Mitä kertoa matkasta?

On vaikeaa päättää mitä matkasta kertoo. Itse, eikä kukaan muukaan jaksa lukea pitkiä matkapäiväkirjoja tyyliin sitten me mentiin. Syvällisiä ajatuksia ei putkahda nähtävyyksien äärellä. Haaremin ovella, Topkapin palatsissa, ajatus karkaa lähimpään ravintolaan, jossa voisi istua lepuuttamassa jalkojaan ja syödä jäätelöä. Iltapäivällä, viinilasillisen jälkeen, ei teekään mieli mennä seisomaan Sinisen moskeijan jonoon kengät kädessä. Päivänokoset kuulostavat paljon houkuttelevimmilta.

Mikä oli suurin elämys? Yksittäistä sellaista ei ollut. Koko matka on elämys. Sininen moskeija auringon laskiessa, kun minareeteista alkaa kuulua muezzinien huutoja. Ihmisten pyykit ja parvekepuuhat. Kissat ja pikkukaupat. Ruoka ja Bosporin laivat. Mattojen ostaminen basaarista. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Orhan Pamuk luonnehtii usein Istanbulin peruskäsitteeksi surun. ”Kaikkien istanbulilaistenkin sisäistämän, rakastaman ja levittämän ’kaunis Istanbul’ -kuvan on väkisinkin pidettävä sisällään paljon surullisten raunioiden tunnelmaa.”, kirjoittaa Pamuk. En ymmärrä raunioiden surua, koska en tunne niiden tarinoita.

Tästä klikkaamalla pääsee katsomaan kaikkia kuvia, kaikki tunnelmia.

Juhannukseksi Istanbuliin

Olen pakannut, ostanut Orhan Pamukin Istanbul - Muistot ja kaupunki, kartan, tulostanut ravintoloiden osoitteita, kopioinut juttuja Topkapin palatsin celadon astioista ja tavoitellut Vefa Özneä, joka oli naapureittemme oppaana ja taksikuskina heidän Istanbul reissullaan.

Miksi haluan Istanbuliin? Haluan aina jonnekin, tällä kertaa sinne, koska en ole aikaisemmin käynyt. Istanbul on lapsuuttani. Silloin Istanbul oli jotain äärettömän kaukaista ja ihmeellistä. 

Isäni istui vappuna haalistunut kreppipaperinen fetsi päässään, tukevasti päissään ja äitini paheksui. Hän paheksui sekä känniä että fetsiä. Ymmärsin, että hattuun liittyi myös joku poliittinen näkemys, josta äiti ei pitänyt. Hänestä fetsin käyttö oli tyhmä vitsi. Ehkä juuri äidin kiusaksi isä pakkasi aina fetsin takaisin laatikkoon ja kaivoi sen taas esiin seuraavana vappuna.

Üsküdar, juskadaara, kuten me sitä hoilasimme, oli meille siihen aikaan  eksoottisin mahdollinen iskelmä. Vieno Kekkonen lauloi kuinka lyhdyt välkkyivät Bosporin pintaan ja minareettien tornit kertoivat sulttaanien loistosta. "Kuiskaa siellä ikivanha tammi huumasta haaremien."