Näin keskikesällä, viimeistään heinäkuun lopulla, olen usein uppoutunut suunnittelemaan syksyn ja talven reissuja.
Tänä syksynä ei lähdetä mihinkään ja talvi on mielessäni vain harmaan utuisena.
Alkuvuoden pitempi Aasian reissu tuntuu epätodelliselta ja ikään kuin elämän viimeiseltä pitkältä matkalta. Toivottavasti se ei kuitenkaan jää viimeiseksi.
Helteisenä kesäkuun päivänä mietin, mikä on ollut elämäni ikimuistoisin reissu.
Ensimmäinen oikea matka
Ikimuistoisia matkoja on ollut monta, mutta mieleeni tulee elämäni ensimmäinen oikea etelänmatka elokuun lopussa vuonna 1980. Olin 25-vuotias ja sitä ennen olin käynyt vain Ruotsissa.
Nykyisin monet kaksikymppiset ovat jo kiertäneet maapalloa ristiin rastiin, mutta silloin nuoret reissasivat yleensä Interraililla Euroopassa. Omat vanhempani eivät päästäneet minua reilaamaan, mikä oli silloin suuri murhe. Näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että se oli viisas päätös. Alle kakskymppisenä ja tällä luonteella olisin helposti voinut jäädä sille tielle.
Työkaverini Otavalla 70-80 luvun vaihteessa olivat kokeneita etelänmatkaajia ja heidän reissuistaan innostuneena varasin matkan Italiaan. Oli kesäloma, lapset mummolassa ja edessä viikon mittainen seikkailu.
Tänä syksynä ei lähdetä mihinkään ja talvi on mielessäni vain harmaan utuisena.
Alkuvuoden pitempi Aasian reissu tuntuu epätodelliselta ja ikään kuin elämän viimeiseltä pitkältä matkalta. Toivottavasti se ei kuitenkaan jää viimeiseksi.
Ensimmäinen oikea matka
Ikimuistoisia matkoja on ollut monta, mutta mieleeni tulee elämäni ensimmäinen oikea etelänmatka elokuun lopussa vuonna 1980. Olin 25-vuotias ja sitä ennen olin käynyt vain Ruotsissa.
Nykyisin monet kaksikymppiset ovat jo kiertäneet maapalloa ristiin rastiin, mutta silloin nuoret reissasivat yleensä Interraililla Euroopassa. Omat vanhempani eivät päästäneet minua reilaamaan, mikä oli silloin suuri murhe. Näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että se oli viisas päätös. Alle kakskymppisenä ja tällä luonteella olisin helposti voinut jäädä sille tielle.
Työkaverini Otavalla 70-80 luvun vaihteessa olivat kokeneita etelänmatkaajia ja heidän reissuistaan innostuneena varasin matkan Italiaan. Oli kesäloma, lapset mummolassa ja edessä viikon mittainen seikkailu.
Lensimme mieheni Juhan kanssa Riviera dei Fiorille, Italian kukkaisrivieralle, pieneen Diano Marinan kaupunkiin lähelle Ranskan rajaa.
Koneen laskeuduttua Genovaan, olin jo heti terminaalissa sitä mieltä, että kaikki italialaiset ovat niin kauniita. Jokainen virkailija oli mielestäni kuin suoraan renesanssin enkelimaalauksesta ja vessaa valvova signora kuin Anna Magnani.
Bussimatka Rivieran kiemuraista rantatietä oli myös elämys. Oikealla puolella vihreät ja sinertävät vuoret, kauniit talot, joiden pihoilla ryöppysivät ihmeköynnökset ja vasemmalla puolella sinisenä hohtava Välimeri. Ah dolce vita – ihana elämä!
