Kipu

Kirjoitan nykyisin Substackiin, mutta siirrän joitakin juttuja myös tänne, koska haluan kuitenkin pitää tämän blogin, jonka aloitin vuonna 2009. En raaski luopua tästä, vaikka kirjoitankin niin harvoin. 
Oheinen kipujuttuni julkaistiin Suomen osteogenesis imperfecta yhdistyksen lehdessä Hauraat luut.


Performanssitaiteilija Marina Abramović osoitti miten valta ja kipu liittyvät toisiinsa. Lääkäreiden ja hoitajien edessä kipupotilas tunnistaa tämän valta-asetelman.

Yön tullen tuska poraa luuni irti minusta, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.

Jobin kirja 30:17

Minulla on synnynnäinen luustohauraustauti, osteogenesis imperfecta, eli OI. Se tarkoittaa, että luuni murtuvat helposti ja minulla on erilaisia tuki- ja liikuntaelinvaivoja. Jokainen, jolla on OI, tietää, mitä Jobin kirjan kuvaama kipu on. Silti jokaisen kokemus kivusta on yksilöllinen.

Onko se repivää vai vaimeasti tykyttävää taustakumua, riippuu siitä, olenko nukkunut, syönyt tai millä mielellä olen. Kipu on aina pahempi, jos olen tiuskinut kotona.

Pahimman kivun iskiessä, minua ei lohduta se, että en ole kipuni kanssa yksin. Suomessa noin 40% perusterveydenhuollon ensikäynneistä johtuu jonkinlaisesta kivusta ja pitkäaikaisesta kivusta kärsii joka viides eurooppalainen. Koska meitä on niin paljon, tuntuu usein siltä, että kipupotilas ei enää kiinnostaa terveydenhoitoa. “Taas joku mariseva mummo.”

En edes muista montako kertaa olen lääkärin tai fysioterapeutin luona yrittänyt merkitä ns. kipupiirrokseen omia kipukohtiani. Väritellyt punaisia kipukohtia tai sinisiä puutuneita paikkoja. Hermostun, kun sairaalassa kysytään, mihin kohtaan nollasta kymppiin kipuni osuu. Yleensä vastaan, että en osaa määritellä sitä niin, että henkilökunta aidosti ymmärtäisi.

Jos en olisi OI vaan vammaton ihminen, kipu voisi olla vaikka 8, mutta koska olen OI, kipu on ehkä 6 tai 7, mutta sekin riippuu päivästä. Jos murtuma on tuore tai yö on ollut huono, voisin sanoa melkein minkä luvun tahansa. Kymppiä säästelen vain akuuttiin murtumaan.

Ken vaivojansa vaikertaa

Muistan millaista kauhua tunsin muutama vuosi sitten, kun minulla oli kahdeksan kuukauden mittainen selkäkipujakso. Kipuja oli ympäri vuorokauden kaikissa asennoissa ja syvään hengittäminen oli vaikeaa. Vasta jälkeenpäin selvisi, että minulla oli selässä nikamaluhistumia ja lantiossa on edelleen luutumaton murtuma, joka välillä vaivaa. Sen korjaaminen olisi iso leikkaus ja kirurgi oli sitä mieltä, että jos sen kanssa pärjää, niin annetaan olla, riski on pienempi.

Pahimpina aikoina nukuin vahvasti lääkittynä kolmen tunnin jaksoissa. Joka kolmas tunti oli noustava kävelemään edestakaisin Tencel-laite selässä ja laskien tunteja milloin voisin ottaa seuraavan kipulääkeannoksen. Hämärässä olohuoneessa tuijotin pädiltä Netflixiä ja ajattelin, että mitä jos tämä ei lopu ikinä, olenko kipukroonikko kuolemaani asti. Voiko näin elää?

Kipututkimuksissa on todettu, että pelko ja huoli kivusta voivat lisätä kroonistumista. Psykologi ja lääketieteen tohtori Erland Axelsson on kirjoittanut, että oireitaan pelkäävät ihmiset uhraavat yleensä myös enemmän aikaa oireiden ajatteluun ja heidän toimintakykynsä arjessa heikkenee usein enemmän.

Ihmisen odotetaan olevan terve, hyvinvoiva ja osallistuva. Kipuunsa käpertynyt kokee helposti olevansa epäonnistunut ja jotenkin syyllinen omaan tilaansa. Lähipiirikin saattaa väsyä kuuntelemaan lääkehuuruisia valituksia ja kohtaamaan toistuvia ärtymyksen puuskia.

Krooninen kipu muuttaa käsityksen omasta elämästä ja itsestä. Harva meistä on niin vahva, etteivät kivut vaikuttaisi ihmissuhteisiin, työhön ja harrastuksiin. Ärtymys, vihaisuus ja masennus liittyvät usein kipuun. Kun kipu täyttää ajatukset, luovalle ajattelulle ei riitä voimia.

Valta ja kipu

Kivussa ja kärsimyksessä on edelleen oudon ylevä hohde. Ranskalainen filosofi Simone Weil näki kärsimyksen mahdollisuutena kokea todellisuus syvemmin ja lähestyä sen kautta jumalallisuutta. Performanssitaiteilija Marina Abramović puolestaan on käyttänyt omaa ruumistaan kivun tutkimiseen. Teoksessaan Rhythm 0 (1974) hän antoi yleisölle luvan tehdä ruumiilleen mitä tahansa kuuden tunnin ajan. Aluksi ihmiset olivat lempeitä, mutta tuntien kuluessa he muuttuivat raaemmiksi. Performanssilla Abramović osoitti, miten valta ja kipu liittyvät toisiinsa.

Lääkäreiden ja hoitajien edessä jokainen tunnistaa tämän valta-asetelman. Kivulias potilas on aina altavastaaja.

Heijastuuko suomalainen kärsimisen tematiikka kivun kokemukseen? “Kärsi, kärsi, sen kirkkaamman kruunun saat.” Monet ehkä vieläkin uskovat kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen tai siihen, että mikä ei tapa, se vahvistaa.

Liikuntaa ja mielenhallintaa

Suomessa pyritään ensisijaisesti lääkkeettömään kivun hoitoon, johon tarvittaessa yhdistetään lääkehoito. Somessa kipupotilaiden keskusteluryhmissä nousee usein esiin, kuinka vaikeaa on saada tarvittavia kipulääkkeitä. Ehkä meillä pelätään Yhdysvaltojen tapaista opioidikriisiä tai sitten asiantuntevaa kipulääkitystä ei oikein osata tai uskalleta antaa.

Lääkkeettömässä kivunhoidossa on tarjolla monia vaihtoehtoja, tietysti liikuntaa, kylmä- ja lämpöhoitoa, erilaisia mielenhallinnan keinoja, itsemyötuntoa ja vaikka mitä. Netistä löytyy huhhahhei-hoitoja enkeliterapiasta lempeään yksisarvishoitoon. Kirjallisuuttakin kivunhallinnasta on kiitettävästi.

On inhimillistä takertua toivoon. Josko reikihoito, eläinkommunikointi, kristalliterapia tai joku muu auttaisi? Enkö taistele riittävästi kipua vastaan? Tosipaikan tullen en jaksa taistella, reiki on liian vierasta, naapurin koira ei keskustele, se vain haukkuu ja kristallit peittyvät pölyyn. Olen hiljaa nahkani keskellä, nielen kipulääkkeet ja annan ajan kulua.

Olisi tärkeää yrittää saada ajatukset muualle. Minun keinoni ovat Netflixin hömppäsarjat, ruokaohjelmat ja virkkaaminen. Pitkän kipujakson aikana virkkasin nippukaupalla face scrubbies lappuja, koska niitä pystyin virkkaamaan kävellessäni edestakaisin olohuoneessa.

Pitäkää rusinanne

Sain lähetteen kipuklinikalle, mutta minua ei huolittu sinne. Lähete tuli takaisin. Yritin lohduttautua, että kipuklinikalla olisi kuitenkin tarjottu lääkkeetöntä psyykkausta. Kuten esimerkiksi, että kuvittele kaikki kipusi rusinaan ja syö se. Pitäkää rusinanne!

Olen kai liian pragmaattinen ihminen, mutta lääkkeettömistä hoidoista minuun toimii vain liikunta ja Netflix. En osaa henkevästi kääntyä sisäänpäin, hengittää kipua ulos, nähdä se hankalana ystävänä, johdattajana elämän kivikkoisella polulla tai edes siedettävänä elämänkumppanina.

Minulle ruumis on aina ollut arvaamaton ja epäluotettava elämänkumppani, jonka kanssa yritän tulla toimeen. Runoilija Eeva-Liisa Manner on kirjoittanut: “Ruumis on sielun ansa.” Välillä se on kuin kiinni napsahtanut ketunrauta, josta tekisi mieli purra raaja irti.

Laastarin lyömä

Syötyäni monta kuukautta erilaisia kipulääkkeitä, selkääni liimattiin kipulaastari. Se taisi olla liian vahva. Nukuin neljätoista tuntia yhteen menoon ja heräsin kipeämpänä kuin koskaan. Kuukausien kuluessa kipu ja väsymys olivat ilmeisesti krampanneet ja jäykistäneet kroppani. Laastarin ja nukkumisen seurauksena kaikki krampit laukesivat kertaheitolla. Lihakset olivat kipeitä kuin niitä olisi hakattu ja tuntui ettei yksikään lihas tukenut kipeää rankaani tai pitänyt minua pystyssä. Revin kauhuissani laastarin irti ja kaivoin entiset kipulääkkeet esiin.

Mutta ihme ja kumma, päivien ja viikkojen jälkeen selkäkipu alkoi hellittää. Aloitin kävelemällä pieniä lenkkejä ja vähentämällä lääkkeitä. Vaikka laastarin jälkeinen aamu oli kauhea, luulen, että se kuitenkin avasi jotain ratkaisevaa selässäni. Puolen vuoden ajan meni hyvin, kunnes kaaduin.

Sitten oltiin taas kipujen syvässä ytimessä.

Ensimmäinen kipumuisto

Ensimmäinen kipumuistoni on noin vuoden 1959 kesältä. Olimme perheen kanssa Leppävaarassa Mummin ja Fafan huvilalla. Minulla oli naapurissa kavereita, joiden kanssa kävin leikkimässä. Olimme piilosilla ja talon takana kompastuin ja kaaduin. Jalkaan sattui oudosti.

Itkin enkä päässyt ylös ja joku leikkikavereistani juoksi hakemaan aikuisen apuun. Hän kantoi minut huvilamme kuistille ja pani minut istumaan penkille. Isä taisi arvata mitä jalalle oli tapahtunut ja kuistilla syntyi kalabaliikki – mummi, vanhempani, täti ja setä ihmettelivät kuinka minut saataisiin lääkäriin. Leppävaara oli siihen aikaan maaseutua. Kaikki ymmärsivät, että nyt minuun oli sattunut niin pahasti, ettei kukaan alkanut tutkia bussiaikatauluja. Busseja kulki muutenkin harvakseltaan ja pysäkille oli reilusti matkaa.

Autoa meillä ei ollut. Sedällä oli liiterissä sivuvaunullinen moottoripyörä, mutta sitä ei edes harkittu. Ambulanssia ei ollut tapana soittaa, ellei ollut aivan hengen lähdöstä kyse. Itkin sen verran äänekkäästi, että kävi selväksi etten ollut kuolemassa. Vanhempani tilasivat taksin ja äiti vei minut lasten tapaturma-asemalle Helsinkiin. Sääriluuni oli murtunut tai poikki, kuten silloin sanottiin. Sillä reissulla minut otettiin ensimmäisen kerran osastolle Auroran lasten sairaalaan. 

Muistan luunmurtuman aiheuttaman erityisen kivun, joka valitettavasti tuli vuosien varrella liiankin tutuksi. Kun luu murtuu, kipu on aivan erilainen kuin muut kivut. Mielestäni murtumakipu tuntuu sakealta ja se täyttää tajunnan kuin salamanisku. Näkökenttä supistuu ja todellisuus muuttuu jotenkin toiseksi. Kasvojen ja kaulan ihosta purskahtaa kylmä hiki. Äitikin kertoi, että aina, kun minulla oli luunmurtuma, otsani oli kylmä ja kostea. 

Ilmeisesti ne ovat shokkitilan aiheuttamia oireita, mutta kertaakaan nämä tuntemukset eivät ole olleet väärässä, aina on löytynyt luun murtuma. Oireet ovat tosin lievempiä, kun pienet luut murtuvat, kuten sormet, varpaat tai jalkapöydän luut. 

Yllättäen sain asialle tieteellisen selityksen tv-sarjasta Professori T. Siinä Cambridgen yliopiston rikosoikeudellinen professori Tempest selittää miksi näkökenttä supistuu trauman yhteydessä: “Hypotalamuksen signaalin seurauksena alkaa erittyä kortisolia, joka johtaa tunnelinäköön.”

En ole koskaan laskenut murtumiani, mutta niitä on ollut kymmeniä. Lapsena usein, murrosiässä harvemmin ja aikuisiän selvisin vain muutamilla melko pienillä murtumilla. Suurin murtuma tapahtui, kun olin 60-vuotias. Siitä olen kirjoittanut tänne blogiin maaliskuussa 2016.  

