keskustelu jotenkin yhdistyi tuohon Yliopisto-lehden juttuun. Mielestäni on oudon vanhanaikaista, että vielä nykypäivänä tehdään naisille suunnattu radiokanava. Sadassa vuodessa odottaisi jo, että ajattelutapa olisi muuttunut.

Kanavan uudet juontajat poseerasivat iloisen kepeästi yhteiskuvassa. He ovat kaikki nuoria, hoikkia ja kauniita naisia.

Somessa alkoi samantien pieni myrsky. Poimin tähän runsaana vyöryvästä keskustelusta pari kommenttia:

“Missä on se mainitsemanne moninaisuus? Valkoiset ja hoikat able-bodied CIS-naiset eivät kyllä muodosta moninaista kuvaa kanavasta. Haluaisin tälle termille jotain vastinetta: lihavia ihmisiä, bipoc-ihmisiä, transihmisiä ja rampoja ihmisiä.”

(CIS = cisgender eli henkilö, joka kokee olevansa syntymässä määriteltyä sukupuolta, BIPOC = black, indigenous and people of color eli jotenkin näin: mustat, alkuperäiset ja värilliset ihmiset, korjatkaa ihmeessä jos on selvempiä käännöksiä. Tiedän, että tuo indigenousin käännös on tässä tosi kömpelö.)

“On yhteiskunnallisesti tärkeää tarkastella Suomen suurimman mediakonsernin valtaa määrittää, ketkä naiseutta edustavat.”

Syrjintä on rakenteissa

Suuresti arvostamani somepersoona Emmi Nuorgam tarttui aiheeseen ja sanoi, että syrjintä on meillä rakenteissa rekrytoinnista asti. Me vammaiset ihmiset todellakin tiedämme sen. Emmi ei väitä, että kauniit ja hoikat heteronaiset ovat epäpäteviä juontajia, mutta hän väittää, että heillä on hyvin samankaltainen näkökulma maailmaan.

Instassa Me Naiset vastasi kritiikkiin valittaen, että huomio kääntyi väärään suuntaan, eli juontajien ulkonäköön.

Kyse ei ole siitä, että ulkonäön perusteella tehtäisiin johtopäätöksiä juontajien ja toimittajien moniäänisyydestä, mutta kyllä se omalta osaltaan pönkittää sitä kuvaa minkälaisia ovat suomalaista naiseutta edustavat toimittajat.

Yleisellä median kuvastolla on valtaa siihen, miten erilaiset ihmiset kokevat tulevansa nähdyiksi ja kuinka he kokevat kuuluvansa yhteiskuntaan. He, jotka kuuluvat enemmistöön, eivät helposti huomaa sitä. Toivon, että tulevina vuosina yhdenkään erityislapsen tai -nuoren ei tarvitsisi ajatella minkään median äärellä omaa kelpaamistaan, koska missään ei näy ketään hänen kaltaistaan. Tämä näkymättömyys vaikuttaa myös siihen uskaltavatko tai haluavatko erityisnuoret hakeutua alan koulutukseen. Vaikka muuta väitettäisiin, media vaikuttaa siihen mitä me ajattelemme itsestämme ja toisistamme.

Tuotantopalvelu Sons of Lumièren toimitusjohtaja Mete Sasioglun @metesasioglu Instasivulla törmäsin tutkimukseen, joka on aika masentavaa luettavaa.

Metropolia Ammattikorkeakoulun elokuvan ja television tutkinto-ohjelman opiskelijat kokosivat tilastollisen tutkimuksen Kenen kuvia kerrotaan? – Diversiteetti suomalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa 2019. Se on tilastollinen tutkimus roolituksesta eri vähemmistöryhmistä vuonna 2019 ensi-iltansa saaneissa fiktiivisissä elokuvissa ja TV-sarjoissa. Tutkimuksen toteutti Milja Nieminen, jonka vuonna 2021 julkaistava opinnäytetyö käsittelee aihetta laajemmin. Tutkimuksen on tilannut av-alan edunvalvontajärjestö Audiovisual Producers Finland, APFI.

Hyytävä tilasto menee yksinkertaistettuna näin:

90,6% hahmoista on valkoisia, CIS-sukupuolisia, heteroseksuaaleja ja vammattomia ihmisiä.

Jäljelle jäävästä vähemmistöjen osuudesta vammaiset hahmot ovat vähiten näkyviä. Heitä oli mukana vain 0,4%.

Lisäksi suurin osa vähemmistörooleista ovat pienrooleja, joilla on vain vähän kohtauksia tai repliikkejä, eikä merkittävää vaikutusta kokonaistarinaan. Hahmojen tarinat ovat useimmiten edelleen vallitsevien stereotypioiden mukaisia, ja vähemmistötaustalla on huomattava vaikutus hahmojen tarinoihin.

Tänä syksynä Tukilinjan elokuva- ja kirjallisuuskriitikko, runoilija ja Kynnys ry:n tiedottaja Sanni Purhonen kertoi tutkimukseen liittyvässä paneelikeskustelussa näkemyksensä huonon representaation haittoihin.

(Representaatio tarkoittaa jonkin todellisen asian edustusta ihmisen mielessä. Tavallaan se on ’mielikuva’ – tietyssä mielessä se onkin joskus paras käännös.)

”Jos yleinen tarina, joka vammaisuudesta kerrotaan toistamiseen on, että vammaisuus on tragedia, että sinussa on jotain vikana, että kehossasi on jotain vikana tai että yhteiskuntaa ei ole rakennettu tavalla, joka sopii sinulle, miten nuori vammainen ihminen voisi nähdä itsensä aktiivisena? Jos heille kerrotaan kerta toisensa jälkeen, etteivät he ole tarpeeksi hyviä tai etteivät he ole aktiivisia?

Jos viestin, joka vammaisuudesta kerrotaan, ydin kiteytyy siihen, että vammaisuus on tragedia – ja niin on sanottu uudestaan ja uudestaan mediassa – vammaisen henkilön on varmasti vaikeampaa haluta olla vaikkapa näyttelijä.”

Aito moninaisuus

Sata vuotta sitten naisia palkattiin sanomalehtiin, jotta niihin saataisiin moninaisuutta. Eikö nyt olisi jo erityisten ihmisten aika?

Aito moninaisuus tarvitsee erilaisia median tekijöitä, heitä joilla on erilainen kokemus ja näkemys maailmaan kuin etuoikeutetuilla vammattomilla ihmisillä. Tekijöitä, jotka kertovat erityisryhmistä ilman asenteellisuutta, oikeilla termeillä.

Ei riitä, että me erilaiset ihmiset vierailemme silloin tällöin keskusteluohjelmissa tai meistä tehdään mediaan urheustarinoita kuinka vammastamme huolimatta olemme löytäneet ihmissuhteen ja ihan itse pesseet pyykkiä. Tai sitten meistä tehdään ns. inspiraatiopornoa, joka kertoo supervammaisten sankaritarinoita, joiden äärellä kuuluu tajuta kuinka onnekas on, tirauttaa kyynel tai vähintään liikuttua näistä iloisista, valoa ja voimaa säteilevistä suurenmoisista vammaisista ihmisistä.

Ei! Se ei tee mediasta moninaista – meidän pitää päästä itse tekemään ohjelmia, päättämään sisällöistä, rahasta, näkökulmista, siitä keitä haastatellaan. Vain sitä kautta syntyy aidosti moninaista mediaa.

Tietysti ajattelen tässä yhteydessä myös Tukilinjaa. Toimittajissa meitä on kyllä liiallinen naisenemmistö ja olemme kaikki valkoisia. Mutta puolustukseksi, olemme eri-ikäisiä, sekin jo avartaa maailmankuvaa, koulutuksemme ja työkokemuksemme ovat erilaisia ja osalla meistä on toimintarajoitteita. Me emme taida olla kovin trendikkäitäkään. Me muutamat vammaisuuden kokemusasiantuntijat kritisoimme palavereissa toistemme juttuja ja näkökulmia. Tietysti kaverille tulee oltua lempeämpi, myönnetään, mutta uskon vilpittömästi, että meillä kaikilla on vilpitön halu kertoa mahdollisimman oikealla näkökulmalla siitä yhteiskunnasta ja elämästä, jossa erityiset ja erilaiset ihmiset elävät tämän päivän Suomessa.


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Ruokaturvaa ja sydämentykytyksiä

Sambian Rufunsan kylän asukkaita Kuvat kertovat -hankkeen näyttelyn avajaisissa, jossa osallistuneille luovutettiin kiitoskirjat osallistumisesta. Näet lisää kuvia hankkeesta klikkaamalla TÄSTÄ.

Olen tehnyt
Invalidiliitolle kehitysyhteistyöhommia neljän vuoden ajan. Se on ollut kuin rakkaussuhde. Ensin on sekapäisen hurmaantunut – ja valmis tekemään mitä tahansa. Sitten alkaa tulla hiljalleen järkiinsä. Nyt on tullut jo mukaan syvällisempi tutustuminen ja heikkouksien lempeä ymmärtäminen sekä luja kiintymys. 

Mary Mwendan keittiö, jossa hän tekee kaikki perheen ruoat.
Jälleen sydän läpättää kuin suhteen alussa! Tällä viikolla Invalidiliitto on julkaissut uuden varainhankintakampanjan, jossa olen saanut olla mukana. Kampanjan nimi on Toinen ateria. Tutustu klikkaamalla TÄSTÄ.
Kattilallinen nshimaa, joka on sambialaisten perusruokaa.
Se on veteen keitettyä maissipuuroa.
Toinen ateria -kampanja pyrkii turvaamaan Invalidiliiton sambialaisen ja etiopialaisen kumppanijärjestön köyhille jäsenille kaksi ateriaa päivässä.
Marykin keittää nshimaa. Ateria yleensä rakentuu nshiman ympärille.
Se ei tarkoita, että nyt naisten kattiloihin kaadetaan maissijauhoa, vaan sitä, että tukemalla järjestöjen toimeentuloryhmien toimintaa, ihmisillä on mahdollisuus itse ansaita päivän toinen ateria.
Emmi Nuorgam teki maissilättyjä. Nshiman tekeminen osoittautui luultua mutkikkaammaksi. Emmin maissilättyresepti löytyy klikkaamalla TÄSTÄ.
Huippujuttu on, että Tampereen rönsyilevin ruokabloggari Emmi Nuorgam innostui Toinen ateria -kampanjasta ja teki siitä hienon päivityksen. Emmi kokkaili ruokaa afrikkalaiseen tyyliin ja mietti meidän kauppakitinöitämme valtavien ruokavalikoimien edessä. Lue Emmin Toinen ateria -päivitys klikkaamalla TÄSTÄ.

Erilaisista vihreistä lehdistä tehdään muhennosta eli relissä nshiman höysteeksi.
Meille on itsestäänselvyys syödä aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Vammaisille ihmisille Sambiassa ja Etiopiassa edes päivän toinen ateria ei ole itsestäänselvyys. Usein se ainoakin ateria on ravintoköyhää, veteen keitettyä maissipuuroa vihreistä lehdistä tehdyn muhennoksen kera. Vammaiset ihmiset kuuluvat edelleen kehitysmaiden köyhimpiin.
Sambian toimeentuloryhmän vuohia.
Kampanjan varoilla toimeentuloryhmät Sambiassa hankkivat lisää vuohia vuohipankkiin ja viljelyryhmä saa kaivon. Etiopiassa lehmiä hoitava ryhmä saa lisää lehmiä, joiden maitoa ja lantaa he voivat myydä.
Etiopialaisen aterian perusta on injera-leipä,
jonka avulla kaikki herkulliset lisukkeet syödään.

Tämä on ruokaturvan tukemista. Ruokaturva ei ole vain viralliselta kuulostava kehytermi vaan se tarkoittaa, että ihmisellä on kaikkina aikoina riittävästi terveellistä, ravitsevaa ja kulttuurisesti hyväksyttävää ruokaa.

Kehitysmaissa vammaisten ihmisten ruokaturva on heikko ja kun se pettää, ihmiset näkevät nälkää.
Viime vuonna Maailma Kylässä -festareilla Invalidiliitolla oli pikkuinen osasto,
joka esitteli toimeentuloryhmiä.

Ensi viikonloppuna Maailma kylässä -festareilla Invalidiliitolla on osasto 146 melko keskellä Mahdollisuuksien tori telttaa. Siellä esittelemme Toinen ateria -kampanjaa. Tulkaa tutustumaan porukalla. Osastolla esitellään myös kampanjaan liittyen Sambian ja Etiopian kumppanijärjestöjen toimeentuloryhmiä. Jos et pääse tulemaan, jaa kampanjaa somessa, esimerkiksi Facebookissa. Se on jo iso apu. #invalidiliitto #toinenateria

Maaliskuussa IT-lehdessä kerrottiin ruokaturvasta.
Mukana Stellan relissiresepti. Kuvassa ZNAPD -järjestön
henkilökuntaa Lufanyaman viljelyksillä. 
Toinen ateria -kampanjaan voit osallistua kerta- tai kuukausilahjoittajana. Kiitoksena saat sähköpostilla terveisiä Afrikasta kerran kuussa. Uutiskirjeessä kumppanijärjestöjen jäsenet jakavat reseptejään ja kertovat paikallisista ruoista.
Keitettyä kurpitsaa aamiaiseksi.
Ruoat ovat usein melko yksinkertaisia ja kaikkien ruokien raaka-aineita ei meiltä saa. Mutta reseptejä voi vapaasti soveltaa omalla tavallaan, kuten Emmi on tehnyt.
Jaa kokkailukuvia hästägeillä: #toinenateria #Invalidiliitto #kehy
Jaa kuvia Toinen ateria -kokkailustasi ja ruoista Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa tai blogissasi. Hästäg mukaan ja jakoon:  #invalidiliitto #toinenateria  #ruokaturva  #kehitysyhteistyö  #kehy  #agenda2030
Vietetään ystävien kanssa afrikkalaisia iltoja, osallistutaan kampanjaan ja lähetetään someen kuvia ja juttuja aiheesta. Lahjoituksen ei tarvitse olla suuri, pienikin lahjoitus on tärkeä. Kiitos, että luit koko päivityksen, kiitos jakamisesta. :) Tehdään yhdessä hyvää.