Koska äitini on Vaasasta ja isä Helsingistä, eikä muitakaan karjalaisia sukulaisia ole, en ole ikinä miettinyt sen kummemmin Viipuria. Vuosia sitten olen nähnyt Viipurin rautatieaseman, kun matkasin junalla Moskovaan viettämään Uutta vuotta. Silloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa. Nyt Karjalan helmi oli ehkä asiantuntevasta seurasta johtuen, oikea elämys.
Rajan ylityksen jälkeen Tuula restaurointiyhdistyksestä, kertoi mielenkiintoisesti Suomelle kuuluneista alueista, kuten Säkkijärvestä, vanhoista kartanoista ja kylistä.
Kaupunkiin tultuamme söimme ensimmäiseksi lounaan Pyöreän tornin Vaasa-salissa. Sen jälkeen ajelimme katsomaan Uno Ullbergin, Paavo Uotilan, Usko Nyströmin, Karl Hård af Segerstadin ja Waldemar Aspelinin suunnittelmia taloja. Suomeen kuuluessaan Viipuri oli vauras kaupunki, ja sinne suunnittelivat rakennuksia lähes kaikki sen ajan merkittävimmät arkkitehdit.
Tämä entinen itäisen kaupan keskus voisi olla hieno kaupunki, jos se ei olisi niin pahasti neuvostoajan runtelema. Kestää vielä kauan ennenkuin se siitä toipuu, jos edes ikinä toipuu. Vaikkei rapistuneista julkisivuista heti huomaisikaan, se on kuitenkin parhaiten säilynyt suomalaiskaupunki. Vanhoja hienoja taloja ei ainakaan ole purettu. Torin laidalla ei ole Anttilaa ja ostaria eikä korkeita toimistoja.
Matkamme pääkohde oli Alvar Aallon suunnittelema Viipurin kirjasto, eli Aalto-kirjasto, jonne restaurointiyhdistys vei luentosalin kunnostusta varten parkettia. Arkkitehti Tapani Mustonen kertoi restauroinnin edistymisestä ja ehdimme myös tutustua itse rakennukseen.
Nyt vasta ymmärsin jotain Viipuri-nostalgiasta ja sen, että Viipuri oli meille katkera menetys. Päätin palata sinne vielä uudestaan ajan kanssa. Haluan kokeilla pystynkö Neptunuksen temppelissä kaihoamaan Monreposia ja löydänkö vanhan Viipurin tunnelmaa.
Viipuri toukokuussa 2010 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteista.