Kahviloita

Luin just Paula Hottin kirjan Mustia syntejä – Kahvilaesseitä, ihan sen takia, että Hotti kirjoittaa siinä myös Caffe Florianista, jossa olimme Ossin kanssa Venetsiassa. Hän tilasi Florianissa latten, kuin kuka tahansa kahviloissa luuhaava nuori. Tosin Ossi on 11v ja Florian on Venetsian hienoimpia kahviloita San Marcon torin laidalla.

Lapsena olin usein kahvilassa kummitätini ja äitini kanssa. Heidän vakiopaikkansa oli Nissenin kahvila Palace-hotellin talossa. Yhteen aikaan he tapasivat siellä joka lauantai sen jälkeen, kun olivat olleet torilla ja hallissa ruokaostoksilla. Jos minä olin mukana, sain yleensä leivoksen ja ehkä vähän isompana teetä, mutta en kahvia. En saanut kahvia kotonakaan, se ei ollut kuulemma hyväksi lapsille.

Kahvin makuun pääsin meidän talonmiehen rouvan luona. Hän asui ensimmäisen kerroksen yksiössä, joka oli vähän hämärä valoverhojen takia. Ikkunan edessä oli pöytä ja siinä me katselimme ulos ja kuuntelimme radiota. Rouva piti erityisesti Henry Theelistä ja hän hyräili mukana: “Silmissä niissä on kevät ja syys, auringon loiste ja yön hämäryys.”

Joimme myös kahvia ja sen kanssa sain aina kermaa, sokeria ja maitokaupan pullaa. Tosin kerma taisi olla sellaista korvikekermaa, Vuokkoa, koska se oli kirkkaassa lasipullossa. Kupit olivat niitä pieniä Arabian Kesäkukkakuppeja.
Talonmiehen rouva opetti, että pulla on erityisen hyvää, kun sen mussaa kuppiin kahvin joukkoon. Siis pullamössöä aivan kirjaimellisesti.

Siinä missä Hotti kiertelee kahviloita Euroopassa, niin Katja Tikka, Leea Lappalainen ja Anu Järvinen ovat koonneet kirjaksi helsinkiläisiä kahviloita, Kahvintuoksuinen Helsinki – Historiaa ja tarinoita kahviloista.

Kummassakaan kirjassa ei ole mainittu minulle tärkeitä kahviloita – sairaaloiden kanttiineja. Nykyisin monet ovat valitettavasti jonkun ketjun omistamia, siksi leivonnaisten tai kahvin takia niihin ei kannata enää mennä. Kanttiineissa on kuitenkin oma tunnelmansa.

Kun olen itse ollut potilaana, niin siinä vaiheessa, kun pääsen ensimmäisen kerran kanttiiniin, olo on ehkä vielä hutera, mutta voiton puolella. Sairaalan kanttiinissa voidaan myös odottaa tai juoda kahvit siitä helpotuksesta, kun on tavattu lääkäri ja kokeet on otettu. Jotkut ehkä istuvat hetkeksi vetämään henkeä ennen kotiin lähtöä, kun diagnoosi olikin odotettua pahempi. Nykyisin kanttiineissa on yleensä kertakäyttökupit ja pahvilautaset, mutta aikoinaan kupit olivat paksuja valkoisia laitoskuppeja.

Töölöläisillä on vielä mahdollisuus nauttia vanhanajan kanttiinitunnelmasta. Kivelän sairaalan kanttiini toimii edelleen yksityisin voimin ja siellä leivotaan Helsingin parhaita voisilmäpullia, korvapuusteja ja rahkapiirakoita. Ne ovat niin hyviä, että ne usein loppuvat jo iltapäivästä. Pienessä, pääportaikon sivussa olevassa kahvilassa on edelleen posliinikupit, kolisevat Artekin kalusteet ja Aallon valaisimet.

