Isäni shamppanjalasit

Jokainen sukupolvi kertoo historiansa omalla tavallaan.

Äänestetään taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen voittoon!

"On myytävä yksityisyys vastikkeeksi toimeentulosta ja palveluista. On kerrottava, tarvitseeko apua pyllyn pyyhkimisessä vai pitääkö syöttää, juottaa vai taluttaa. Vahvuuksien tunnistamisen sijaan oppii määrittelemään itsensä puutelistojen kautta. Säädyllisyydestä ja häveliäisyydestä on tehty luksusta." Pirkko Justander

Tekstiili- ja käsitetaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen ja sosiaaliohjaaja Pirkko Justanderin yhteisö- ja videoteos Sacrificing dignity kertoo siitä, miten jatkuva omien ruumiintoimintojen kuvaaminen KELA:n lomakkeille vaikuttaa vammaisten naisten minäkuvaan.

Äänestä Jenni-Juuliaa, klikkaa TÄTÄ LINKKIÄ ja kirjoita videon alla olevaan lomakkeeseen pieni perustelu. Pelkkä tykkääminen ei riitä äänestämiseen.

Parantumattomista vammoista tuotetaan KELA:n ja sosiaalityöntekijöiden tarpeisiin pahimmillaan pari kertaa vuodessa tuoreita lääketieteellisiä tutkimuksia ja lausuntoja. Ylioppilastutkintoa tai ajokorttia ei tarvitse uusia vähän väliä, mutta vammaisen on todistettava, ettei geenivirhe ole parantunut, näkö palannut tai amputoitu raaja kasvanut takaisin. Säästöpaineissa karsitaan palveluita, mutta itsestäänselvyyksien syynäämistä ei kyseenalaista kukaan.
 

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Vammaiset tytöt ja naiset kohtaavat väkivaltaa ja sen uhkaa 2-4 kertaa vammattomia useammin. Iso osa vammaisen ihmisen kohtaamasta väkivallasta alkaa rakenteista. Rakenteiden alistama ja järjestelmän nöyryyttämä vammainen ihminen on helppo kohde kaikenlaiselle fyysiselle, psyykkiselle, seksuaaliselle ja taloudelliselle väkivallalle.

Australian Sydneyssä kuudennen Focus on Ability - short film kilpailun järjestää NOVA Employment. Kilpailun tuomaristoon kuuluvat ohjaajat David Cameron, Bill Hughes, John Orcsik ja Di Drew.

Tämän postauksen teksti on Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen blogista Vammaisen vartalon kuvat.

Kuvat kertovat -näyttely Sambiassa ja Tampereella

Keskellä syksyn harmautta sain Sambiasta aurinkoisia kuvia. 

Rufunsan paikallisyhdistyksen jäseniä, ZNAPDin toiminnanjohtaja Constance Hambwalula ja avajaisten kunniavieras. Kuvat kertovat -hankkeeseen osallistuneet saivat näyttelyn avajaisissa kiitoskirjat.

ZNAPDin Rufunsan kyläyhdistys oli järjestänyt heinäkuussa Kuvat kertovat -näyttelyn avajaiset paikallisessa kyläkoulussa. Paikalla oli tietysti kunniavieras ja runsaasti kyläläisiä.

Ohjelmassa oli tanssia, runoja, sketsejä ja puheita. Kuvista näkyi, että koulussa oli suorastaan tungosta.

Olin lähettänyt Sambiaan pdf-tiedostot näyttelykuvista ja roll upeista, joissa esiteltiin ZNAPDin ja Invalidiliiton välisiä kehitysyhteistyöhankkeita. Kaikki tulostukset, näyttelyjärjestelyt ja pystytykset hoituivat järjestön omin voimin.

Tulostukset hoiti Lusakassa Associated Printers, jossa kävimme vuosi sitten tutustumassa ja tapaamassa herra Peter Frostia, joka on firman pomo. Samanlainen neukkari siellä oli kuin missä tahansa täälläkin. Yhtä ankea, kelmeillä loisteputkilla valaistu ja samanlaisilla mööpeleillä kalustettu. Ainoa ero oli vastaanottoaula, joka oli kuin Afrikan safarilta eksoottisine eläinkuvioisine huonekaluineen. Paino- ja tulostuspuoli oli niin ammattimaista, etten epäillyt hetkeäkään heidän taitojaan.

Huvittavaa oli, että täällä saattaa joutua odottelemaan tulostamon sähköpostivastausta ja hintaa yli puolipäivää tai seuraavaankin päivään, mutta Assosiated Printers Sambian Lusakasta vastasi aina alle kymmenessä minuutissa.

