Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta.
31.01.2021
Kaikki hauska on hyvä vatsalle!
Nyt on tullut aika kiittää seuraajiani. Tämä on viimeinen Tukilinjan vierasbloggarijuttuni.
Kirjoitukseni otsikko on Muumimamman viisaus Tove Janssonin kirjasta Muumipapan urotyöt. Kuten Muumimammastakin, mielestäni ruoka on tapa ilmaista tunteita. Joskus ajattelen, että se on sukupolvikysymys, koska osaan paremmin tehdä läheisilleni hyvää ruokaa kuin leperrellä. Yhdistän mielessäni ruoan ja rakkauden.
Ruoanvalmistus, kattaus, tarjoileminen ja ateriointi ovat hyvin ilmaisuvoimaisia. Kaunis asettelu on jo puoliruokaa. Oman äitini tapa tehdä ruokaa, kertoi minulle lapsena millä tuulella hän oli tai oliko hän vain väsynyt työpäivän jälkeen. Lapsuuden kodissani puhuimme paljon ruoasta. Äiti kertoi ruokamuistoja lapsuudestaan ja matkoilta. Hän kertoi sukulaisista värikkäitä tarinoita ruoan kautta, se toi esiin heidän todellisen persoonansa. Muistan vieläkin erään tädin, joka äidin mielestä vain liotti siankylkeä kuumassa vedessä ja syötti sen perheelleen läskisoosina.
Oli myös jännittävää, kun äiti kesäisin kaatoi kylpyammeeseen ämpärillisen eläviä rapuja. Pimeässä kylpyhuoneessa ravut rapisivat pelottavasti ammeen pohjalla. Välillä niitä suihkuteltiin. Idea oli, että niiden suolet tyhjenevät ennen keittämistä, kun ne ovat olleet ammeessa jonkun aikaa. Eihän kukaan halua syödä ravunkakkaa.
Viime viikolla viestittelin lapsuudenkotini naapurissa asuneen pojan, nyt jo eläkkeellä olevan miehen kanssa. Hän muisteli, että äitini oli pelotellut rapussa naapurin lapsia ravuilla. Voin hyvin kuvitella, kuinka äidillä on ollut saksiaan heiluttelevat ravut molemmissa käsissä: “Ne tulevat napsaisemaan sinun nenäsi.”
Ei äiti mikään huippukokki ollut, mutta sitäkin yritteliäämpi. Se oli kuitenkin hän, joka istutti minuun rakkauden ruokaan ja ajatuksen siitä, että ruoka on paljon muutakin kuin ruumiin ravintoa.
Nykyisin mediat tulvivat ruokaohjelmia. Olen otollista kohderyhmää. Eniten pidän niistä, joissa reissataan ympäri maailmaa ja syödään mitä erikoisempia ruokia. En lakkaa ihmettelemästä ihmisten kekseliäisyyttä. Katson myös kaikki ruokiin liittyvät elokuvat mitä löydän. Viimeksi katsoin Netflixistä ranskalaisen leffan Makuja ja värejä. Siinä nuori Simone kerää rohkeutta kertoakseen vanhanaikaisille juutalaisvanhemmilleen lesboudestaan. Yllättäen hän kuitenkin ihastuu senegalilaiseen mieskokkiin. Elokuva ei ole Netflixin parhaasta päästä, mutta se on kepeä ja hauska. Opin siitä länsiafrikkalaisen mausteen, joka valmistetaan néré-puun hedelmien siemenistä. Maustetta kutsutaan Senegalissa nététouksi, Nigeriassa dawadawaksi ja Ghanassa sumbalaksi. Kun taas pääsen Kallion etnisiin kauppoihin, käyn kyselemässä tätä maustetta.
Syvimmän vaikutuksen minuun on tehnyt tanskalainen elokuva Ranskalainen illallinen vuodelta 1987. Se perustuu Karen Blixenin novelliin Babetten pidot, kirjasta Kohtalotarinoita vuodelta 1958. Elokuva todistaa, että ruoka on aistillisuutta ja viettelystä.
Babette on joutunut pakenemaan Pariisin kommuunin kukistumisen kahinoita Ranskasta Tanskaan Jyllannin saarelle 1871. Hän pääsee puritaanisen uskonnollisen yhteisön suojiin. Kun Babette on vuosia palvellut palkatta lahkon johtajan vanhoja tyttäriä, hän saa yllättäen arpajaisvoiton. Babette uhraa koko summan herkulliseen illalliseen, jonka hän haluaa valmistaa ja tarjoilla ahdasmielisille kyläläisille, jotka ovat siihen asti syöneet vain liotettua turskaa ja kuivasta, liotetusta ruisleivästä tehtyä puuroa, øllebrødiä. Keskenäänkin riitaiset ja kyräilevät kyläläiset osallistuvat valmiiksi paheksuen illallisille. He ovat tietysti ahneina ja uteliaina. Kyläläiset päättävät, että he syövät kuin heillä ei olisi makuaistia ollenkaan. En voi spoilata teiltä koko leffaa, jos päätätte hommata tämän ihanan elokuvan. Babette on ihminen, joka “kykeni muuttamaan ruokailun rakkaussuhteeksi, jolloin ei enää pystynyt erottamaan toisistaan fyysistä ja henkistä ruokahalua.”
En valitettavasti löytänyt elokuvaa nettivuokraamoista, mutta dvd on ostettavissa nettikaupoista.
Nuorempi tyttäreni on perinyt rakkauden ruokaan. Olin vähän hämmästynyt, kun hän ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen ei halunnut viettää vapaavuotta ja matkustella. Hän halusi talouskouluun ja sinne hän meni. Ei hän ammattia sieltä hakenut, vaan halusi omaksi ilokseen oppia ruoanvalmistuksen perusteet. Hän on meidän perheemme paras ruoanlaittaja. Hän osaa Sous de Vide -tyhjiökypsentämisen ja kokeilee kaikkia eteen tulevia raaka-aineita. Saan silloin tällöin WhatsApilla kuvia hänen upeista annoksistaan. Olen usein marissut, että miksi hän ei asu lähempänä, vanha äiti voisi livahtaa pöytään tuon tuosta. Vanhempi tyttäreni on puolestaan paras upeiden kakkujen tekijä. Itse olen kuin oma äitini, innokas, mutta en niin taitava.
Uskon myös lohturuokaan. Kun olen ollut sairaalassa haaleiden sosekeittojen ja veteen keitetyn puuron varassa, alan haaveilla pihveistä, munasillileivistä, paistetusta kuhasta, muusista, jossa on täysmaitoa, voita ja muskottia, prinsessaleivoksista, kokonaisena paistetusta kanasta ja punaviinistä. Suklaasta ei yleensä ole pulaa, sitä kyllä usein tuodaan potilaalle.
Tänä talvena jatkuvat koronauutiset ja vaarallisen liukkaat lumiset kelit ovat mielestäni aivan riittävä syy lohturuoalle. Harmaa taivas ja jatkuva lumisade vie minut keittiön suojaan. Katson jääkaappiin ja mietin mitä herkkuja tällä kertaa tekisi. Tai laiskuuden iskiessä selaan kännystä ruokalähettien tarjontaa.
Kevättä kohti, iloa ja valoa! 🌷 Terveisin Riitta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteista.