Tunteellista ruokaa

Vuonna 94 suunnittelimme kustantamo Kääntöpiirin kirjaan kannen. "Äiti meitä hyvin ruokki" kirjan toimitti Leena Reiman ja moni tunnettu kirjailija kertoo siinä lapsuuden ruokamuistojaan reseptien kera. Kannen käärepaperin painatus ei onnistunut täysin, se on valitettavasti liian tumma.

Tarkoitus oli, että se muistuttaa ryppyistä voipaperipakettia. Lapsena sain Uunisaareen mukaan voipaperiin käärittyjä ranskanleipävoileipiä. Niissä oli yleensä voita, makkara- tai juustosiivu ja ohut viipale kurkkua, joka oli lämpimässä nahistunut, kun söin sen. Siihen aikaan tuoretta kurkkua saattoi ostaa vaikka vain palan, koska se oli kallista. Ei ollut mitenkään kummallista, ettei ostettu kokonaista kurkkua. Jokaisen voileivän väliin äiti oli leikannut pienen palan voipaperia. Koko eväspaketin hän oli sitonut sini- tai punavalkoisella paperinarulla.

Meridian X Oy:n perustaja, Jaakko Penjami Mäkikylä, noin 2,5-vuotiaana.

Kirjan kannen voipaperin alta kuultaa Pikku-Jaakko, joka natustaa raakaa makaronia. Kuvan on ottanut hänen isänsä Esko Mäkikylä. Jaskan housut on pantu hakaneulalla paitaan kiinni etteivät ne tippuisi päältä.

Jaska ja Pekka Råman ovat taittaneet ja toimittaneet vuonna 2004 Gero Hottingerin keittokirjan Kerrassaan herkullista. Kirja on edelleen myynnissä sekä suomeksi että englanniksi, Simply delicious.
Hienot kuvat otti Kaj G. Lindholm ja kustantajana oli Otava. 

Ruoka on ehdottomasti tunneasia. Ruoan kautta muistan lapsuudesta paljon. Miten vuodenajat ja vuosikymmenet muuttuivat. Sunnuntai-iltojen tee ja sardiinivoileipä tai iltanami. Se oli aina tyynyllä vielä teini-ikäisenä, kun tulin kotiin ties mistä. Moniin elämäni hyviin hetkiin liittyy ruokamuistoja. Onhan ruoalla aina voitu lohduttaa, palkita, osoittaa rakkautta tai valtaa. Jokainen tunnistaa ruoan ympärillä pyörivän valtapelin, joka ilmenee kaikkialla, ihmissuhteissa, perheessä ja yhteiskunnassa.

Naëmi Onnela, minun mummuni.

Meillä kotona puhuttiin paljon ruoasta. Äiti ei ollut mestarikokki, hän oli opetellut ruoanlaiton kirjoista. Hän oli silloin piikomassa Englannissa. Lapsuudenkodissa hänen ei tarvinnut itse kokata, koska mummu Naëmi ja kotiapulaiset huolehtivat siitä. Kuusilapsisessa perheessä kotiapulaisia tarvittiin.

Äiti ymmärsi hyvän ruoan päälle, vaikka käytännön taidoissa olisi ollut parantamisen varaa. Hän oli utelias ja yritteliäs, eikä pelännyt valmistaa erikoisuuksia. Joskus ne onnistuivat ja välillä päivälliset olivat outoja. Söin silti kaikkea, mutta silakkalaatikkoa ja aladobia en edelleenkään voi sietää.

Mamma-Ruth sai keittokirjan äidiltään Naëmilta ja nyt se on minun hyllyssäni.

Emme olleet varakkaita, mutta meillä syötiin hyvin. Jos ei ollut rahaa, syötiin vähemmän ja sitäkin parempaa. Meillä ei koskaan ollut mättöä. Äidin mielestä oli terveellistä, ettei syönyt itseään täyteen. Ja siinä hän oli nykytutkimusten mukaan aivan oikeassa. Välillä repsahdan silti syömään itseni niin pulleaksi, että kuukahdan tyytyväisenä vatsani viereen nukkumaan ja päätän pyhästi vähentää seuraavana päivänä.

Vasemmassa reunassa kurkistaa Ruth ja oikealla istuu Naëmi.

Yksi tädeistäni oli kuuluisa siitä, että hänellä ei ollut makuaistia, eikä hän piitannut ruoanlaitosta. Äidin ja toisten tätien mielestä hän vain liotti siankylkeä haaleassa vedessä ja nimitti harmaanruskeaa lopputuosta läskisoosiksi. Enimmäkseen hän eli voileivillä ja perunaleivoksilla. Onneksi hänen miehensä oli leipurina Primulassa.

Olen tehnyt Hakaniemen hallin vanhimmalle myymälälle, Parhialan siirtomaatavaraliikkeelle, Juhlakahvietikettejä heidän isoäitinsä Fanny Parhialan kunniaksi. 

Toinen sukulaistäti paahtoi homehtuneet leivät uunissa ja rapsutti sen jälkeen palaneen homeen leipien pinnasta. Sitten leivät kuulemma olivat korppuja ja voi mainiosti syödä.

Kummitätini Ada Onnelan piirtämä kuva sukulaisista ja tuttavista kahvipöydässä.

Kolmas täti piti mehua vanhassa Fairy-pullossa ja kehui, että siitä on niin mukava truutata mehua suoraan lasiin. Mehu vaahtosi hauskasti ja äiti kielsi juomasta sitä.

Matkoilla ruoka on tärkeässä osassa. Tosin nuorena paikka ja seura olivat merkittävämpiä kuin varsinainen ruoka. Olen vuosia sitten ensimmäisellä Pariisin reissullani syönyt latinalaiskorttelissa ostereita ja shampanjaa herraseurassa. Oli varhainen kevät ja minulla oli upiuusi musta lakkatakki. Mielestäni olin kuin Francoise Sagan, ja elin kuin päähenkilö kirjassa 'Pidättekö Brahmsista'. Montmartrella söin sammakonreisiä, ne maistuivat lähinnä kanalta. Mutta missä seurassa! Joyneux anniversaire, Xavier.

Tyypillinen lounas Länsi-Afrikassa. Riisiä, tikkukalaa ja tomaattikastiketta.

Afrikassa olen syönyt kastiketta laittomassa ravintolassa pöytäseurueen yhteiseltä laakealta vadilta. Oli niin pimeää, että en voinut olla varma, olivatko soosin pienet möykyt kanaa ja rusinoita vai kärpäsiä, joita pörräsi sakeana ympärillä.

Junaruokaa Kiinassa. Junissa syödään koko ajan. Vähintään auringonkukan siemeniä.

Mielestäni kaikkea pitää maistaa edes kerran, kuten äiti opetti. Mutta Etelä-Kiinassa en saanut syötyä höyrytettyjä harmaita matoja, joita kerätään merenpohjasta. Hajukin oli sitä luokkaa, että sain varoa, etten aseta isäntäväkeä kiusalliseen tilanteeseen menettämällä kasvoni. "Loosing face" on pahinta mitä kiinalaiselle voi seurassa tapahtua.

En osaa edes terveydellisistä syistä olla millään erityiselle dieetille. En karppaa, en laihduta, rasvoja yritän tarkkailla, mutta tuore voi ja ruisleipä.... kolesteroliarvojen kanssa on jatkuvaa vääntöä.

Olen neljä vuotta kääntänyt reseptejä Maalaisunelma ja Toivekoti ja Puutarha -lehtiin. Suhtaudun hommaan paatoksella. Luen toscanalaisten tryffelituottajien sivustoja, luen parsan kasvatuksesta, opiskelen taikinan hapattamista. Mutta olen samalla tavalla teoreetikko kuin äitini, en ole tähtikokki tai keittiön valtiatar. Osaan avata viinipulloja, koristella kauniita voileipiä, pilputtaa hyvää salaattia ja keitellä ohrapuuroa maitoon.

Suklaakakkua Tahkolla.

Käännöksissäni en ikinä, ikinä, käytä sanaa noutopöytä. Niitä on huoltoasemien baareissa ja työmaaruokaloissa. Ne ovat ravitsemista, eivät nauttimista varten. Noutopöytä on jo sananakin kamala, minulle se on aina buffet-pöytä, koska enää ei puhuta voileipäpöydästä ja seisovapöytä on vähän vanhahtava.

Jaska oli melomassa Turkissa ja minä etsiskelin pikkukylistä ruokapaikkoja, joiden antimilla jaksaa meloa.

En halua olla hifistelijä, mutta olen hurmattavissa hyvällä ruoalla, joka on katettu kauniisti. Ruokaa on kuitenkin oltava riittävästi. Neliskulmaisella lautasella diagonaali kastikeraita muutamalla hiplulla ei innosta pätkääkään. En halua syödä niin hienosti, että sen jälkeen pitää mennä halvempaan paikkaan syömään tarpeeksi.

Messuesitteissä käytetään edelleen Jaskan piirtämää pohjakarttaa. 

Viime perjantaina olimme Gastro-messuilla ja Viinin ystävän päivässä Messukeskuksessa. Gourmand Oy:n osastolla saimme nauttia pari lasillista raikasta Chablista ja ihanaa pehmeää Châteauneuf du Papea. Chablis oli isäni lempivalkkari ja kun Jaska purjehti Atlantin yli Two Star -kisassa, aluksen viininä oli Kielin tullivapaasta kaupasta ostettu Châteauneuf du Pap.

Gourmand Oy:n osasto ViiniExpossa. 

Savonseudun elintarvikeyrittäjillä oli hauska idea, Kalakukko Airways -lentoasema. Siellä oli tarjolla savustettuja lohirullia, savumuikkuja, erinomaisia vihanneslisukkeita, villisikamakkaroita, mansikkamehua ja pientilojen juustoja.

Jälkiruoaksi sain salmiakki - ja tiramisujogurttijäätelöä ja pieniä strösselimunkkeja. Loppupäivästä työnteosta ei tullut enää mitään.