“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista"

Loppukevään Maailma kylässä festarit lähestyvät. Suunnittelu on jo täydessä käynnissä. 

IT-lehdessä julkaistiin joku aika sitten juttuni sambialaisesta Constance Hambwalulasta, joka on tehnyt pitkän uran vammaisjärjestö ZNAPDin johtajana Sambiassa. Köyhien vammaisten ihmisten ihmisoikeudet ja toimeentulon parantaminen ovat Hambwalulalle sydämen asioita.

ZNAPDilla on ollut yhteistyötä Invalidiliiton kanssa ainakin 15 vuotta.

“Minäpä näytän kuinka maissintähkän voi ottaa mukaansa kuin pienen käsilaukun”, Hambwalula esittelee.

Pari vuotta sitten vierailin Constancen kotona. Tulin keskelle remonttia lautakasojen ja maalipurkkien sekaan. Kaiken keskellä tapasin hänen poikansa, miniänsä ja soman pienen lapsenlapsen.
 

Constancen miniä seuraa silmätarkkana miten hienosti poika syö.

Ensimmäiseen lapsenlapseen höpsähtäneet isoäidit ovat kaikkialla samanlaisia. Sitä kutittelua ja kujertamista: “Hymyile vähän mummille!”

Hambwalulan ensimmäinen lapsenlapsi on mummin silmäterä.

Constancen rapattu talo on kuoppaisen hiekkatien varrella eteläisessä Afrikassa, Sambian toiseksi suurimman kaupungin, Ndolan laidalla.

Ympärillä on lukematon määrä samantapaisia taloja. Toisissa repsottavat aaltopellit ja toisista taloista on pidetty parempaa huolta. Tämän talon pihapolku on huolella harjattu ja taloa ympäröi vihreä nurmikko. Aidan vieressä kasvaa tuuhea moringa-puu. Jossain talon takana kotkottaa kanoja. Kaikki on siistiä ja kodikasta.

Moringa oleifera on afrikkalainen ihmepuu, joka paikallisten mukaan parantaa lähes kaikesta. Sen terveellisiä lehtiä voi syödä ja niillä on torjuttu nälänhätää.

Monien hankkeiden mummi

Sohvalla 56-vuotias Constance syöttää puuroa nappisilmäiselle vauvalle, jonka ruokahalua mummin ihasteleva mekastus ei tunnu haittaavan.

“Harmillista, että taloni on nyt tässä kunnossa, haluaisin, että kaikki on järjestyksessä”, Hambwalula sanoo.

Remontti on vain yksi Hambwalulan monista projekteista. Hän on Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen, ZNAPDin toiminnanjohtaja. Jo 15 vuotta yhdistys on toteuttanut vammaisten ihmisten työllistymis- ja toimeentulohankkeita eri puolilla Sambiaa Invalidiliiton tuella.

Yksi ZNAPDin toimeentuloryhmistä on ompelimo, jossa vammaiset ihmiset oppivat ammatin. Siellä ommellaan koulu- ja juhlapukuja. Tietysti myös arkivaatteita. Toimipiste on Chililabombwessa, lähellä Kongon rajaa.

Polkupyörällä yönselkään

Hambwalulan tie vammaisjärjestön johtajaksi on ollut pitkä ja kivikkoinen.

“Olin perheemme ainoa vammainen lapsi. Äidillä oli yhdeksän lasta. Minulla on paljon  enemmän sisaruksia, koska isällä oli kolme vaimoa. Me lapset elimme kuitenkin aivan kuin meillä olisi sama äiti”, Hambwalula kertoo.
Tänä päivänä moniavioisuus on Sambiassa lailla kielletty, mutta perinne elää eteläisissä maakunnissa.

Polkupyörä on tärkeä liikkumisväline Afrikan maissa.

“Äiti kertoi kuinka sairastuin polioon. Olin juuri oppinut istumaan, kun sain yöllä korkean kuumeen. Asuimme tavallisessa kylässä Etelä-Sambiassa eikä siellä ollut mitään kuljetusmahdollisuuksia. Onneksi isällä oli polkupyörä ja sillä äiti lähti viemään minua kaukana olevaan terveyskeskukseen.

Pilkkopimeässä hän polki ja polki, kunnes rengas osui kiveen ja me kaaduimme. Äiti sai ison haavan ja putosi puroon. Onneksi siellä ei ollut krokotiileja! Ne olisivat haistaneet, että äidistä valui verta. Lähellä asuvat ihmiset kuulivat kuinka me itkimme ja tulivat katsomaan mikä oli hätänä. Aamulla he vetivät meidät härillä terveyskeskukseen. Minulle ei ollut mitään tehtävissä ja äidin paranemiseen kului viikko”, Hambwalula kertoo.

Aurinko nousee.

Polio on tullut takaisin

Nykyisin kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen. Polio oli tarkoitus kitkeä maailmasta vuoteen 2018 mennessä, mutta vuonna 2015 kaikkiaan 21 ihmistä on sairastunut. Nigeriasta on tullut hälyttäviä uutisia, että kaksi lasta oli halvaantunut sairastuttuaan polioon.

Kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen.

WHO:n mukaan myös Pakistanista ja Afganistanista on tänä vuonna raportoitu poliotapauksia. 

Suomessa maksuton poliorokote kuuluu kansalliseen rokotusohjelmaan. Viimeinen poliotapaus oli Suomessa vuonna 1985.

Kutsumus ja kunnianhimo

“Olin parempi keskittymään, koska en pystynyt juoksemaan muitten perässä. Pärjäsin hyvin koulussa ja pyrin sen jälkeen sairaanhoitajakoulutukseen. Minulle sanottiin etten selviäisi siitä työstä. Olin niin pettynyt!”, Hambwalula kertoo.

Sen jälkeen hän opiskeli ompelijaksi. “Mutta halusin haasteellisempaa hommaa”, hän sanoo. Hambwalula lähti vielä kerran opiskelemaan ja hän valmistui opettajaksi. Silti hänestä tuntui, että jotain puuttui.

Sambiassa monia asioita kerrotaan sarjakuvan  muodossa. Tässä sarjakuva kansalaistoiminnasta.

Toimittuaan pari vuotta opettajana vammaisten oppilaitoksessa Habwalula löysi järjestötyön. Työntäyteisten vuosien myötä hän nousi Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen toiminnanjohtajaksi.

“Olen hyvin kunnianhimoinen ja tiesin heti, että tämä oli se puuttuva pala! Yksi tämän työn suurimpia haasteita on poliitikkojen valtava tietämättömyys vammaisille kuuluvista ihmisoikeuksista. On kuin hakkaisit kiveä”, sanoo Hambwalula. 

“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista. Näen unta vammaiskysymyksistä, minä juon niitä, syön niitä, seurustelen vammaisuuteen liittyvien asioiden kanssa. Menetin avioliittoni, koska minulla oli toinenkin aviomies –  vammaistyö. Sen kanssa minulla on onnellinen avioliitto, mutta myös paljon haasteita ja sydänsuruja”, Hambwalula kuvailee vuolaaseen tapaansa. 

Asenteita ja taikauskoa

Monissa Afrikan maissa kielteiset asenteet ja uskomukset vammaisuutta kohtaan ovat vahvoja. Vammainen lapsi on edelleen suuri häpeä perheelle.

Sambiassa kuunnellaan paljon radiota ja siksi Hambwalula käy mahdollisimman usein puhumassa paikallisradiossa vanhemmille, jotka edelleen piilottelevat vammaisia lapsia jopa naapureilta.
Hän tukee vanhempia sanomalla: "Pliiiiis vanhemmat! Älkää pelätkö! Te ette ole syyllisiä tai vastuussa lapsenne vammaisuudesta. Ei edes Jumala pidä teitä vastuullisena”.

Ndola, Sambia

Taikausko elää myös voimakkaana. Me sylkäisemme olkamme yli, kun musta kissa kipittää tien poikki. Sambiassa raskaana oleva nainen sylkäisee monta kertaa vatsansa päälle, jos hän tapaa vammaisen ihmisen tai tämä katsoo naista silmiin. 

Hambwalula kertoo: “Nainen pelkää, että vammaisen henki menee hänen sisäänsä ja vahingoittaa lasta. Sanon naisille aina: Älä ole huolissasi, minun tai jonkun toisen vammaisen ihmisen takia sinä et saa vammaista lasta. Jos lapsi syntyy vammaisena, se vain syntyy. Syljit tai et. Vammaisuus ei ole maailman loppu.”

Muutosten aika

Sambiassa eläkeikä on 60 vuotta ja muutaman vuoden kuluttua Hambwalula jää eläkkeelle. Hänen äänessään on haikeutta: “Kun sanon järjestölleni ja toimistoni väelle bye bye – se on vaikea hetki. On kuin erottaisin osan itsestäni. Olen saavuttanut paljon hyvää, mutta se ei ole parasta. Tehtävää on paljon jäljellä.

Vielä sanon itselleni joka aamu: Nouse ylös Constance ja mene tekemään jotain järjestösi hyväksi. Tee jotain mitä et ole ennen tehnyt!”

Ruoka on ihmisoikeus

Olin viikonlopun kuntoutuksessa. Potilasyhdistykseni oli järjestänyt vallan mainion muutaman päivän kokoontumisen kuntoutuskeskukseen. Saimme nauttia kuntosalista, vesijumpasta ja runsaista aterioista monta kertaa päivässä.

Palautekeskustelussa ruoka ja sen terveellisyys nousi esiin. Laatuun ja valikoimaan ei oltu täysin tyytyväisiä. Ja kuten moni tietää, näissä buffet-pöydissä on varmasti tarpeeksi proteiineja, vitamiineja ja kaikkea sitä, mitä ihminen tarvitsee ja paljon liikaakin. Maistuuko se hyvältä tai sopiiko syöjän maailmankuvaan on sitten toinen juttu.

Älkää kiusaantuko. Muistan lapsuudesta ihan hyvin painostuksen jäähtyvän lautasen ääressä niistä nälkään kuolevista Afrikan lapsista. Sillä on velliä vedelty. Ei se maito- ja ohralitku silti yhtään paremmalta maistunut, vaikka telkkarista näki Biafran pallovatsaisia lapsia, joilla oli kärpäsiä silmissä.

Kun liian lihapainotteinen ruoka on kuntoutuksessa harmittava juttu, niin jossain takaraivossa 60-lukulainen minussa inisee, että tuttuni Sambiassa syövät lehdistä tehtyä muhennosta, koska muuta ei ole. Silti tiedän, ettei näitä asioita voi, eikä kannata vertailla.

Suurin osa kuvista: pixabay.com

Kuitenkin on kerrottava: Kesällä YK:n alainen Maailman ruokaohjelma WFP julisti korkeimman tason hätätilan kuivuuden koettelemille alueille eteläisessä Afrikassa. Hätäapua tarvitsee yhteensä 18 miljoonaa ihmistä seitsemässä maassa, joista Sambia on yksi. Etiopiassa on pahin kuivuus 50-vuoteen.
Kun sateet tulevat, monet nälkäiset pienviljelijät ovat jo syöneet siemenviljat, eikä heillä ole mitä kylvää.

El Niño -sääilmiön takia viljelykasveja on tuhoutunut ja viljasadot ovat epäonnistuneet eteläisessä Afrikassa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO sanoo, että maailmassa on noin 795 miljoonaa aliravittua. Jos lukua on vaikea hahmottaa: Vuonna 2013 Euroopan väkiluku oli 742,5 miljoonaa.

Kaikki tämä tarkoittaa, että taas kerran, hätätila koettelee pahiten vammaisia ihmisiä. He viljelevät pienillä pihoillaan mitä pystyvät. Se mitä sieltä saa on päivittäisen ravinnon kannalta äärimmäisen tärkeää. Vammaisille ihmisille ruokavedenkin kantaminen on ongelma, kasteluvedestä puhumattakaan.

Olen keväällä ja kesällä kertonut tapahtumissa ja tiedotteissa Invalidiliiton Toinen ateria -varainhankintakampanjasta, jolla pyritään turvaamaan köyhien vammaisten ihmisten ruokaturvaa Sambiassa ja Etiopiassa. Melkein kaikki tapaamani ihmiset ovat sitä mieltä, että teemme hyvää työtä, mutta he kertovat monia syitä miksi eivät voi osallistua kampanjaan edes 10 eurolla. Olen kuullut tarinoita pienistä eläkkeistä, sairauksista ja niukasta toimeentulosta. Varmasti aivan aitojakin kokemuksia, ei pelkkää tilanteesta luistelua.

Olen miettinyt paljon sitä, mistä johtuu, ettei kaukana asuvien ihmisten hätä, aliravitsemus tai suoranainen nälkä, hetkauta meitä puoleen eikä toiseen. Ehkä pakolaisongelma, Syyrian kriisi, Aleppon pommitukset, kuvat kuolleista tai kauhun lamauttamista lapsista ovat jo niin kovaa tavaraa, että mieli suojautuu ja usko häviää. Usko siihen, että jotain olisi tehtävissä.

Jotain henkilökohtaista ja kannustavaa olisin halunnut kirjoittaa tähän loppuun, mutta en keksi. Olen elämässä saanut kaiken mitä olen tarvinnut ja paljon siitäkin mitä olen ihan vaan ahneuksissani halunnut. 
Mitä todellista kaltaiseni kermaperse tietää nälänhädästä? 
Tilastoja ja uutisia, joita minulla on varaa seurata. Hän, jota se tilasto tai uutinen koskee, ei seuraa niitä. Hänen aikansa kuluu selviämiseen.
“Ajatellaan, että jos kaikista köyhimmät nostettaisiin edes sinne parin dollarin tuloille, sekin vapauttaisi ihmisen pelkästä selviämisen pakosta. Ajattelemaan ja keksimään niitä innovaatioita”, sanoo köyhyystutkija, Jyväskylän yliopiston etnologian dosentti Jukka Jouhki.