Itkin enkä päässyt ylös ja joku leikkikavereistani juoksi hakemaan aikuisen apuun. Hän kantoi minut huvilamme kuistille ja pani minut istumaan penkille. Isä taisi arvata mitä jalalle oli tapahtunut ja kuistilla syntyi kalabaliikki – mummi, vanhempani, täti ja setä ihmettelivät kuinka minut saataisiin lääkäriin. Leppävaara oli siihen aikaan maaseutua. Kaikki ymmärsivät, että nyt minuun oli sattunut niin pahasti, ettei kukaan alkanut tutkia bussiaikatauluja. Busseja kulki muutenkin harvakseltaan ja pysäkille oli reilusti matkaa.
Autoa meillä ei ollut. Sedällä oli liiterissä sivuvaunullinen moottoripyörä, mutta sitä ei edes harkittu. Ambulanssia ei ollut tapana soittaa, ellei ollut aivan hengen lähdöstä kyse. Itkin sen verran äänekkäästi, että kävi selväksi etten ollut kuolemassa. Vanhempani tilasivat taksin ja äiti vei minut lasten tapaturma-asemalle Helsinkiin. Sääriluuni oli murtunut tai poikki, kuten silloin sanottiin. Sillä reissulla minut otettiin ensimmäisen kerran osastolle Auroran lasten sairaalaan.
Muistan luunmurtuman aiheuttaman erityisen kivun, joka valitettavasti tuli vuosien varrella liiankin tutuksi. Kun luu murtuu, kipu on aivan erilainen kuin muut kivut. Mielestäni murtumakipu tuntuu sakealta ja se täyttää tajunnan kuin salamanisku. Näkökenttä supistuu ja todellisuus muuttuu jotenkin toiseksi. Kasvojen ja kaulan ihosta purskahtaa kylmä hiki. Äitikin kertoi, että aina, kun minulla oli luunmurtuma, otsani oli kylmä ja kostea.
Ilmeisesti ne ovat shokkitilan aiheuttamia oireita, mutta kertaakaan nämä tuntemukset eivät ole olleet väärässä, aina on löytynyt luun murtuma. Oireet ovat tosin lievempiä, kun pienet luut murtuvat, kuten sormet, varpaat tai jalkapöydän luut.
Yllättäen sain asialle tieteellisen selityksen tv-sarjasta Professori T. Siinä Cambridgen yliopiston rikosoikeudellinen professori Tempest selittää miksi näkökenttä supistuu trauman yhteydessä: “Hypotalamuksen signaalin seurauksena alkaa erittyä kortisolia, joka johtaa tunnelinäköön.”
En ole koskaan laskenut murtumiani, mutta niitä on ollut kymmeniä. Lapsena usein, murrosiässä harvemmin ja aikuisiän selvisin vain muutamilla melko pienillä murtumilla. Suurin murtuma tapahtui, kun olin 60-vuotias. Siitä olen kirjoittanut tänne blogiin maaliskuussa 2016.
Traumaterapiaa kotikonstein
Vanhemmiten kaikkien ihmisten vartalot muuttuvat. Perussairauteni, osteogenesis imperfectan vuoksi, minun vartaloni muuttuu nopeammin kuin monen muun. Skolioosi painaa minut kumaraan ja olen lyhentynyt monta katkeraa senttiä. Valitin sitä kerran nuoremmalle tyttärelleni, joka vain vilkaisi ylös puuhistaan ja tokaisi: “Vittumaisuus tiivistyy.”
Ikä vääntää kuluneet nikamat enemmän kierteelle ja ahtaalle jäävät hermot tekevät öistä tai päivistä vaikeita. En aina pysty makaamaan sängyssä suorana, en kyljelläni enkä missään nimessä vatsallani. Kaikki entinen sängyssä viihtyminen, lojuminen, lukeminen, syöminen ja netissä roikkuminen on muuttunut epävarmaksi. Joskus se onnistuu ja joskus ei. Kivut ja unen puute ovat hyydyttäneet huumorintajuni ja jaksamisen. Välillä tuntuu, että muistikin pätkii. Tavallisesti nukun selälläni, välillä jalat kuutionmuotoisen psoastyynyn päällä. Ilman tukevaa annosta erilaisia kipulääkkeitä en aina pystyi siihenkään.
Jotkut, joilla on sama sairaus kuin minulla, ovat purkaneet sairauden ja kipujen aiheuttamia tuntoja traumaterapiassa ja saaneet siitä apua. Itse en ole vielä valmis siihen.
Kipulääkärini kehoituksesta, tarkoitukseni on kirjoittaa kivusta ja siihen liittyvistä muistoista ja ajatuksista. Lääkärini ei varmaan tarkoittanut blogia, vaan enemmänkin päiväkirjamaista tajunnanvirtaa, mutta yrityksistä huolimatta, se ei tule minulta luontevasti. Yritän nyt olla tottelevainen potilas ja kokeilen, josko kirjoittaminen olisi minulle sopivaa traumaterapiaa.
Kipsattuna kesäkuumalla
Helteillä nuokuin koneella ja roikuin Facebookissa. Yritin muistella onko minulla ollut jonain kesänä murtuma ja oliko se kipsattu. Lämpimässä säässä kipsi on harmillisen kuuma. En muista onko minulla ollut, mutta muistan, että isälläni on.
Aikoinaan hän mursi kesällä olkavartensa. Isä kompastui Kaivopuiston shakkikentällä takanaan olleeseen hevoseen. Hänellä oli tapana pelata Kaivopuistossa puistoshakkia paikallisten ukkojen kanssa. Nappulat olivat melkein pikkulapsen kokoisia ja shakkilauta oli laatoitettu hiekkakentän reunaan. Isän olkavarsi kipsattiin ja käsi pantiin kantositeeseen. Hän pääsi taas takaisin pelikentälle. Shakki vaati vain terävää päätä ja isoja nappuloita saattoi työntää yhdellä kädellä ja auttaa tarvittaessa vaikka jaloilla. Vähän kömpelömpää se oli, mutta hauskempaa kuin kotona istuminen.
Iltaisin isä luki dekkareita, poltteli pilliklubia ja rapsutteli sukkapuikolla kutisevaa kättä kipsin alta. Se on taitolaji, joka pitää tehdä varovasti. Jos kipsin alla iho menee rikki, pienikin haava tulehtuu helposti ja kipsi pitää poistaa ja kipsata uudestaan. Se on vähän noloa meille puoliammattilaisille kipsin alta rapsuttelijoita. Voin kehua olevani siinä lajissa taitava, osaan rapsuttaa varovasti sekä sukkapuikolla, että metalliviivottimella.
