Ensimmäinen kipumuisto

Ensimmäinen kipumuistoni on noin vuoden 1959 kesältä. Olimme perheen kanssa Leppävaarassa Mummin ja Fafan huvilalla. Minulla oli naapurissa kavereita, joiden kanssa kävin leikkimässä. Olimme piilosilla ja talon takana kompastuin ja kaaduin. Jalkaan sattui oudosti.

Itkin enkä päässyt ylös ja joku leikkikavereistani juoksi hakemaan aikuisen apuun. Hän kantoi minut huvilamme kuistille ja pani minut istumaan penkille. Isä taisi arvata mitä jalalle oli tapahtunut ja kuistilla syntyi kalabaliikki – mummi, vanhempani, täti ja setä ihmettelivät kuinka minut saataisiin lääkäriin. Leppävaara oli siihen aikaan maaseutua. Kaikki ymmärsivät, että nyt minuun oli sattunut niin pahasti, ettei kukaan alkanut tutkia bussiaikatauluja. Busseja kulki muutenkin harvakseltaan ja pysäkille oli reilusti matkaa.

Autoa meillä ei ollut. Sedällä oli liiterissä sivuvaunullinen moottoripyörä, mutta sitä ei edes harkittu. Ambulanssia ei ollut tapana soittaa, ellei ollut aivan hengen lähdöstä kyse. Itkin sen verran äänekkäästi, että kävi selväksi etten ollut kuolemassa. Vanhempani tilasivat taksin ja äiti vei minut lasten tapaturma-asemalle Helsinkiin. Sääriluuni oli murtunut tai poikki, kuten silloin sanottiin. Sillä reissulla minut otettiin ensimmäisen kerran osastolle Auroran lasten sairaalaan. 

Muistan luunmurtuman aiheuttaman erityisen kivun, joka valitettavasti tuli vuosien varrella liiankin tutuksi. Kun luu murtuu, kipu on aivan erilainen kuin muut kivut. Mielestäni murtumakipu tuntuu sakealta ja se täyttää tajunnan kuin salamanisku. Näkökenttä supistuu ja todellisuus muuttuu jotenkin toiseksi. Kasvojen ja kaulan ihosta purskahtaa kylmä hiki. Äitikin kertoi, että aina, kun minulla oli luunmurtuma, otsani oli kylmä ja kostea. 

Ilmeisesti ne ovat shokkitilan aiheuttamia oireita, mutta kertaakaan nämä tuntemukset eivät ole olleet väärässä, aina on löytynyt luun murtuma. Oireet ovat tosin lievempiä, kun pienet luut murtuvat, kuten sormet, varpaat tai jalkapöydän luut. 

Yllättäen sain asialle tieteellisen selityksen tv-sarjasta Professori T. Siinä Cambridgen yliopiston rikosoikeudellinen professori Tempest selittää miksi näkökenttä supistuu trauman yhteydessä: “Hypotalamuksen signaalin seurauksena alkaa erittyä kortisolia, joka johtaa tunnelinäköön.”

En ole koskaan laskenut murtumiani, mutta niitä on ollut kymmeniä. Lapsena usein, murrosiässä harvemmin ja aikuisiän selvisin vain muutamilla melko pienillä murtumilla. Suurin murtuma tapahtui, kun olin 60-vuotias. Siitä olen kirjoittanut tänne blogiin maaliskuussa 2016.  

Traumaterapiaa kotikonstein

Vanhemmiten kaikkien ihmisten vartalot muuttuvat. Perussairauteni, osteogenesis imperfectan vuoksi, minun vartaloni muuttuu nopeammin kuin monen muun. Skolioosi painaa minut kumaraan ja olen lyhentynyt monta katkeraa senttiä. Valitin sitä kerran nuoremmalle tyttärelleni, joka vain vilkaisi ylös puuhistaan ja tokaisi: “Vittumaisuus tiivistyy.”

Ikä vääntää kuluneet nikamat enemmän kierteelle ja ahtaalle jäävät hermot tekevät öistä tai päivistä vaikeita. En aina pysty makaamaan sängyssä suorana, en kyljelläni enkä missään nimessä vatsallani. Kaikki entinen sängyssä viihtyminen, lojuminen, lukeminen, syöminen ja netissä roikkuminen on muuttunut epävarmaksi. Joskus se onnistuu ja joskus ei. Kivut ja unen puute ovat hyydyttäneet huumorintajuni ja jaksamisen. Välillä tuntuu, että muistikin pätkii. Tavallisesti nukun selälläni, välillä jalat kuutionmuotoisen psoastyynyn päällä. Ilman tukevaa annosta erilaisia kipulääkkeitä en aina pystyi siihenkään. 

Jotkut, joilla on sama sairaus kuin minulla, ovat purkaneet sairauden ja kipujen aiheuttamia tuntoja traumaterapiassa ja saaneet siitä apua. Itse en ole vielä valmis siihen. 

Kipulääkärini kehoituksesta, tarkoitukseni on kirjoittaa kivusta ja siihen liittyvistä muistoista ja ajatuksista. Lääkärini ei varmaan tarkoittanut blogia, vaan enemmänkin päiväkirjamaista tajunnanvirtaa, mutta yrityksistä huolimatta, se ei tule minulta luontevasti. Yritän nyt olla tottelevainen potilas ja kokeilen, josko kirjoittaminen olisi minulle sopivaa traumaterapiaa. 

Kipsattuna kesäkuumalla

Helteillä nuokuin koneella ja roikuin Facebookissa. Yritin muistella onko minulla ollut jonain kesänä murtuma ja oliko se kipsattu. Lämpimässä säässä kipsi on harmillisen kuuma. En muista onko minulla ollut, mutta muistan, että isälläni on.  

Aikoinaan hän mursi kesällä olkavartensa. Isä kompastui Kaivopuiston shakkikentällä takanaan olleeseen hevoseen. Hänellä oli tapana pelata Kaivopuistossa puistoshakkia paikallisten ukkojen kanssa. Nappulat olivat melkein pikkulapsen kokoisia ja shakkilauta oli laatoitettu hiekkakentän reunaan. Isän olkavarsi kipsattiin ja käsi pantiin kantositeeseen. Hän pääsi taas takaisin pelikentälle. Shakki vaati vain terävää päätä ja isoja nappuloita saattoi työntää yhdellä kädellä ja auttaa tarvittaessa vaikka jaloilla. Vähän kömpelömpää se oli, mutta hauskempaa kuin kotona istuminen.

Iltaisin isä luki dekkareita, poltteli pilliklubia ja rapsutteli sukkapuikolla kutisevaa kättä kipsin alta. Se on taitolaji, joka pitää tehdä varovasti. Jos kipsin alla iho menee rikki, pienikin haava tulehtuu helposti ja kipsi pitää poistaa ja kipsata uudestaan. Se on vähän noloa meille puoliammattilaisille kipsin alta rapsuttelijoita. Voin kehua olevani siinä lajissa taitava, osaan rapsuttaa varovasti sekä sukkapuikolla, että metalliviivottimella. 

Tukilinjan blogijuttu 14

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

27.01.2021

TENS-laitteella sähköä kipukohtiin

Puhelimessani herätystä toimittava linnunliverrys tunkeutui uneen ja luulin, että se kuuluu juoneen, mutta ei. Aikaisen ylösnousun syy oli lääkärin vastaanotto HUSin fysiatrian polilla. Miksiköhän sairaaloissa kaikki asiat tapahtuvat kukonlaulun aikaan?

Kun viimeksi olin osastohoidossa Töölön sairaalassa, touhu alkoi siellä kuuden ja seitsemän aikoihin joka päivä. Ennen kuin tajusi olevansa hereillä, rämiseviä labrakärryjä työntävä pistäjähenkilö seisoi sängyn vieressä. Heti olisi pitänyt muistaa oma sosiaaliturvatunnus. Käsivarteen nirskahti kiristysside ja sen perään neula. Siihen heräsi varmasti. Koko aamupäivä oli hulinaa. Iltapäivisin ei sitten tapahtunut juuri mitään.

Tänään fysiatrian polilla oli hiljaista kuin pyhäaamuna. Näin ehkä kolme ihmistä. Selvä vanhuuden merkki kulumien ja kolotusten lisäksi on, että nuoret mieslääkärit ovat mielestäni muuttuneet vallan hurmaaviksi. Tämänpäiväinen oli ihan erityisen viehättävä tapaus, kohtelias, kiinnostunut ja ystävällinen. Ei elettäkään siihen suuntaan, että taas joku vanha vaivainen nainen. Maskin takia en tosin nähnyt kuin kauniit silmät ja siististi kammatut hiukset.

Seurusteltuamme mielestäni tavanomaista pitempään, reilusti yli 15 minuuttia, lähdin vastaanotolta yhtä kipeänä kuin sinne mennessä. Mutta hyvällä mielellä ja uusi kipulääkeresepti kassissa. Olin lisäksi saanut kallisarvoista toivoa ettei koko loppuikä ehkä ole kipujen kanssa kärvistelyä – tai sitten on.

Olen kiinnostunut kaikenlaisesta tekniikasta. Jos jonkun homman voi hoitaa jollain härpäkkeellä, luen siitä heti lisää. Olin kysynyt lääkärin mielipidettä sähköistä hermostimulaatiota tuottavasta TENS-laitteesta, jonka olen kuullut auttavan kipuun.

Hänestä se ei ollut hullumpi idea. Ei se tietysti mitään paranna ja helpotuskin voi olla lyhytaikainen, mutta jo pienikin mahdollisuus vähentää kipulääkkeitä on kokeilemisen arvoinen.

TENS-laitteet olivat muutama vuosi sitten vielä kalliita. Nyt niitä myydään kohtuulliseen hintaan tavallisissa kodinkonekaupoissa. Laite on yksi vaihtoehto itse toteutettavaan kivunhoitoon.

Kipumatkalla.fi -sivustolla kerrotaan, että TENS-laitteita suosittelevat kipuklinikat ja fysioterapeutit ympäri Suomea. Sivulla lukee myös, että transkutaaninen (ihon läpäisevä) sähköinen hermostimulaatio (transcutaneous electrical nerve stimulation, TENS) on tekniikka, joka toimii kolmella tavalla:

1.) kipusignaalien kulku aivoihin häiriintyy
2.) endorfiinien eli elimistön omien kipulääkkeiden tuotanto kiihtyy
3.) verenkierto tehostuu

TENS-laite lähettää elektrodien kautta ihon läpi kivun lähteeseeseen heikon sähköimpulssin. Sähkö stimuloi kosketus- ja lämpötila-aistimuksia välittäviä hermoja. Nämä hermot kytkeytyvät samoihin selkäytimen kohtiin kuin kipua välittävät hermot. Tuntohermon voimakas signaali vapauttaa selkäytimessä kemiallisia yhdisteitä, jotka häiritsevät kipusignaalin kulkua selkäydintä pitkin aivoihin. Tämä ilmiö tunnetaan ”kipuporttina”.

Kipuportin avulla TENS-laite lievittää kipua päällä ollessaan. Vaikutus laantuu 1–2 tunnin kuluttua. Sen jälkeen voi kokeilla tunnin taukoa ja jatkaa hoitoa sen jälkeen. TENS-hoitoa voi käyttää useita kertoja päivässä.
(Lähde omron-healthcare.fi)

Kaikki tämä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että menin samantien ostamaan oman TENS-laitteen. Stimulaatiolätkät, eli ne elektrodit, voi laittaa vain puhtaalle iholle. Joten ensin jynssäsin nahkani kuumassa suihkussa, joka myös auttaa kipuih rentouttamalla lihasten pintajännityksiä, joita väistämättä tulee, kun johonkin sattuu.

Minua on aikoinaan paikattu kuudella metallilaatalla. Ehdin miettiä, että miten ne mahtavat reagoida sähköisiin stimulaatioihin. Mutta pellit ovat kestäneet tullien läpivalaisulaitteita, röntgeniä ja magneettikuvaustakin, joten tuskin neljästä AAA-paristosta voi saada hirmuista sähköshokkia.

Miltä se sitten tuntuu? Ensin tosi tahmealta. Elektrodien ihoon kiinnittyvät lätkät ovat hyvin tahmeita, jotta ne tarttuvat tiiviisti. Tahmeuden takia ne tarttuvat myös sormiin ja sormet piti irrottaa varovasti, kun lätkät olivat paikoillaan. Aloitin niin pienellä milliamppeeriteholla (mA) etten aluksi tuntenut yhtään miltään. Lisäsin tehoa ja sitten alkoi tuntua hauskaa kihelmöintiä ja pieniä naputuksia. Niksuttelin lisää amppeereita – kihelmöinti ja napsutukset voimistuivat. Se tuntui mukavalta, eikä sattunut yhtään. Otin ennen nukkumaan menoa kaksi puolen tunnin sarjaa. En osaa sanoa auttoiko kipuun, koska tänään oli muutenkin melko hyvä päivä ja minulla oli se uusi kipulääkekin.

Aion jatkaa ja kokeilla kuinka paljon TENS-hoitoa tarvitsen, jotta voin jättää jonkun pillerin pois. Ei mitään laitetta kertakokeilemalla opi käyttämään niin, että varmasti tietäisi kuinka se toimii ja tehoaa. Ainakin se tuntuu mukavalta ja kun taas tulee pahempia päiviä, niin kuulemma laitteen hyödyt tulevat paremmin esiin. Toivotaan näin.

Tukilinjan blogijuttu 7

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

28.12.2020

Joulun jälkimainingit

Haluaisin unohtaa tämän joulun, mutta korona on muuttanut ajanlaskua niin, että varmasti minä ja moni muu tulee muistamaan koronajoulun 2020.

Olen kammertautunut sängystä. Näissä kipukohtauksissa ei ole mitään logiikkaa. Nyt voin seisoa ja kävellä yhden kepin kanssa, mutta en voi oikeastaan maata tai istua ja kipulääkkeet saavat pään tuntumaan luiselta kuplalta. Nukkuminen seisaaltaan ei valitettavasti onnistu.

Onneksi on teknologiaa, joka pelastaa öiden synkimmät sudenhetket. Tuijotan tabletilta Netflixin kevyimpiä hömppäleffoja.

Kipu menee helposti tunteisiin ja niissä vellominen ei paranna tilannetta yhtään. Olen sen takia yrittänyt ottaa etäisyyttä kipuun lukemalla siitä kuivan asiapitoista tekstiä.

Törmäsin netissä mm. Susanna Lankisen Tampereen yliopistossa tekemään filosofian pro gradu -tutkielmaan: Kivun ongelma.

Se esittelee kivusta käytyä filosofista keskustelua laajalla otteella. Lankinen kirjoitti tiivistelmän alkuun näin:

”Kipu on filosofisesti mielenkiintoinen ilmiö, sillä se on yleensä samaan aikaan sekä fyysinen että psyykkinen tila: kudosvauriota ja kärsimystä.”

Kärsimys kuulostaa ylevältä ja se on aina kiinnostanut ihmisiä, mieluiten jonkun muun kuin oma. Mutta empaattisinkaan lähimmäinen ei pysty tietämään mitä toisen ihmisen kärsimys on, kärsimys on hyvin yksilöllinen ja yksityinen kokemus kuten myös kipu. Siksi ei pidä luulla, että vammaisuus on automaattisesti kärsimystä ja että siihen aina liittyy kipua. Edes vanhemmat eivät voi tietää miten oma lapsi kokee vammaisuutensa.

Luustohaurauteni takia minulla on ollut elämässäni kipuja. Kun luu murtuu siihen liittyy kipua. Pahimmillaan voi joutua kipushokkiin. Kun kipu iskee, sitä yrittää olla liikahtamatta nahkansa keskellä, eikä päässä ole yhtään korkealentoista ajatusta. Sydän hakkaa, ihosta tulee kylmän nahkea ja näkökenttä muuttuu, autonomista hermostoa on mahdoton hallita. Ainoa pieni älyn häivähdys on, jos muistaa kehottaa itseään hengittämään ja rauhoittumaan.

Ehdin joulunpyhinä jo miettiä, saisinko jostain lähetteen kipuklinikalle, jos tämä ei ala helpottaa. Sen takia luin kauhistuneena Suomen Kuvalehden jutun vuodelta 2019, jossa potilaat arvostelivat Suomen yliopistollisten sairaaloiden kipuklinikoita. Jutun mukaan kärjistäen näyttää siltä, että ennen kipupotilaat halusivat päästä kipupoliklinikalle, mutta nyt osa potilaista jopa välttelee ja pelkää joidenkin paikkakuntien kipupoliklinikoita.

Minäkin pelkäisin mennä kipuklinikalle, jos siellä olisi SK:n jutussa mainitun neurologin kaltaisia lääkäreitä. Tämä neurologi sanoo jutussa:

”Lääkkeetön kivunhoito tuo potilaalle keinoja sopeutua tilanteeseen ja lähteä kuntoutumisen tielle. Lääkkeettömiä hoitoja ovat fysioterapia erikoisterapioineen, psykologiset kivunhallintakeinot, toimintaterapia ja erilaiset kivunhallintakurssit.”

Kipupoliklinikalle ohjautuvat kaikkein haasteellisimmat ja vaikeimmat kipupotilaat, joita muu terveydenhuolto ei ole pystynyt auttamaan. Usein se tarkoittaa niin voimakkaita kipuja, että ne voivat vammauttaa ihmisen toimintakyvyttömäksi. Silloin on väheksyvää ja nöyryyttävää kehottaa kipupotilasta sopeutumaan ja tarjota hänelle toimintaterapiaa.

Oman kokemukseni mukaan aniharvan kohdalla pystytään rakentamaan potilasta noin tukeva ja hyvin toimiva hoitoketju. Kukaan näistä kuntouttajista ei ole paikalla tukemassa, kun kipupotilas kolmen-neljän aikaan yöllä miettii onko elämässä mitään järkeä.

Minäkin käyn fysioterapiassa kipujen takia ja yritän ylläpitää kuntoani, mutta välillä kipujakso on niin paha, etten selviä siitä ilman asianmukaista lääkitystä.

Suomi ei ole Yhdysvallat, jossa opioidikriisi vain jatkuu. Se ilmeisesti vaikuttaa meidänkin varovaisiin lääkäreihimme. Minä tuskin olen ainoa, joka olen kuullut tarinoita siitä, kuinka kuolemansairaankin kohdalla pihdataan riittävää kipulääkitystä.

Ollessani sairaalassa pitemmän jakson viisi vuotta sitten, tapasin sairaalan virallisen kipuhoitajan. Hän oli muistaakseni alunperin anestesiahoitaja, joka oli erikoistunut kipuhoitajaksi. Olen vieläkin kiitollinen hänelle. Hänellä oli aikaa kuunnella ja hän otti tilanteen tosissaan. Hän kehitti leikkauskipuihini sellaisen yhdistelmälääkityksen, joka toimi erittäin hyvin. Ahdistavat opioidien aiheuttamat hallusinaatiot loppuivat ja olin jopa vähän paremmalla tuulella. Kipuhoitaja osasi huomioida senkin. Samoin hän suunnitteli ns. alasajon, eli tymäkkää kipulääkitystä ei voi lopettaa noin vain, se pitää tehdä rauhallisesti vähän kerrallaan. Sekin onnistui.

Kipu voi saada ihmisen inhoamaan omaa kehoaan, kokemaan sen viholliseksi. Minäkin olen särkevän ruumiini kanssa sotajalalla. Joku välirauha sen kanssa on tehtävä, koska se kuitenkin joutuu kantamaan tämän ainokaisen elämäni.

Runoilija Sirkka Turkka on kuvannut kauniisti:

– tätä ruumista, luutiheikköä,

joka kätkee hämäriinsä himmeät uinuvat elimet,

sydämen kuin tempoilevan ruusun.