Apuvälinemessut aukeavat Tampereen Messu- ja urheilukeskuksessa torstaina 7.11.13. Käytävällä 50 on Kuvat kertovat -näyttely, jossa päivystelen messujen aikana.

Perjantaina 8.11. klo 12 A-hallin tietoiskussa hankkeen ideoineet Tampereen Validia-palveluiden päivätoiminnan asiakkaat,

Validialaisia Maailma kylässä -festareiden avajaisissa keväällä 2013.

ohjaaja Marina Heinonen ja minä, kerromme tarkemmin kuinka Kuvat kertovat sai alkunsa ja mitä se on osallistujille antanut. Tervetuloa moikkaamaan meitä!

Taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen vuonna 2008 tekemä teos minun apuvälineestäni, kulahtaneesta tukiliivistäni.

Apuvälinemessut ovat täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Torstaina 7.11. klo 12.45 Mars salissa, taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen kertoo Esteettiset apuvälineet -seminaarissa siitä, miten apuvälineiden muotoilulla ylläpidetään vammaisuuden matalaa statusta; Antisankareista supersankareiksi – apuvälineet osana pukeutumiskaavaa.

Tukilinja-lehti löytyy Apuvälinemessujen osastolta 924. Uusimmassa lehdessä kerron Parafesteista, jotka olivat viime kesän menestysfestarit.

Tukilinjan Facebook-sivua kannattaa muuten tykätä. Päivitän sinne jatkuvasti mahdollisimman paljon tapahtumia. Vinkatkaa ihmeessä lisää kaikista tapahtumista. Mieluiten ympäri Suomea, ettemme olisi liian pääkaupunkikeskeisiä. Kiitos etukäteen.

Nähdään Tampereella!

Asenteita ja mielikuvia

Tukilinja-lehti tupsahti postiluukusta. Siinä on kaksi kirjoittamaani juttua. Ensimmäinen käsittelee vammaisuuden kuvaamista ja toisessa haastattelen Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovista.

Syksyllä Itäkeskuksessa kulttuurikeskus Stoan galleriassa oli tekstiilitaiteilija Silja Purasen vammaisaiheinen näyttely. Sen yhteydessä järjestettiin oheistapahtuma Päivänsäde ja menninkäinen. Syksyn hämärtyvässä illassa, täpötäydessä galleriassa kuultiin monia mielenkiintoisia, hyvin jäsenneltyjä ja syvällisiä puheenvuoroja.

Ajatuksiaan kertoivat taidehistorioitsija Marjatta Levanto, taiteilija Silja Puranen, Sanna Sepponen, joka on esiintynyt Salkkareissa ja Toisenlaiset frendit ohjemassa, tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo sekä valokuvaaja Pekka Elomaa.

Marjatta Levanto kertoi kuinka häntä harmittaa taiteilijoiden sairauksien liioittelu ja dramatisointi, joka ohittaa kiinnostuksen tekijän taidetta kohtaan. "Esimerkiksi Van Gogh ei suinkaan leikannut korvaansa irti poikki. Uskomme tämän kuitenkin mieluummin kuin sen todistetun tosiasian, että hän nirhi siitä vain pienen palan. Eihän se nyt ole mitään kauhean dramaattista."

Silja Purasen taiteen teemana on usein ollut yksilön ja yhteisön suhde sekä ne normit ja vaatimukset, jotka yksilön tulisi täyttää. Stoan näyttelyssä oli esillä suuria, vanhoja tekstiilejä. Niihin Silja oli digitaalisesti työstänyt lapsuuden aikaisia kuviaan. Niihin hän on liittänyt erilaisten oireyhtymien ja vammaisuuden piirteitä. Silja pohti töittensä kautta, olisiko hänen oma elämänsä ollut vähemmän arvokas, jos sattuma olisi määrännyt toisin ja hänellä olisi jokin näistä oireyhtymistä.

Teossarjaan kuuluu video, Maailman vahvin mies, jossa Siljan poika, Onni Lintusaari, esiintyy sirkuksen voimamiehenä. 

Meidän kaikkien tuntema tv-tähti Sanna Sepponen kertoi, että Toisenlaiset frendit -ohjelmassa on helppo esiintyä, koska siinä hän saa olla oma itsensä.

Vammaisaktivisti ja tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ei jättänyt ketään kylmäksi: ”Teknologia ja muotoilu ovat vammaiselle ainoa tie pois ylenkatsotusta ja näkymättömästä sosiaalisesta asemasta. Kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla ei koskaan pystytä poistamaan vammaisuuden matalaa statusta yhtä vallankumouksellisesti kuin huippumuotoilulla.” 

Lyhty ry:ssä valokuvaustyöpajoja vetänyt lehtikuvaaja Pekka Elomaa esitteli kuinka valokuvaa voi käyttää muistina ja kielenä. Helsinkiläinen Lyhty ry tarjoaa asumis-, oppimis- ja työpajapalveluita noin sadalle aikuiselle kehitysvammaiselle. He ovat tehneet näyttelyitä ja performansseja, jotka ovat herkistäneet taidekriitikko Otso Kantokorven kirjoittamaan: ”Kehitysvammaisten tekemää taidetta on helppo kehua kohteliaasti, alistaa ylistämällä. Nämä näyttelyt eivät onneksi tarjoa mahdollisuutta siihen. Ne osoittavat selkeästi sen, että kyse on terapian sijaan taiteesta.”

Minä, kuten varmaan moni muukin, ilskon suunnattomasti sanaa voimaantuminen. Joka jumalan asia on nykyään voimauttavaa. Itse en ainakaan halua voimaantua. Sanassa on jotain niin sievistelevää ja teennäistä, että pyrin välttämään sitä parhaan kykyni mukaan. Mutta kerrankin kuulin siitä sen verran viisaan määritelmän, että vaikka en edelleenkään aio ottaa sanaa käyttööni kirjoitan sen tähän. Marjatta Levanto sanoi: "Mielestäni voimaantuminen on sitä, että elämä antaa jotain enemmän kuin vain arjen haltuun."

Tavoitteeksi teatterikorkeakoulu

Suomessa vammaisia näyttelijöitä ei yleensä näe laitosteattereiden lavoilla. Maailmalla on vammaisten teatteriryhmiä ja välitystoimistoja, joiden kautta vammaiset näyttelijät saavat rooleja. Näyttelijät haluavat, että elokuvissa ja teattereissa vammaiset esittäisivät vammaisten ihmisten roolit, eikä niin, että vammaton näyttelijä esittää vammaista. Eihän musta näyttelijäkään esitä valkoisen ihmisen roolia, vaan näyttelijät valitaan roolin mukaisesta rodusta. Eikö Teakista ole valmistunut vammaisia esittävän taiteen ammattilaisia? Onko vammainen oikeutettu saamaan ylintä tanssi- ja teatterialan koulutusta? 

Näitä ja paljon muita kysymyksiä kävin esittämässä Teakin rehtorille Paula Tuoviselle. Kävimme pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi Teakissa ei toistaiseksi ole vammaisia opiskelijoita ja miksi laitosteattereiden lavoilla ei näe vammaisia näyttelijöitä. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin hyvin avoimesti ja harkiten. Minulle tuli selvästi sellainen olo, ettei Tuovinen ainakaan ole asian esteenä. Hän ei usko, että kysymys on asenteesta. Ennemminkin hän arvelee, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että toisin pitäisi tehdä. 

”Olisi tärkeää, että vammaiset itse aktiivisesti ajaisivat asiaa eteenpäin, koska ilman kysyntää, ei tule tarvetta. Kentällä on oltava selkeä tarve, että tätä me haluamme. Pitäisi olla joku intohimoinen ihminen, joka näkee sen mahdollisuuden. Jonkun virallisen tahon tulisi myös tukea asiaa. Silloin voi jollakin aikavälillä jonkun koulutusohjelman sisään syntyä sopiva erityisryhmä. Toiveena olisi pystyä tekemään normaalin koulutusohjelman sisällä poikkeuksellisia ratkaisuja. Se edellyttää ennen kaikkea sisällöstä vastaavan professorin avoimuutta, kokeilunhalua ja sitoutumista johonkin toisenlaiseen.”

Tuovinen rohkaisee haastamaan nykykäytännön:

”Hakekaa! Pyrkikää ilman muuta! Koetelkaa rajoja. Tehkää kysyntää, vain sillä tavalla asiasta tullaan tietoisiksi. Muuten emme tule ajatelleeksi minkälaisia muitakin taitoja ja elementtejä teatterissa voidaan hyödyntää. Haastakaa koulutus. Ottakaa rohkeasti yhteyttä ja puhukaa asiasta. Jos jätätte hakematta, muutosta ei koskaan tule. Voi olla, että muutos ei tule vielä, mutta jokaisen erityisryhmän on käytävä oma taistelunsa. Joidenkin on lyötävä päätä seinään ja tehtävä töitä tulevien sukupolvien hyväksi.”