Diano Marina on tunnettu appelsiinipuista ja siellä ilmakin tuoksui appelsiinilta. Olimme reissussa hedelmien kypsymisaikaan. Jos joskus menisin uudestaan, niin ajoittaisin matkan kesäkuuhun, jolloin Diano Marinassa vietetään Infiorata-kukkaisfestivaaleja. Silloin vanhan keskustan kadut peittyvät kukkien terälehdistä tehtyihin kuvioihin.
Tänä päivänä Diano Marinan rantakadun, Viale Torinon hotellit eivät varmaan ole yhtä halpoja kuin silloin 80-luvun alussa. Viale Torinolla oli meidänkin hotellimme, Hotel Teresa. Huone oli pienen pieni, sängyn lisäksi sinne mahtui vain iso vanha vaatekaappi. Kun parvekkeen kitisevän sermin sai kiskottua ylös, näki molempiin suuntiin koko rantakadun, hiekkarannan lepotuoleineen ja tietysti meren.
Viikon aikana sängystä löytynyt ilmiselvä lutikka oli sekin silloin vain eksoottinen lisä. Tänä päivänä vaihtaisin oitis hotellia ja vaatisin rahat takaisin. Näköalasta viis jos sängyssä on öttiäisiä.
Kävimme myös päiväretkillä Ranskan puolella, Monacossa ja Genovassa. Monacossa olimme niin köyhiä turisteja, että söimme vain jäätelöä, koska muuhun ei ollut varaa. Silloin se ei haitannut, elämä oli isompaa ja maailma auki.
Koneen laskeuduttua Genovaan, olin jo heti terminaalissa sitä mieltä, että kaikki italialaiset ovat niin kauniita. Jokainen virkailija oli mielestäni kuin suoraan renesanssin enkelimaalauksesta ja vessaa valvova signora kuin Anna Magnani.
Bussimatka Rivieran kiemuraista rantatietä oli myös elämys. Oikealla puolella vihreät ja sinertävät vuoret, kauniit talot, joiden pihoilla ryöppysivät ihmeköynnökset ja vasemmalla puolella sinisenä hohtava Välimeri. Ah dolce vita – ihana elämä!
Diano Marina on tunnettu appelsiinipuista ja siellä ilmakin tuoksui appelsiinilta. Olimme reissussa hedelmien kypsymisaikaan. Jos joskus menisin uudestaan, niin ajoittaisin matkan kesäkuuhun, jolloin Diano Marinassa vietetään Infiorata-kukkaisfestivaaleja. Silloin vanhan keskustan kadut peittyvät kukkien terälehdistä tehtyihin kuvioihin.
Viikon aikana sängystä löytynyt ilmiselvä lutikka oli sekin silloin vain eksoottinen lisä. Tänä päivänä vaihtaisin oitis hotellia ja vaatisin rahat takaisin. Näköalasta viis jos sängyssä on öttiäisiä.
 |
| Kuva: Vincent Gerbouin / Pexels.com |
Kävimme myös päiväretkillä Ranskan puolella, Monacossa ja Genovassa. Monacossa olimme niin köyhiä turisteja, että söimme vain jäätelöä, koska muuhun ei ollut varaa. Silloin se ei haitannut, elämä oli isompaa ja maailma auki.
 |
| Latente 囧 www.latente.it on Visual Hunt / CC BY-SA |
Kolumbuksen synnyinkaupunkina tunnetusta Genovasta muistan mustuneet palazzojen marmoripatsaat, jotka teollisuuskaupungin pahasti saastunut ilma oli liannut ja syövyttänyt kuin niitä olisi ammuttu.
Silti se lyhyt viikko oli huikaisevaa vapauden ja matkustamisen iloa. Italia oli kaikkea sitä mitä Suomesta ei löytynyt. Se tartutti minuun parantumattoman matkakuumeen.
Kuinkas sitten kävikään?
Jäin niin Italian lumoihin, että matkustimme koko perhe erään toisen kesäloman aikaan Riminille. Mielessä väikkyi Fellinin onnellisten maailma, Amarcord elokuvan luomat illuusiot ja sininen Adrianmeri.
Silti se lyhyt viikko oli huikaisevaa vapauden ja matkustamisen iloa. Italia oli kaikkea sitä mitä Suomesta ei löytynyt. Se tartutti minuun parantumattoman matkakuumeen.
Kuinkas sitten kävikään?
Jäin niin Italian lumoihin, että matkustimme koko perhe erään toisen kesäloman aikaan Riminille. Mielessä väikkyi Fellinin onnellisten maailma, Amarcord elokuvan luomat illuusiot ja sininen Adrianmeri.
 |
| © Borka Kiss | Dreamstime.com |
Matkabudjetti ei silloinkaan ollut kovin suuri, joten hotelli oli melko vaatimaton. Mielestäni pieni rähjäisyys oli vain pittoreskia. Mutta ikkunan takana oli rinne, jonka päällä oli junarata ja kaikki rannikon junat jyrisivät ympäri vuorokauden ohi.
Heinäkuu oli helteinen ja eikä hotellissa ollut ilmastointia. Ei edes katossa pyörivää propelia. Kiedoin lapsia märkiin lakanoihin, että he viilenisivät sen verran, että saisivat nukuttua jonkun tunnin.
Päivisin istuimme välillä kirkoissa kuumuutta paossa. Kiviset seinät pitivät helteen loitolla.
Illan viilentyessä kaikki seudun ihmiset pakkautuivat rantakadulle, joka oli täynnä meteliä ja tungosta.
Italian lumo alkoi hiipua.
Vaikeuksien Venetsia
Teimme myös päiväretken Venetsiaan. Polttavassa auringossa parkkipaikka oli kuin valtava metallilla päällystetty autiomaa, jonka toista laitaa tuskin näkyi. Jonnekin sinne saimme auton pysäköityä ja osasimme jopa tungeksia vaporettoon, jolla pääsi vanhaan keskustaan tuhansien muiden turistien sekaan. Olimme tyypillisiä paikallisten inhoamia päiväkävijöitä.
Kuumassa ja ruuhkaisessa Venetsiassa tuoksui vienosti viemäriltä ja jokaiseen nähtävyyteen oli pitkät kiemurtelevat jonot. Ravintolat olivat täynnä ja kioskista ostetut välipalat kaukana herkuista.
Muistan etsineeni lapsille vessaa ja se jonka löysin ei sovi blogijuttuun. Jossain vaiheessa iltapäivällä kaksi helteen nitistämää lasta raahusti perässäni liian väsyneinä edes riitelemään.
– Me ei haluta nähdä enää yhtään enkeliä, he mutisivat.
Kun vihdoin umpi uupuneina, pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme automme parkkipaikkahelvetistä tuhansien samanlaisten Fiattien seasta ja sen jälkeen maksoimme itsemme kipeiksi portilla, olin sitä mieltä, että ei koskaan, ei milloinkaan enää Venetsiaan. Upotkoon!
Uusi tilaisuus
Vuosien kuluttua annoin Venetsialle kuitenkin uuden tilaisuuden. 90-luvulla meillä oli Jaskan kanssa työkeikka Sveitsissä, Zürichissä. Hommien päätteeksi otimme vähän vapaata ja päätimme käydä parin päivän reissulla Venetsiassa, jossa Jaska ei ollut vieraillut aikaisemmin. Ajoimme junalla Chiassoon ja sieltä Milanon kautta Santa Luciaan, joka on Venetsian rautatieasema.
Siihen aikaan hotelleja varattiin faxilla ja näin olin tehnyt. Olen sattunut säästämään lapun, jossa on ohje kuinka sokkeloisesta Venetsiasta löytäisimme hotelli Serenissiman:
“Ensin San Marcon torille, selkä kirkkoon. Torin oikealla laidalla, pisin nurkkaus, siellä katu. Kävele eteenpäin, tulee pieni allas, jossa gondoleja ja gondolierien pystäribaari. Siellä on myös kanaali, kävele sen vasenta reunaa eteenpäin. Tulee kävelysilta, sen yli, eteenpäin 100-200 metriä. Vasemmalla hotelli Serenissima. Vastapäätä on hotelli Bon Vecchiati, mutta se on kalliimpi.”
Ja hotelli löytyi ilman Googlen reittiopasta tai edes paperista karttaa.
Serenissima maksoi 90-luvun alkupuolella 120 000 liiraa yö, eli noin vähän päälle satasen tämän päivän hinnoissa. (Sanoo Tilastokeskuksen arvomuunnin.) Se oli silloin ja olisi nytkin todella halpa venetsialaiseksi hotelliksi. Huone oli pieni, näköala vastapäiseen seinään ja yksi kattolamppu. Kylppäri ja vessa käytävällä. Siihen aikaan sitä nukkui vinkumatta kaikenlaisissa paikoissa.
Venetsian ongelma oli ja on kuten kaikki tietävät, kalleus ja ihmiset. Turisteja on liikaa, eikä heistä pidetä, mikä on ymmärrettävää, siksi palvelu on melko tylyä ja hinnat kovia. Ruoka ei ole hääppöistä niissä ravintoloissa, mihin tavallisella turistilla on varaa.
 |
| Nextvoyage / Pexels.com |
Mutta kun istuu illalla ravintolassa Canal Granden varrella ja seuraa vaporettoja, Riva-veneitä, gondoleita, ihmisiä ympäri maailmaa ja syö ylihinnoiteltua pastaa punaviinilasillisen kera, niin onhan siinä tunnelmaa. Jos sattuu samalla kuulemaan Franco Battiaton ja Alicen laulaman “I treni di Tozeur”, antaa paljon anteeksi, koska Venetsia on kaunis, kaikesta huolimatta.
Ehkä vielä joskus
Sen ensimmäisen etelänmatkani jälkeen Italia ei ole hurmannut minua uudestaan. Vuonna 2013 kävin työmatkalla Milanossa ja Veronassa. Näin pääasiassa moottoriteitä. Milanossa pääsin sentään käymään tuomiokirkossa ja söin hyvin, mutta Veronassa näin vain työkoneita ja teollisuusaluetta. Ei vilaustakaan Romeosta ja Juliasta.
Firenzessä olen käynyt kaksi kertaa, viimeksi kolme vuotta sitten Jaskan kanssa. Silloin taskuvarkaat veivät kaikki luotto- ja pankkikorttini heti toisena päivänä. Se veti mielen vähän matalaksi, kuten sateinen ja kolea ilmakin.
Mutta hotelli oli ihana, Residenza Vespucci ja taiteilija Marino Marinin museo on pieni helmi, tai ehkä pitäisi sanoa lumoava lohkare.
Bella Italia, ehkä joskus löydän sen vielä uudestaan.
Ehkä vielä joskus
Sen ensimmäisen etelänmatkani jälkeen Italia ei ole hurmannut minua uudestaan. Vuonna 2013 kävin työmatkalla Milanossa ja Veronassa. Näin pääasiassa moottoriteitä. Milanossa pääsin sentään käymään tuomiokirkossa ja söin hyvin, mutta Veronassa näin vain työkoneita ja teollisuusaluetta. Ei vilaustakaan Romeosta ja Juliasta.
Firenzessä olen käynyt kaksi kertaa, viimeksi kolme vuotta sitten Jaskan kanssa. Silloin taskuvarkaat veivät kaikki luotto- ja pankkikorttini heti toisena päivänä. Se veti mielen vähän matalaksi, kuten sateinen ja kolea ilmakin.
Mutta hotelli oli ihana, Residenza Vespucci ja taiteilija Marino Marinin museo on pieni helmi, tai ehkä pitäisi sanoa lumoava lohkare.
Bella Italia, ehkä joskus löydän sen vielä uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteista.