Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta.
10.12.2020
Sammakkokuningattaren tunnustuksia
Korttelissamme on oma kierrätyskirjasto. Se on pieni kulahtanut lastulevykaappi meidän rapun oven vieressä, sateelta suojassa. Kaappiin on liimattu säännöllisesti irtoava laminoitu lappu, jossa lukee: “Tiklin kirjasto, tuo ja vie. Älä palauta.”
Olen poiminut sieltä monta mielenkiintoista nidettä. Valintaperusteeni osoittaa syvää sivistystä ja kirjallisuuden harrastusta, eli jännä nimi ja nätti kansi.
Siksi esimerkiksi “Kanttarellin kuuntelun taito” ja “Hulluja nuo venäläiset” ovat siirtyneet kirjapinoihini.
Alepaan mennessä katson aina onko kirjastoomme ilmestynyt jotain uutta. Tänään siellä odotti minua Anna Perhon “Pientä säätöä” kirja. Takakansiteksti oli selvästi kirjoitettu minulle: “Suosittelen tätä kirjaa sinulle, jos olet tehnyt joskus jotain tyhmää.” Kiitos Anna Perho.
Nykyisin nuoret taitavat luulla, että tärkeintä elämässä on virheiden välttely. Some on tämän ajan koivuniemen herra, joka sivaltaa välittömästi jos esität väärän mielipiteen tai teet yhdyssanavirheen. Epäonnistuneiden postaustesi takia sinut voidaan myös vaieta kuoliaaksi. Kukaan ei peukuta, kommentoi tai lähetä hymy emojia. Vain äitisi ja mummosi lähettävät pusuemojeita ja sydämiä. Ainoastaan teatterikoulun ekaluokkalainen uskottelee itselleen, että moka on lahja.
Mikä on oma messevin, tyhmin, kirvelevin ja kipein mokani?
Ei epäilystäkään – miesten ja lasten kanssa olen tehnyt kaikki pahimmat, tyhmimmät ja kauaskantoisimmat virheeni. Varmaan palvelutalossakin löydän vielä tilkan tervaa ja höyheniä tyynyni alta.
Onneksi blogikirjoituksen ei tarvitse olla knausgårdilaista piehtarointia. Lohduttaudun kalenteriin liimaamillani voimalauseilla, joilla me oman elämämme boss ladyt loikimme häpeämme yli Paulo Coelhon viitoittamaa tietä.
Osteogenesis imperfecta (OI) eli synnynnäinen luustohauraus on kollageenivirhe. Se tekee muistakin kudoksista erilaisia. Meidän perheessä, jossa nykyisin vilisee kaikenkokoisia oilaisia, uskotaan epämääräiseen tutkimukseen, jossa on kerrottu kollageenivirheen nopeuttavan aivojen synapsien liikkuvuutta. Se tarkoittaa meidän tapauksessamme taisteluhävittäjän nopeudella holtittomasti risteileviä, toisiinsa törmäileviä sekalaisia ajatuksia.
Jaskan (aviomies) mielestä se tarkoittaa, että perheen OI:t puhuvat yhtäaikaa molemmista suupielistä etenkin silloin, kun olemme yhdessä. Hän ei kuulemma pysty seuraamaan sitä mikä meistä on normaalia keskustelua.
Jaska nimittää minua sammakkokuningattareksi, koska vaivautuessani tai ollessani muuten epävarma, suustani alkaa tulvia täysin pitelemätöntä puhetta. Huomaan sen itse liian myöhään, yleensä vasta sitten, kun havahdun ympärilläni väreilevään hiljaisuuteen. Muut ovat hiipanneet hakemaan uutta kakkupalaa, viinilasillista tai muistaneet, että koira on yksin kotona ja se piti viedä tunti sitten ulos.
Perhetarinoitteni kevyimmästä päästä voin kertoa sen, kun aivan liian nuorena äitinä sain Naistenklinikalla ensimmäisen lapseni. Siihen aikaan sairaalassa oli ruuhkaa ja siellä sai olla vain pari päivää. Vauvat eivät olleet vierihoidossa, vaan toisessa huoneessa hoitajien hoteissa omissa pikku sängyissään. Vauvansa näki vain ohimennen silloin tällöin ja sen tunnisti rannekkeesta, jossa oli minun nimeni.
Kun minut sitten lähetettiin kotiin, ovella hoitaja pisti syliini nyytitetyn vauvan. “Onko jotain kysyttävää?” hän sanoi. Siinä me lapsen isän kanssa seisoimme kuin kaksi kysymysmerkkiä ja suustani pääsi: "Mitä se syö?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteista.