HaliCard

Yksi pitkäaikaisimmista yhteistyökumppaneistamme Nyyti ry on uudistanut nettisivunsa. Suurimman työn tekivät nyytiläiset itse ja Ville Tapio kavereineen Mental Capital Care Oy:stä. Me autoimme kuvien ja pikkufiilausten kanssa.
Onnea uusille raikkaille sivuille!

Nyytin ja meidän välinen yhteistyö on poikinut Meridianin pitkäikäisimmän painotuotteen: HaliCardin. En edes muista paljonko sitä on näinä vuosina painettu. Kaikki Painopirtin painamat kortit vain katoavat maailmalle. Sitä ei ole ikinä tarvinnut tyrkyttää, se on kirjaimellisesti viety käsistä.

Nyytin käyntikortti, HaliCard, toimii niin ikään sekä virtuaaliympäristössä että fyysisessä maailmassa. Sen voi lähettää tai tulostaa Nyytin kotisivuilta, Facebook-sivulta tai poimia omasta taskusta.

Se on saanut paljon vilpitöntä huomiota. Antti Vähä-Sipilä ja Suomessa vieraillut yliopisto-opettaja mainitsevat siitä kuvien kera blogeissaan. Hippuja pitävän blogin kirjoittajalta se löytyy rahapussista, Anna ihmettelee: "Halicard jonka sain janilta, en tiiä miks se on jääny tonne : D". Cityn blogissa 'kulkurikisuli': "Olin eilen paikallisessa vilauttelemassa halikorttiani. Ja hyvin tuntui toimivan=)" 

Samassa blogissa 'työn raskaan raataja' kirjoittaa: "Otin kotoa mukaan jotain pari viikkoa sitten, neiti koalalta saadun halikortin=). halaus tai pari tämän kortin haltijalle ...ja miksi mulla on kortti mukana? noh, mulla on halipula=D...ja aion saada tänään ison kimpun haleja=)...ensin halaan poken, sitten baarimikot tai maijat ja sitten aloitan halimaan kantiksia=D..." 

Turussa pidettiin 2009 syksyllä Äkäpussipaja syysloman Äkäpussipäivillä. Siellä valmistettiin voimakastehoinen HaliCard amuletti, joka suojaa kiukulta. En valitettavasti löytänyt siitä kuvaa, mutta olen kuullut miehestä, joka käytti niin ahkerasti HaliCardia, että hän laminoi sen. Mikä estää laminoimasta ja ripustamasta kaulaan, onpahan sitten koko ajan saatavilla.

Keskustelupalstoilta löytyy: "ei nyt ihan älyttömästi liity aiheeseen, mutta ihana oli kun sain synttärilahjaksi sellasen HaliCardin. se on tollanen oranssi, pahvinen, pankkikortin kokonen kortti, missä on Nyytin kuva (siis siitä kuka lohduttaisi Nyytiä - kirjasta se Nyyti) ja missä lukee kaikenlaista kivaa halaamisesta. Se on ihana kortti."

Toinen vastaa siihen: "miulla on kans halicard, en vaan muista missä. tikkurilan paikallisprotusta sen konstalta sain."

Meridianissa me olemme tehneet vaikka mitä, mutta HaliCard on meidän kruununjalokivemme. Se on duuni, jota ei taatusti koskaan kadu tehneensä. Suurin kunnia siitä kuuluu ilman muuta Jaskalle.

HaliCard on julkaistu suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Koska latina on yliopistokieli, haaveeni on saada se myös latinaksi. Siis te kaikki, jolla on latinisti ystäviä:

Kääntäisikö joku HaliCardin latinaksi? Vulgaarilatinakin käy mainiosti. Lupaan tarjota sitä YLElle Nuntii Latini uutisiin ja kertoa kuka käänsi. 

Gratias tibi ago.

Kukkiva kevät

"Laula, sydämeni, tuntemattomista puutarhoista", kirjoitti Rainer Maria Rilke. Olen kääntänyt viikonloppuna ruusu-juttuja ja siitä innostuksesta järjestelin taas kukkakuviani. Ehdin viime torstaina poiketa Kaisaniemen kasvitieteellisessä ihastelemassa kukkivaa kevättä. Kuvasin tietysti keltavuokkoja ja upeita orvokkeja.