Traumaterapiaa kotikonstein

Vanhemmiten kaikkien ihmisten vartalot muuttuvat. Perussairauteni, osteogenesis imperfectan vuoksi, minun vartaloni muuttuu nopeammin kuin monen muun. Skolioosi painaa minut kumaraan ja olen lyhentynyt monta katkeraa senttiä. Valitin sitä kerran nuoremmalle tyttärelleni, joka vain vilkaisi ylös puuhistaan ja tokaisi: “Vittumaisuus tiivistyy.”

Ikä vääntää kuluneet nikamat enemmän kierteelle ja ahtaalle jäävät hermot tekevät öistä tai päivistä vaikeita. En aina pysty makaamaan sängyssä suorana, en kyljelläni enkä missään nimessä vatsallani. Kaikki entinen sängyssä viihtyminen, lojuminen, lukeminen, syöminen ja netissä roikkuminen on muuttunut epävarmaksi. Joskus se onnistuu ja joskus ei. Kivut ja unen puute ovat hyydyttäneet huumorintajuni ja jaksamisen. Välillä tuntuu, että muistikin pätkii. Tavallisesti nukun selälläni, välillä jalat kuutionmuotoisen psoastyynyn päällä. Ilman tukevaa annosta erilaisia kipulääkkeitä en aina pystyi siihenkään. 

Jotkut, joilla on sama sairaus kuin minulla, ovat purkaneet sairauden ja kipujen aiheuttamia tuntoja traumaterapiassa ja saaneet siitä apua. Itse en ole vielä valmis siihen. 

Kipulääkärini kehoituksesta, tarkoitukseni on kirjoittaa kivusta ja siihen liittyvistä muistoista ja ajatuksista. Lääkärini ei varmaan tarkoittanut blogia, vaan enemmänkin päiväkirjamaista tajunnanvirtaa, mutta yrityksistä huolimatta, se ei tule minulta luontevasti. Yritän nyt olla tottelevainen potilas ja kokeilen, josko kirjoittaminen olisi minulle sopivaa traumaterapiaa. 

Kipsattuna kesäkuumalla

Helteillä nuokuin koneella ja roikuin Facebookissa. Yritin muistella onko minulla ollut jonain kesänä murtuma ja oliko se kipsattu. Lämpimässä säässä kipsi on harmillisen kuuma. En muista onko minulla ollut, mutta muistan, että isälläni on.  

Aikoinaan hän mursi kesällä olkavartensa. Isä kompastui Kaivopuiston shakkikentällä takanaan olleeseen hevoseen. Hänellä oli tapana pelata Kaivopuistossa puistoshakkia paikallisten ukkojen kanssa. Nappulat olivat melkein pikkulapsen kokoisia ja shakkilauta oli laatoitettu hiekkakentän reunaan. Isän olkavarsi kipsattiin ja käsi pantiin kantositeeseen. Hän pääsi taas takaisin pelikentälle. Shakki vaati vain terävää päätä ja isoja nappuloita saattoi työntää yhdellä kädellä ja auttaa tarvittaessa vaikka jaloilla. Vähän kömpelömpää se oli, mutta hauskempaa kuin kotona istuminen.

Iltaisin isä luki dekkareita, poltteli pilliklubia ja rapsutteli sukkapuikolla kutisevaa kättä kipsin alta. Se on taitolaji, joka pitää tehdä varovasti. Jos kipsin alla iho menee rikki, pienikin haava tulehtuu helposti ja kipsi pitää poistaa ja kipsata uudestaan. Se on vähän noloa meille puoliammattilaisille kipsin alta rapsuttelijoita. Voin kehua olevani siinä lajissa taitava, osaan rapsuttaa varovasti sekä sukkapuikolla, että metalliviivottimella. 

Tukilinjan blogijuttu 7

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

28.12.2020

Joulun jälkimainingit

Haluaisin unohtaa tämän joulun, mutta korona on muuttanut ajanlaskua niin, että varmasti minä ja moni muu tulee muistamaan koronajoulun 2020.

Olen kammertautunut sängystä. Näissä kipukohtauksissa ei ole mitään logiikkaa. Nyt voin seisoa ja kävellä yhden kepin kanssa, mutta en voi oikeastaan maata tai istua ja kipulääkkeet saavat pään tuntumaan luiselta kuplalta. Nukkuminen seisaaltaan ei valitettavasti onnistu.

Onneksi on teknologiaa, joka pelastaa öiden synkimmät sudenhetket. Tuijotan tabletilta Netflixin kevyimpiä hömppäleffoja.

Kipu menee helposti tunteisiin ja niissä vellominen ei paranna tilannetta yhtään. Olen sen takia yrittänyt ottaa etäisyyttä kipuun lukemalla siitä kuivan asiapitoista tekstiä.

Törmäsin netissä mm. Susanna Lankisen Tampereen yliopistossa tekemään filosofian pro gradu -tutkielmaan: Kivun ongelma.

Se esittelee kivusta käytyä filosofista keskustelua laajalla otteella. Lankinen kirjoitti tiivistelmän alkuun näin:

”Kipu on filosofisesti mielenkiintoinen ilmiö, sillä se on yleensä samaan aikaan sekä fyysinen että psyykkinen tila: kudosvauriota ja kärsimystä.”

Kärsimys kuulostaa ylevältä ja se on aina kiinnostanut ihmisiä, mieluiten jonkun muun kuin oma. Mutta empaattisinkaan lähimmäinen ei pysty tietämään mitä toisen ihmisen kärsimys on, kärsimys on hyvin yksilöllinen ja yksityinen kokemus kuten myös kipu. Siksi ei pidä luulla, että vammaisuus on automaattisesti kärsimystä ja että siihen aina liittyy kipua. Edes vanhemmat eivät voi tietää miten oma lapsi kokee vammaisuutensa.

Luustohaurauteni takia minulla on ollut elämässäni kipuja. Kun luu murtuu siihen liittyy kipua. Pahimmillaan voi joutua kipushokkiin. Kun kipu iskee, sitä yrittää olla liikahtamatta nahkansa keskellä, eikä päässä ole yhtään korkealentoista ajatusta. Sydän hakkaa, ihosta tulee kylmän nahkea ja näkökenttä muuttuu, autonomista hermostoa on mahdoton hallita. Ainoa pieni älyn häivähdys on, jos muistaa kehottaa itseään hengittämään ja rauhoittumaan.

Ehdin joulunpyhinä jo miettiä, saisinko jostain lähetteen kipuklinikalle, jos tämä ei ala helpottaa. Sen takia luin kauhistuneena Suomen Kuvalehden jutun vuodelta 2019, jossa potilaat arvostelivat Suomen yliopistollisten sairaaloiden kipuklinikoita. Jutun mukaan kärjistäen näyttää siltä, että ennen kipupotilaat halusivat päästä kipupoliklinikalle, mutta nyt osa potilaista jopa välttelee ja pelkää joidenkin paikkakuntien kipupoliklinikoita.

Minäkin pelkäisin mennä kipuklinikalle, jos siellä olisi SK:n jutussa mainitun neurologin kaltaisia lääkäreitä. Tämä neurologi sanoo jutussa:

”Lääkkeetön kivunhoito tuo potilaalle keinoja sopeutua tilanteeseen ja lähteä kuntoutumisen tielle. Lääkkeettömiä hoitoja ovat fysioterapia erikoisterapioineen, psykologiset kivunhallintakeinot, toimintaterapia ja erilaiset kivunhallintakurssit.”

Kipupoliklinikalle ohjautuvat kaikkein haasteellisimmat ja vaikeimmat kipupotilaat, joita muu terveydenhuolto ei ole pystynyt auttamaan. Usein se tarkoittaa niin voimakkaita kipuja, että ne voivat vammauttaa ihmisen toimintakyvyttömäksi. Silloin on väheksyvää ja nöyryyttävää kehottaa kipupotilasta sopeutumaan ja tarjota hänelle toimintaterapiaa.

Oman kokemukseni mukaan aniharvan kohdalla pystytään rakentamaan potilasta noin tukeva ja hyvin toimiva hoitoketju. Kukaan näistä kuntouttajista ei ole paikalla tukemassa, kun kipupotilas kolmen-neljän aikaan yöllä miettii onko elämässä mitään järkeä.

Minäkin käyn fysioterapiassa kipujen takia ja yritän ylläpitää kuntoani, mutta välillä kipujakso on niin paha, etten selviä siitä ilman asianmukaista lääkitystä.

Suomi ei ole Yhdysvallat, jossa opioidikriisi vain jatkuu. Se ilmeisesti vaikuttaa meidänkin varovaisiin lääkäreihimme. Minä tuskin olen ainoa, joka olen kuullut tarinoita siitä, kuinka kuolemansairaankin kohdalla pihdataan riittävää kipulääkitystä.

Ollessani sairaalassa pitemmän jakson viisi vuotta sitten, tapasin sairaalan virallisen kipuhoitajan. Hän oli muistaakseni alunperin anestesiahoitaja, joka oli erikoistunut kipuhoitajaksi. Olen vieläkin kiitollinen hänelle. Hänellä oli aikaa kuunnella ja hän otti tilanteen tosissaan. Hän kehitti leikkauskipuihini sellaisen yhdistelmälääkityksen, joka toimi erittäin hyvin. Ahdistavat opioidien aiheuttamat hallusinaatiot loppuivat ja olin jopa vähän paremmalla tuulella. Kipuhoitaja osasi huomioida senkin. Samoin hän suunnitteli ns. alasajon, eli tymäkkää kipulääkitystä ei voi lopettaa noin vain, se pitää tehdä rauhallisesti vähän kerrallaan. Sekin onnistui.

Kipu voi saada ihmisen inhoamaan omaa kehoaan, kokemaan sen viholliseksi. Minäkin olen särkevän ruumiini kanssa sotajalalla. Joku välirauha sen kanssa on tehtävä, koska se kuitenkin joutuu kantamaan tämän ainokaisen elämäni.

Runoilija Sirkka Turkka on kuvannut kauniisti:

– tätä ruumista, luutiheikköä,

joka kätkee hämäriinsä himmeät uinuvat elimet,

sydämen kuin tempoilevan ruusun.

Tukilinjan blogijuttu 6

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

23.12.2020

Parempia jouluja odotellessa

Meidän joulu on hiljaiseloa, kuten se on ollut jo kuukausikaupalla. Harmiksi minulle iski taas kipujakso. Iän myötä osteogenesis imperfectaan liittyvät rapistumiset lisääntyvät ja niiden mukana tulee erilaisia kipuoireita. OI-vanhuus on extreme laji.

Makaan siis sängyssä, mikä on mukavaa, mutta joudun syömään kipulääkettä. Kivun akuutissa vaiheessa on tärkeää saada se rauhoittumaan. Olen huono kipupotilas, kiukuttelen, säälin itseäni ja vähän Jaskaakin, joka saa hoidella joulun kuten parhaaksi näkee. Sen lisäksi hän joutuu kuuntelemaan kitinöitäni ja sietämään ärhentelyäni. Jos minusta joskus pidetään muistopuhe, siinä ei varmasti sanota, että hän ei koskaan valittanut vaan kesti elämän vaikeudet hiljaa vaieten.

Onneksi on Jaska, joka suhtautuu yllättävän ymmärtäväisesti passaamispyyntöihini sekä säälin ja lohtuherkkujen ruinaamiseeni.

Valittamisesta tuli mieleen, että minulla on ero- ja uusioperhe, vaikka meillä ei ole Jaskan kanssa yhteisiä lapsia.

Päätin aikoinani, että yhteisten joulujen ruinaamiseen en rupea. Ero on aina ikävä asia, sitä ei kannata tehdä kaikille asianosaisille vielä pahemmaksi. Ex-anoppini oli vannoutunut jouluihminen, samoin lasteni nykyiset appivanhemmat. Minulle yhteinen joulu ei ole maailman tärkein asia.

Olemme joskus livahtaneet Jaskan kanssa Kanarialle jouluksi. Vieläkin tulee iloinen ja aurinkoinen fiilis, kun radion tonttujoukkojen tip tapin seasta kajahtaa:

”Feliz navidad, feliz navidad prospero ańo y felicidad I wanna wish you a merry christmas…”

Vuosien kuluessa meille kaikille on muodostunut omat traditiot.

Jaskan kanssa olemme viettäneet monta mukavaa ja herkullista joulua hänen sisarenpoikansa perheessä.

Tämän poikkeusjoulun aattona kömmin kyllä tyynyjeni, kirjojen, karkkipapereiden ja villasukkien seasta Jaskan kattamaan joulupöytään. Otan sen verran kipulääkettä, että pystyn istumaan. Marinoistani huolimatta olen kiitollinen, ettei minun tarvitse potea täällä yksinäni kuten monen muun kipeän ja koronan eristämän.

Ensi jouluna kaikki on toivottavasti paremmin.

Rokotteet ovat tulossa, jaksetaan sinnitellä näitä outoja aikoja vielä vähän aikaa.

Toivon teille kaikille kestävyyttä ja hyvää joulua.