Whatever happened in Las Vegas

Tiedättehän vanhan mainoslauseen:
What Happens in Vegas, Stays in Vegas. 

Kerron kuitenkin – me siis päätimme mennä naimisiin Las Vegasissa. 

Kahdeksas tammikuuta 2014 Lensimme Chicagon kautta Los Angelesiin, josta olimme varanneet auton. Huilasimme pari päivää Rancho Palos Verdessä mukavan Davidin Airbnb-vieraana. Häneltä saimme myös monia hyviä vinkkejä reissulle. 

Los Angelesista Las Vegasiin on 433 km. Valtatie 15:sta sen ajaa muutamassa tunnissa, jos ei pysähtele matkalla. Tietä ei voi kehua erityiseksi maisemareitiksi, mutta jos varaa matkaan koko päivän, netistä löytyy vinkkejä monista hauskoista pysähdyspaikoista matkan varrelta. Esimerkiksi Fun Stops on the Drive from Los Angeles to Las Vegas.

Me pysähdyimme Soda Lake -suolajärvelle, jonne pääsee kääntymällä Zzyzx Roadile. Valitut Palat on joskus valinnut Zzyzxin yhdeksi Kalifornian vaikeimmin lausuttaviksi paikannimiksi, enkä ihmettele. Nimen on antanut radioevankelista vuonna 1944 ja hän väitti, että se on englanninkielen viimeinen sana. 

Suolajärvellä ei ollut muita kuin me. Se oli epätodellinen, valkoisenharmaa ja täysin hiljainen aava. Vain omat askeleet rapisivat kuivassa suolassa. Saatoin kuvitella minkälainen kuolemanlaakso se on helteellä. Yllättäen joistain vesilammikoista kuului kurnutusta. Harmikseni en nähnyt minkälaiset otukset selviävät niin suolaisessa paikassa, kurnuttajat pysyivät piilossa.

Kuva: Dave Morgan / Pexels.com

Las Vegasissa olin valinnut meille hotellin vähän sivummalta. Kaupungin kuuluisan pääkadun, The Stripin pohjoispäässä kohoaa Las Vegasin korkein rakennus Stratosphere Tower. Sen yhteydessä on tietysti hotelli. Stratospheren jekku on myös siinä, että se on niitä harvoja Stripin alueen kasinohotelleja, jotka todella ovat Las Vegasin kaupungin alueella. 

On nimittäin niin, että Las Vegas Strip, joka on noin 6,8 kilometriä pitkä osa Las Vegas Boulevardia, sijaitsee pääosin Clarkin piirikunnan epäitsenäisten asutuskeskusten (engl. unincorporated area), Paradisen ja Winchesterin alueilla, ollen suoraan Clarkin piirikunnan hallinnon alaisuudessa. En ihan ymmärtänyt itsekään mitä tuo tarkoitti. Kuulemma kaikki sielläpäin asuvatkaan eivät tarkkaan tiedä miten tämä juttu menee. Jos sinä tiedät, niin laita kommentteihin. Se olisi kiinnostavaa.

Las Vegasissa tarvitaan paikallisviranomaisen, eli Clark County Nevadan ”marriage license” eli avioitumislisenssi. Ulkomaalainen voi tilata sen etukäteen verkon kautta, ja samalla selviävät tarvittavat liitteet. Kun anomus on hyväksytty, parin on kahden kuukauden sisään haettava lisenssi Clarkin piirikunnan toimistosta. Sen jälkeen on vuosi aikaa avioitua Las Vegasissa. Suomesta on myös oltava mukana esteettömyystodistukset englanniksi. 

Meillä oli paperit valmiina ja löysimme ison Clark Countyn toimistorakennuksen ja oikean ovenkin, jossa luki, että toimisto on auki puoleenyöhön ja he eivät ota vastaan asiakkaita, jotka ovat ‘on drugs’ tai muuten päihtyneitä. Täytimme taas uuden lomakkeen ja saimme lisenssimme. 

Varmaan olette nähneet leffoja, joissa hillittömästi bailanneet ihmiset heräävät aamulla ja huomaavat menneensä “vahingossa” naimisiin uppo-oudon ihmisen kanssa. 

– Totta vai tarua?

Las Vegasista tuli kuuluisa “maailman avioliittojen pääkaupunki”, koska sieltä saa helposti ja edullisesti Yhdysvalloissa tarvittavan avioitumislisenssin. Amerikkalaisille melko pikaiset häät ovat mahdollisia. Kun mukana on henkilöllisyystodistus ja pariskunta vaikuttaa selvältä, niin he voivat hakea marriage licensensin ennen puolta yötä ja sen jälkeen ajaa vaikka taksilla Drive Thru Wedding -palvelun kautta. Jotkut haluavat tulla vihityiksi omassa autossaan, vuokratussa limousiinissa tai moottoripyöränsä päällä. Sitä en tiedä päivystävätkö Drive Thru Weddingit vuorokauden ympäri. 

Lisäksi melkein kaikilla casinohotelleilla on oma vihkikappeli, jonne seremonian voi tilata. Jos maksaa tarpeeksi, niin ehkä se järjestyy mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.
Minusta pikahäät kuitenkin vaativat aika paljon säätöä, johon ei luulisi monenkaan pystyvän ihan noin vain bailaamisen ohessa. 
Minusta sitkeä huhu on tarua.

Lisenssin jälkeen meillä oli vuorossa kappelin ja seremonian valinta. Wikipedian mukaan Las Vegasissa on noin 50 hääkappelia ja niiden lisäksi on mahdollista tilata vaikka helikopterilento läheisen Grand Canyonin reunalle ja järjestää vihkiminen siellä. Väitän, että jos rahat riittävät, paikalliset hääammattilaiset järjestävät juuri niin erikoisen tilaisuuden kuin ikinä keksit haluta. Teemahäitä on tarjolla joka lähtöön. Esimerkiksi Star Wars tai Unicorn Rainbow -häät.

Me valitsimme hotellin lähellä olevan Chapel of The Flowersin, koska se vaikutti asialliselta. 

Kappelin toimistossa ystävällinen myyjä alkoi esitellä toinen toistaan hienompia wedding packagesseja, eli hääpaketteja. Elvis tai Michael Jackson vihkipappina ei ollut meidän juttu.

Innokkaan myyjän harmiksi sanoimme yhteen ääneen: “Haluaisimme halvimman pakettinne”. Siihenkin hän sinnikäästi tarjosi pieniä ekstroja, mutta kieltäydyimme kohteliaasti kaikista. Saimme vihkimisajan heti seuraavaksi aamuksi klo 10:neksi. 

Kuva: Jacob Surland Fine Art Photographer on VisualHunt / CC BY-NC-ND

Las Vegasissa hämää sen valtava koko. Juuri mihinkään ei voi kävellä pitkien välimatkojen takia. Joka paikkaan on mentävä autolla ja parkeeraaminen on aivan oma juttunsa. 

"Don't even think to park here", luki esimerkiksi yhdessä kyltissä.

Olin suunnitellut ostavani hääpuvuksi jonkun hauskan pinkin paljettihärpäkkeen, mutta ajomatka Vegasiin ja viralliset osuudet olivat niin uuvuttavia, että jonotettuamme auton parkkiin jonnekin Stripin kasinohotellien uumeniin pystyin ajattelemaan vain ruokaa ja viinilasillista. 

Kun ei ollut pinkkiä paljettihärpäkettä, kaivelin hääaamuna laukusta siisteimmät matkavaatteeni, mustat kirjaillut housut ja siihen kuuluvan paidan. Jalkaan vedin ystävältäni Heliltä saadut punaiset nahkasaappaat, jotka hän oli teettänyt minulle Marrakechissa. Ei tosin häitä varten vaan ihan tuliaisiksi.

Tiistaina 14.1.14 lähdimme hyvissä ajoin autohalliin.
Auto ei ollut siellä! 

Ensimmäinen ajatus oli, että se on varastettu. Paniikki oli lähellä. Parkkitalossa oli kerroksia vaikka kuinka monta ja kaikki näyttivät samanlaisilta. Kun edellisenä iltana tulimme takaisin hotelliin olimme niin väsyneitä, ettemme panneet merkille mihin kerrokseen jätimme auton.

Mitä nyt tehdään, otetaanko taksi vai ravataanko kerroksia ja haetaan autoa? Minä tietysti laskin päässäni miten kallis homma tästä tulee jos auto on varastettu. Pitää mennä poliisille, ottaa yhteyttä vuokrausfirmaan, hommata uusi auto, hoitaa vakuutukset ja jos emme ehdi kappeliin, maksaa vielä peruuntuneet häät. Maksaa ehkä uudet häätkin. Pitäisi ottaa vähintään yksi tai kaksi hotelliyötä lisää, että saamme kaikki hoidettua.

Tunnelma kiristyi kuin laulussa:
Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka. 
Perutaan siitä välistä kaikki mistä voisi matkalla murheita kantaa.

Juuri kun olin valmis säntäämään respaan itkemään, osuimme oikeaan kerrokseen ja siinä oli meidän automme. Jaska ajoi parkkihallista renkaat vinkuen ja ehdimme just ajoissa kappelille.

Chapel of the Flowersissa pienen Victoria kappelin aulassa meidät otti ystävällisesti vastaan virkailija, jonka nimeä en harmikseni enää muista, valokuvaaja Emil Rajkowski, joka toimi todistajana ja presbyteeripastori Douglas Gilbert.

Meidät ohjattiin hetkeksi pieneen sivuhuoneeseen juttelemaan pastorin kanssa. Vihkipuhettaan varten hän halusi tietää meistä jotain enemmän. Pastori Gilbert oli todella mukava ja hyväntuulinen ja hän sai autohässäkän aiheuttaman hermostuksen haihtumaan.

Kävellessämme kappeliin virkailija laittoi kovaäänisistä klassista musiikkia. Hän ymmärsi sanomatta, että näille ei kannata soittaa “Here comes the bride” tai Mendelssohnia. 

Puheessaan pastori Gilbert muistaakseni kehotti meitä huolehtimaan toisistamme hyvinä ja pahoina päivinä. Kuten yleensä, kaunis puhe haihtui tämän morsmaikun päästä heti kun se oli ohi. Mutta varmasti puhe oli täynnä hyviä opastuksia ja onnentoivotuksia.

Sormuksia emme olleet lähtökiireissä hankkineet, joten käytimme siihen tarkoitukseen aikoinaan ensimmäiseltä Kreetan reissulta ostamiamme kultaisia labrys-kaksoiskirveitä. Laitoimme ne toistemme kaulaan sormusten sijaan. 

Kirveet ovat vanhojen minolaisten kaksoiskirveiden mallisia. Kaksoiskirveistä on erilaisia tarinoita, esimerkiksi, että niitä olisi käytetty labyrinttien uhritoimituksissa. Kaksoiskirveiden on myös sanottu symboloivan maskuliinisen ja feminiinisen elementin tasapainoa. 

Sytytimme omilla kynttilöillä yhteisen kynttilän. Sen saimme mukaan, jotta voimme sytyttää sen uudelleen tulevina hääpäivinä. 

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli lämmin ja arvostin todella sitä tunnelmaa minkä tämä pieni porukka osasi luoda. He antoivat meille sen vaikutelman, että olemme päivän ainoa ja tärkein pari ja heille oli ilo järjestää tämä tilaisuus meille. Parempia häitä emme olisi osanneet edes toivoa.

Kun nyt kävin uudestaan Chapel of the Flowers sivuilla, huomasin, että Tripadvisor valitsi sen Las Vegasin parhaaksi häiden järjestäjäksi vuonna 2019. Varmasti ansaitusti.

Hääpäivälliselle kävi vähän kuin paljettihärpäkkeelleni. Emme kertakaikkiaan jaksaneet lähteä Vegasin syövereihin etsimään “hienoa” ravintolaa. Pujottelimme casinon vilkkuvien pelikoneiden välistä hotellimme fiftarityyliseen American diningiin ja söimme valtavat salaatit ja jäätelöjälkkärit. Katselimme illemmalla Stratospheren huipulta maisemia ja kuinka auringon laskiessa tuhannet valot syttyivät Stripillä ja hotelleissa.

Seuraavana päivänä pakkasimme taas auton, haimme hääkuvat ja jatkoimme matkaa Grand Canyonille ja kohti uusia seikkailuita. 

Avioliitto on yhteinen matka

 Usein sanotaan, että avioliitto on elämän mittainen yhteinen matka. 

Nuorena en haaveillut sellaisesta matkasta tai prinsessahäistä.
1977 olin löyhästi silloisen suomenruotsalaisen feministiaatteen ulkokehällä, olin lukenut Erica Jongia, Germaine Greeria, Simone de Beauvoiria ja Akkaväki-lehden naistutkimuksia. Halusin olla riippumaton avioliittoinstituutiosta ja turhista traditioista. Vähän päälle kakskymppisenä olin hyvin varma ja tiedostava nuori nainen.

Siihen aikaan avoliitto oli monelle uusi asia, edelleen paria saatettiin kutsua susipariksi. Sellaiset olivat epäilyttäviä yhteiskunnan ja vuokranantajien silmissä. Kolme huonetta ja keittiö vasta valmistuneessa talossa Pohjois-Haagassa, kaksi lasta, joista toinen oli vielä vauva, kiltti ja huolehtiva mies saivat minut ymmärtämään, että aatteita on välillä muokattava vallitsevien olosuhteiden mukaisiksi. 

Joten menimme maistraattiin lasten ja kahden todistajiksi lupautuneen työkaverin kanssa. Minulla oli harmaa vakosamettijakku ja orkidea napinlävessä. Meistä tuli kunniallisia ja minusta lyhyt rouva, jolla oli niin pitkä nimi ettei se mahtunut lomakkeisiin. Kolme etunimeä ja kaksi sukunimeä oli vaikuttava yhdistelmä.

Olimme naimisissa noin 10 vuotta. Lapset kasvoivat ja me kasvoimme erillemme, kuten kaunistellen sanotaan. Aikuisiksi emme ehtineet kasvaa. Joskus vieläkin epäilen omaa aikuisuuttani. 

Tänä päivänä somesta saa sen käsityksen, että ihmiset eroavat siististi, osaavat huomioida lapset ja säilyvät ystävinä. Jakavat kaiken riitelemättä. 

Me emme eronneet niin. 

Mutta jos jostain olen iloinen, niin siitä, että välimme ovat parantuneet vuosien myötä. Voimme tavata hyvässä hengessä, soittaakin silloin tällöin ja kertoa kuulumisia. Yhteisille muistoille on muutaman kerran naurettukin. Enää ei ole pienintäkään murua hampaankolossa. Päinvastoin, voin vilpittömästi sanoa, että silloinen mieheni Juha oli lapsille parempi vanhempi kuin minä. Eikä tämä ole somekaunistelua.

Jaskan kanssa emme vakavissamme ajatelleet naimisiinmenoa. Meillä oli yhteinen firma, töitä ja paljon kiireitä. Molemmilla oli ja on omia harrastuksia. Lisäksi olemme vähän kehnoja traditioiden kanssa. Aikoinaan jotkut joulut ja juhannuksetkin hujahtivat helposti töissä. 

Jaska sanoo aina välillä, että jonain vuonna hän viettää jokaisen pienimmänkin juhlan mitä vuodessa on. Sitä juhlavuotta ei ole vielä tullut. 

Nykyisin ajattelen, että ihminen ehkä kuitenkin tarvitsee joitakin traditioita. Ainakin lapset tarvitsevat. Mutta traditiot eivät saa olla väkinäisiä, hampaat irvessä vedettyjä rituaaleja, joista jää kiusaantunut olo. 

Olemme suunnitelleet viettävämme "Kaikkien viettämättömien päivää", mutta sitäkään emme ole tehneet säännöllisesti. Sen on tarkoitus olla juhlapäivä, jolloin kutsutaan kaikki yhteen. Silloin vietetään joulua, uutta vuotta, pääsiäistä, juhannusta, kaikkia unohdettuja syntymäpäiviä ja muita juhlia. Hommataan kuusi, vappupallot, tiput ja puput, itsenäisyyspäivän leivokset, synttärikakut – kaikki mitä muistetaan ja kukin halutaan. 

Naimisiin meno vakavasti otettavana traditiona tuli esiin, kun Jaska ja minä tajusimme, että meillä on yhteistä omaisuutta ja eläkeikä ovella. Vain vähän meitä vanhempia ystäviä ja sukulaisia kuoli ja omankin ikäisiä alkoi vakavasti sairastella. Mieleen hiipi huoli siitä kuinka tässä itsekullekin käy ja koska. Miten toiselle silloin käy.

Yhteisten vuosien aikana olemme ehtineet tapella suurimmat riitamme, lakaisseet isoimmat ongelmamme maton alle ja piilottaneet loput kaappien perukoille. 

Me tunnemme toisemme hyvässä ja pahassa. Ja viihdymme silti hyvin yhdessä. Emme enää viitsi edes riidellä kuten nuorempina. 

Tapahtuu tästä eteenpäin mitä tahansa, niin kaikki on helpompaa, selkeämpää ja turvallisempaa, kun olemme naimisissa.

Mutta se vihkiminen. Kun nyt vihdoinkin menisimme naimisiin, mietimme, että se voisi olla jotain muuta kuin koruton maistraatissa käynti. 

Silloin sai vielä matkustaa. Joten päätimme lähteä vihittäviksi Las Vegasiin ja road tripille Kaliforniaan. Hääpäiväksi valittiin 14.1.2014.

Siitä reissusta kerron enemmän seuraavassa jutussa.