Jospa kesällä pääsisin käymään Göteborgin kasvitieteellisessä puutarhassa. Häähumuun en aio osallistua, mutta koska ruotsalaiset osaavat puutarhajutut haluaisin kierrellä katselemassa linnojen puutarhoja ja tavallisten ihmisten nöppölöitä. Hämmästelen aina kuinka kaikki puutarhat siellä näyttävät valmiilta ja kuin itsestään syntyneiltä. Mutta ruotsalaisilla on pitkät perinteet puutarhanhoidon ja kasvitieteen alueella. Ensi sunnuntaina 23.5. Carl von Linné, alunperin Carolus Linnaeus, täyttäisi 303-vuotta. Hän syntyi 1707.

Koska itselläni on vain parveke ja huonekasvitkin ovat vähän niin ja näin, olen tyytynyt kuvaamaan kukkia ja kasveja. Aihe on loputon ja huomaan koko ajan tulevani kriittisemmäksi valon ja sommitelmien suhteen. Tässä kukkakuviani vuosien varrelta.

Kaapelitehtaalla kevätnäyttely

Tervetuloa Kaapelitehtaalle katsomaan kurssikeskuksen kevätnäyttelyä. Sain sinne jopa kaksi työtä.

Joskus minulle on ihmetelty, että miksi en tee kauniita kuvia, kun kerran osaisin. Mielestäni elämän kulumat ihmisessä ovat paljon mielenkiintoisempia kuin kauneus. Mitä lihavampi, väsyneempi tai ikääntyneempi malli, sitä innostuneempi olen. Tylsintä on piirtää nuorta laihaa poikaa tai kaunista nuorta naista.

Viileässä Viipurissa

Koleana kevätpäivänä, viime keskiviikkona, olin kaverini Tarjan kanssa päivän reissulla Viipurissa. Pääsimme mukaan Viipurin kirjaston  restaurointiyhdistyksen järjestämälle  bussimatkalle.

Koska äitini on Vaasasta ja isä Helsingistä, eikä muitakaan karjalaisia sukulaisia ole, en ole ikinä miettinyt sen kummemmin Viipuria. Vuosia sitten olen nähnyt Viipurin rautatieaseman, kun matkasin junalla Moskovaan viettämään Uutta vuotta. Silloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa. Nyt Karjalan helmi oli ehkä asiantuntevasta seurasta johtuen, oikea elämys.

Rajan ylityksen jälkeen Tuula restaurointiyhdistyksestä, kertoi mielenkiintoisesti Suomelle kuuluneista alueista, kuten Säkkijärvestä, vanhoista kartanoista ja kylistä.

Kaupunkiin tultuamme söimme ensimmäiseksi lounaan Pyöreän tornin Vaasa-salissa. Sen jälkeen ajelimme katsomaan Uno Ullbergin, Paavo Uotilan, Usko Nyströmin, Karl Hård af Segerstadin ja Waldemar Aspelinin suunnittelmia taloja. Suomeen kuuluessaan Viipuri oli vauras kaupunki, ja sinne suunnittelivat rakennuksia lähes kaikki sen ajan merkittävimmät arkkitehdit.

Tämä entinen itäisen kaupan keskus voisi olla hieno kaupunki, jos se ei olisi niin pahasti neuvostoajan runtelema. Kestää vielä kauan ennenkuin se siitä toipuu, jos edes ikinä toipuu. Vaikkei rapistuneista julkisivuista heti huomaisikaan, se on kuitenkin parhaiten säilynyt  suomalaiskaupunki. Vanhoja hienoja taloja ei ainakaan ole purettu. Torin laidalla ei ole Anttilaa ja ostaria eikä korkeita toimistoja.

Matkamme pääkohde oli Alvar Aallon suunnittelema Viipurin kirjasto, eli Aalto-kirjasto, jonne restaurointiyhdistys vei luentosalin kunnostusta varten parkettia. Arkkitehti Tapani Mustonen kertoi restauroinnin edistymisestä ja ehdimme myös tutustua itse rakennukseen.

Nyt vasta ymmärsin jotain Viipuri-nostalgiasta ja sen, että Viipuri oli meille katkera menetys. Päätin palata sinne vielä uudestaan ajan kanssa. Haluan kokeilla pystynkö Neptunuksen temppelissä kaihoamaan Monreposia ja löydänkö vanhan Viipurin tunnelmaa.

Viipuri toukokuussa 2010

Lentävä lohikäärme

Tänään avautuu Kiinassa Shanghain maailmannäyttely. Niissä avajaisissa olisin halunnut olla mukana, vaikka suhteeni Kiinaan on hyvin ristiriitainen. Olen ollut Shanghaissa kerran, kun Deep Blue teki Shanghain Pudongin kansainväliseltä lentokentältä kulkevasta Maglev-junasta lyhyen telkkariohjelman YLElle.

Junan huippunopeus on 431 kilometriä tunnissa. Nimi maglev tulee sanoista magnetic levitation eli magneettinen leijunta. Se leijuu magneettisuuden avulla noin sentin radan yläpuolella. Juna koskettaa vain silloin tällöin ohjauskiskoa, joka pitää junan oikeassa suunnassa. Leijunnan vuoksi kitka on olematon. Ja koska kitka on olematon, junaa kuljettavaa energiaa tarvitaan paljon vähemmän kuin tavallisessa junassa. Toisaalta elektromagneettista energiaa tarvitaan leijuntaan paljon, ja radan rakentamiskustannukset ovat miljardiluokkaa.

Matkaa Pudongista Longyang-pääteasemalle on 31  kilometriä, ja juna kulkee sen alle kahdeksassa minuutissa. Jos on menossa aivan vanhaan keskustaan, on pääteasemalta jatkettava joen yli 2-metrolla, joka kulkee samalta Longyang-pysäkiltä, tai sitten taksilla.

Ensimmäisen kerran oli jännittävää lähteä leijumaan junassa Longyangilta Pudongiin. En ollut koskaan ajanut maan pinnalla näin kovaa vauhtia. Ajelimme edestakaisin ja haastattelimme ihmisiä, mm. häämatkalle lähtenyttä herttaista nuortaparia.

Juna kulki pehmeästi, mutta huojahteli hieman tuon tuostakin koskettaessaan radan ohjauskiskoa. Meno oli melko äänetöntä, ainoastaan vastaan tulevan, toisen junan ilmanpaine pamautti jonkinverran ikkunoita. Junan sisustus oli kuin missä tahansa muussa modernissa junassa. Vauhtia ei pystynyt hahmottamaan, vain ohi kiitävistä maisemista tajusi, että lujaa mentiin.

Lähes Maglevin vauhteihin yltävien huippunopeiden junien määrää aiotaan lisätä Kiinassa lähivuosina. Kiina oli alunperin suunnitellut rakentavansa EXPO 2010 avajaisiin toisen noin 200 km mittaisen Maglev-reitin Shanghain ja Hangzhoun välille, mutta hanketta lykättiin useaan otteeseen kansalaisten laajamittaisen vastustuksen vuoksi.

Kiinassa ei ole useinkaan välitetty kansalaismielipiteistä, varsinkaan kun ne vastustavat "kehitystä". Mutta nyt kiinalaiset pelkäävät magneettikentän säteilystä aiheutuvan vaaraa  terveydelle. Asiantuntijoiden mukaan pelko on aiheetonta, mutta kansalaiset eivät ole vakuuttuneita.

Iltalehdessä 19.4. suomalainen asiantuntija  ihmettelee sitä, koska tämänkaltaiset asiat ovat täysin mitattavissa. 

Samassa lehdessä kerrotaan myös kuinka ihmisten pelolla tietysti yritetään myös rahastaa. Shanghaista löytyy Tianxiang-nimisen ketjun vaatekauppoja, joiden tuotteiden  uskotellaan suojaavan magneettikentän säteilyltä. Niitä myydään etenkin odottaville äideille.

Olen kuitenkin kuullut Kiinasta, että uutta maglev-rataa Hangzhouhun olisi jo valmiina pitkiä pätkiä ja että aivan radan varressa asuu paljon ihmisiä.

Omapäisen professorin muotokuva

Helsingin yliopistolla on maan suurin muotokuvakokoelma: siihen kuuluu lähes 900 teosta. Viime viikolla paljastettiin infektiotautiopin professori, ylilääkäri Heikki Peltolan muotokuva Lastenklinikan Niilo Hallman-salissa. Muotokuva liitetään osaksi Galleria Academican kokoelmia.

Videoimme Ilkan kanssa tilaisuuden.

Professori Peltolan muotokuva on valokuva, jonka on kuvannut valokuvaaja Kari Sarkkinen. Sarkkinen oli hieman hätkähtänyt Peltolan toivomusta saada kuvaan mukaan "kaveri". Kaveri on Angolasta, Peltolan syntymämaasta ja kuvaa kaikkia maailman lapsia. Hänet oli otettu kunniavieraana mukaan tähän tilaisuuteen ja yllätysohjelmana Peltola kutsui arvostamansa alttoviulisti Teemu Kupiaisen soittamaan kaverille Bachia.

Kupiainen oli tehnyt Peltolaan syvän vaikutuksen soittamalla lukuisilla reissuillaan mm. Intiassa katulapsille Bachia. "Sitä voivat kuunnella koulutetut länsimaiset ihmiset, vuoristokylien paimenet, apinat, katulapset ja yksinäinen lehmä," sanoo Kupiainen. Musiikki on Heikki Peltolan suuri rakkaus. Kymmenen vuotta kului Ylioppilaskunnan Laulajien johtajana ja parikymmentä vuotta lauluyhtye Kamariherroissa.

Professori Peltola vietti lapsuudessaan yli seitsemän vuotta Afrikassa. Tansaniassa Heikki oli oppinut nopeasti suahilia ja löytänyt parhaaksi kaverikseen Matendon.
— Kun nelikymppisinä tapasimme, tunnistin heti hänet, mutta en osannut sanaakaan suahilia. Ja siinä me sitten seistiin, kaksi yli nelikymppistä äijää, ja tunsimme toisemme heti, mutta sanaakaan emme osanneet toisillemme sanoa. Hän ei osannut muuta kieltä kuin suahilia ja minä taas en osannut sitä enää, vaikka lapsena osasin sitä yhtä hyvin kuin suomea. Se on kyllä totaalinen katastrofi se mun suahilin unohtamiseni…
Mutta kun perhe palasi Suomeen vuonna 1953 Heikki huomasi Cantores Minores -kuoron koelaulussa, ettei osannut yhtään laulua suomeksi ja lauloi suahiliksi.

Afrikka oli ehkä yksi syy siihen, että Peltolan tutkimustyö on keskittynyt tauteihin, jotka yhä tappavat tuhansia kehitysmaiden lapsia. Näitä tauteja ovat esimerkiksi malaria, ripulitaudit, aivokalvotulehdus, keuhkokuume ja tuhkarokko. Peltola on yksi maailman merkittävimmistä troopisten tautien asiantuntijoista. Hän erikoistui trooppisiin tauteihin Lontoon yliopiston, London School of Tropical Medicine & Hygienessä. Peltola pyrkii kehittämään malariaan niin halpoja lääkkeitä, että köyhätkin pystyisivät hankkimaan niitä. Hänellä on myös kehitysmaissa useita projekteja, joissa etsitään yksinkertaisia ja halpoja, kehitysmaiden oloissa toimivia hoitokeinoja.

Deep Blue Productionin pitkäaikaisena haavena on dokumenttiprojekti 'Jumalten ruoskat', 'Scourges of the Gods'. Se kertoo maailman kahdeksan tuhoisimman taudin yhteiskunnallisista vaikutuksista. Jos ja kun saamme rahoituksen kokoon, professori Peltola on luvannut toimia projektin asiantuntijana.

'Jumalten ruoskat' ei keskity tauteihin sinänsä, vaan niiden yhteiskuntia sisältäpäin raunioittaviin vaikutuksiin. Maailman kahdeksan tuhoisinta tautia tappaa vuodessa arviolta yhteensä 20 miljoonaa ihmistä. Näiden tautien vaikutus heijastuu koko yhteiskuntaan ja on omalta osaltaan mm. esteenä kehitysmaiden vaurastumiselle. Maailman tappavimmissa taudeissa ei ole mitään sensaatiomaista, kaunista tai romanttista, ja niiden seuraukset harvoin ylittävät uutiskynnyksen. Sen sijaan niistä kumpuavat monet uskomukset, yhteiskunnalliset ilmiöt, asenteet ja tavat, joita meidän täällä ns. kehittyneissä maissa on vaikea ymmärtää.

Projektimme nostaa esiin uutisen, jota ei koskaan kerrota, uutisen tuntemattomasta kuolemasta, rumasta kärsimyksestä, alistuvasta tuskasta ja kuolemanpelosta, jonka keskellä miljardit ihmiset yhä elävät, ja yhteiskunnista, jotka tämän vuoksi ovat ilman tulevaisuuden näkymiä.

Maailman terveysjärjestön WHOn raportissa on ytimekäs lause: “Köyhyys on maailman tappavin sairaus.” Professori Peltola on sanonut Pellervo-lehden haastattelussa: "Suomenkielessä on hyvä sana, ja se on välittäminen. Riittää, että joku välittää; ei siinä mitään kummallisia koulutuksia tarvita."

Lokakuu 2010

Heikki Peltola nimitettiin Ateenan yliopiston kunniatohtoriksi lokakuun alusta. Ilona Hietanen kertoi Helsingin Sanomissa kuinka Ateenan yliopistossa saatettiin yllättyä, kun juhlavassa tilaisuudessa ei kuultukaan luentoa kunniatohtorin saavutuksista infektiotautien saralla. Sen sijaan siellä kajahti Ateenalaisten laulu ja Queenin musiikkia.

"Sodissa infektiotaudit ovat aina tappaneet sotilaita hyvin paljon. Aidsiin kuollut Queen-yhtyeen solisti Freddie Mercury taas on 'nykyajan kupan' eli aidsin uhrien keulakuva," sanoi Peltola.

Toista ihmistä oppii ymmärtämään jos haluaa

Uusimmassa Tukilinja-lehdessä no:2, kerron selkokielisestä vuorovaikutuksesta. Meillä on kaikilla oikeus kertoa elämästämme ja ajatuksistamme. On vaikeaa elää itsenäisesti ja syrjäytymättä, jos ei ymmärrä käyttöohjeita tai uutisia eikä osaa vuorovaikutustaitoja. Se voi johtua vammaisuudesta, iästä tai siitä, että vasta opettelee uutta kieltä ja kulttuuria.

Selkokielinen vuorovaikutus tuo meidät  lähemmäksi toisiamme. Mutta on myös osattava hiljentyä kuuntelemaan, mitä meille sanotaan. Monista kuitenkin tuntuu, että muut ihmiset puhuvat liian nopeasti ja vaikeista asioista. Hekin haluaisivat jutella, kertoa mielipiteensä ja ymmärtää maailman tapahtumia. Jotkut saattavat eristäytyä, tulla aroiksi ja pelokkaiksi, tai he käyttäytyvät huonosti sen takia, että kukaan ei malta kuunnella tai kiinnostua heidän valitsemistaan aiheista.

Selkokieltä on kehitetty 70-luvulta lähtien helpottamaan tätä ongelmaa.  Arvioiden mukaan noin 200 000–300 000 ihmistä Suomessa tarvitsee selkokieltä. Selkokielisiä materiaaleja on tuotettu vammaisten lisäksi ikääntyneille ja maahanmuuttajille. Uusin tutkimus on suuntautunut kohti kokonaisvaltaisempaa ilmaisua, selkokielistä vuorovaikutusta. Se on paljon muutakin kuin kirjoitettua ja puhuttua kieltä.

Meidän on opittava  vuorovaikutustaitoja voidaksemme ymmärtää toisiamme  erilaisuuksistamme huolimatta. Tärkeintä on asenne. Toista ihmistä oppii ymmärtämään, jos haluaa. Osaava viestijä muokkaa puhettaan rakenteeltaan, sanastoltaan ja sisällöltään puhekumppaninsa tarpeiden mukaiseksi. Hän myös yrittää itse opetella ymmärtämään toisen tapaa puhua ja viestiä.

Selkokeskuksessa tutkittiin selkokielistä vuorovaikutusta kolme vuotta. Projektiin osallistui selkoryhmiä, joissa oli kehitysvammaisia, autisteja ja kielihäiriöisiä. Ryhmien kokoontumiset videoitiin, analysoitiin ja koottiin Selkokieli ja vuorovaikutus -oppaaksi.

Se on ensimmäinen puhuttuun selkokieleen keskittyvä opas, jossa huomioidaan myös sanaton vuorovaikutus. Opas on suunnattu selkokielen käyttäjien kanssa työskenteleville. Se antaa hyvät vuorovaikutustaitojen perustiedot ja ohjeet, jotka sopivat kenen tahansa työ- ja perhe-elämään. Oppaassa käydään läpi roolit, valtasuhteet, kannustaminen ja haasteet. Vaikka työpaikalla ei olisi selkokieltä tarvitsevia, selkopuhujan yleiset ohjeet parantaisivat monen palavereissa tärkeilevän päivittäistä viestintää. Valitettavasti kirjan tiivis, oppikirjamainen tyyli ja ulkoasu eivät ehkä innosta muita kuin selkokielen ennestään tuntevia tarttumasta siihen.

Selkoa selkeästi:
Johanna Kartio (toim.):

Selkokieli ja vuorovaikutus

Kehitysvammaliitto ry 2009.
174 s./30e