Ihminen on vain turhuutta ja heijastusta

Olin vieraan naisen kanssa hississä ja vilkaisin hissin peiliin. Pienen tauon jälkeen nainen sanoi: "Mä en koskaan katso itseäni hissinpeilistä." Hämäännyin – hän oli huomannut, että minä katsoin ja hän koki asiakseen kommentoida. On totta, että jos olemme vieraiden ihmisten kanssa hississä, varsinkin jos meitä on enemmän, emme katsele itseämme peilistä, paitsi ehkä salaa. Hississä peilailu muiden nähden on ikään kuin liian henkilökohtaista. Tuntuu hassulta, jos joku hiljaisen hissimatkan aikana katsoo peiliin, korjailee pipon asentoa tai jopa tarkistaa onko hampaiden väliin jäänyt jotain. Mutta jos mies korjaa solmiota, se ei ole noloa, hän on muka menossa tärkeisiin. Jos nainen katsoo, ettei hänellä ole huulipunaa hampaissa, se on turhamaista ja herättää ajatuksen, että olisi nyt katsonut tonkin valmiiksi vessan peilistä. Kun olemme hississä yksin, voimme tarkistaa ihan rauhassa kaikki. 

Ärsyynnyin naisen kommentista ja mieleni teki sanoa, että minäpä katson, oikein tuijotan aina koko hissimatkan. Se on itseasiassa totta, minä katselen itseäni hissin peilistä. Mutta nössönä en vastannut naiselle mitään, poistuimme hissistä hiljaisuuden vallitessa. Näin jälkeenpäin minulla on asiasta paljonkin sanomista, kuten huomaatte.

Hissiselfieitä en ole vielä ottanut, mutta jos osun hauskaan hissiin, niin aion kokeilla. Vessanpeiliselfieitä olen kyllä ottanut.

On tavallaan outoa kokea vielä 2000-luvulla paheksumista siitä, että katselee itseään peilistä. Historian mukaan meillä on ollut peilejä vähintään 1500-luvulta alkaen ja ennen sitäkin ihmiset katselivat miten heidän kuvansa heijastui metallista tai veden pinnasta. 

Kiersin kodin ja laskin, että minulla on kotona noin 18 peiliä. Olen varmaan jokaisesta katsonut itseäni. Haluaisin vielä venetsialaisen kristallipeilin, mutta jos pitäisi valita peili tai hauska reissu, valitsen reissun. Hintaluokka on suht sama.

Suurin osa ihmisistä ottaa ns. peili-ilmeen. Se voi olla kulmakarvojen kohottamista tai pään kääntö "kauniimmalle" puolelle tms. Sen huomaa ihmisten ottamista Instan peiliselfieissä, jos ei ole hoksannut omaansa. Mietin jo sellaista performanssia, jossa ihmisryhmä isossa hississä kääntyy yhtäaikaa peiliin päin ja jokainen ottaa oman peili-ilmeensä. Sitten he kääntyvät peilistä pois ja ovat kuten tavallisesti. Väitän, että ne kaksi kuvaa olisivat aivan erilaisia. 

Peileistä ja seksistä voisi kirjoittaa pitkään, mutta te saatte kuvitella ne jutut ihan itse. Casanova kuulemma saatteli uuden valloituksensa kahdeksankulmaiseen huoneeseen, joka oli upotettu ja ripustettu täyteen peilejä. 

Vuoden väri 2024

Joka vuosi Pantonen väri-instituutin asiantuntijaraati valitsee vuoden värin. Tänä vuonna se on pehmeän persikkainen Peach Fuzz, PANTONE 13-1023.

Se miten väri valitaan perustuu luultavasti megatrendien ja heikkojen signaalien analysointiin ja tulkitsemiseen.

Pantonen toimitusjohtaja Leatrice Eiseman sanoo, että Peach Fuzz välittää ystävällisyyden ja yhteisöllisyyden tunteita ja se korostaa haluamme olla muiden kanssa tai nauttia hiljaisista hetkistä. Koska elämme myllerrysten aikaa, tarvitsemme myötätuntoa ja mielikuvaa rauhallisemmasta tulevaisuudesta. Se on kuulemma väri, joka myös lohduttaa, keskittyy kehon ja sielun hoitamiseen ja tuo kauneutta digitaaliseen maailmaan.

Värien selitykset ja kuvailut ovat melko pitkiä ja tämän värin kohdalla erityisen runollisia.

Ensimmäiseksi katsoin omaan vaatekaappiini, koska vuoden väri on aina tulevien trendien ykkösväri. Jostain syystä väri toi mieleeni vanhojen naisten alusvaatteet, mutta minulta ei löytynyt edes tämän värisiä mummokalsareita. Muistattehan Bridget Jonesin kuuluisat granny pantsit? Äärettömän mukavat päällä ja onhan minullakin niitä mustina.

Jenny Saville, Torso, 2004-2005

Peach Fuzz on mielestäni hyvin lihaisa väri. Sen mehevyyttä löytyy esimerkiksi Jenny Savillen teoksista ja Patricia Piccininin hahmoista. Suomalainen taiteilija Emma Ainala pitää myös tästä väristä, mutta usein se taittuu hempeämmin pinkkiin.

Lapsena halusin aina ihonvärisiä puukyniä, niissä oli jotain hienoa. Ehkä se johtui siitä, että lempipuuhaani oli värittää romanttisia sarjakuvavihkoja. Suomessa ne olivat mustavalkoisia ja mielestäni paljon kivempia kuin oikeat värityskirjat.

Sarjiksissa oli tietysti paljon lähikuvia ja ihonväriset puukynäni olivat kovassa käytössä.

Jotain persikkaisia tavaroita löysin kodistani. Taideteollisen myyjäisistä taiteilija Hemuloordilta ostamani silmän, nännin näköisiä rintakoruja, hammaskeijurasian, ihonvärisiä kyniä, hammastahnatuubin, Jaskan äidin maalaaman maljakon ja uskoisin, että lankalaatikossa on jotain tuon sävyistä puuvillalankaa.

Luumuiset jälkiruoat

Kälyni Hanna teki joka joulu Katariinan luumuja. Hannan kuoleman jälkeen heräsi huoli perinteen jatkumisesta. Kuka nyt tekisi joulupöytään Katariinan luumuja? Hapuilevien vuosien jälkeen, pienen mutkan kautta, Hannan käsin kirjoittama resepti tuli minulle. Minun tekemäni Katariinan luumut hyväksyttiin, vaikka olinkin lorauttanut niihin espanjalaista brandyä enkä aitoa konjakkia kuten Hanna. Sain jopa kehuja siitä, että olin todellakin täyttänyt jokaisen luumun, enkä oikaissut missään.

Väskynä

Kuivatut luumut ovat ruotsiksi katrinplommon tai sviskon, josta suomen kielen sana väskynä on vääntynyt. Kuivatut luumut kaupan pusseissa ovat usein hyvin makeaa lajiketta, Prunus domesticaa ja ne tulevat meille Kaliforniasta tai Chilestä. Alun perin luumut saapuivat läntiseen Eurooppaan ristiretkeläisten mukana. Keskiajan luostareissa kasvatettiin luumuja.

Väskynäsoppa tarkoittaa luumukiisseliä, mutta paikkakunnasta ja kiisselin tekijästä riippuen siinä voi olla rusinoita tai sekahedelmiä. Joulun aikaan se maistuu monelle riisipuuron kera.

Myyränpesä

Katriinan luumuistakin on erilaisia versioita. Kreivitär Eva Mannerheim Sparren keittokirjasta löytyy vastaavanlainen jälkiruoka nimellä Myyränpesä. Hassu nimi tulee ajatuksesta, että ryppyiset luumut ovat kuin pieniä myyriä, jotka ovat piilossa mullan alla. “Multa” on kermavaahtoa ja suklaaraastetta, joka peittää luumut. Sparre ripotteli suklaaraasteen joukkoon myös raastettua ruisleipää.

Ruotsistahan Katriinan luumut ja myyränpesä, mullvad dessert, ovat tulleet meille. Siellä luumut täytetään manteleilla tai mantelimassalla ja ne peitetään kerma- tai vaniljahyytelöllä.

Lurituri

Bloggari Amalfin sitruunat kertoi tammikuussa vuonna 2015 todella hauskan tarinan myyränpesästä, joka oli Luriturin lempiruoka. Lurituri oli kirjailija Gunnel Linden kirjoittama lastenkirja vuodelta 1959. Se on tuttu monelle minun ikäpolveni edustajalle. Siteeraan tässä suoraan Amalfin sitruunoiden blogista:

– Ja nyt syödään syntymäpäiväruokaa, sanoi Lurituri. Hän asetti suuren lautasensa laatikkopöydälle.
– Mitä se on? kysyi Sirkkuliisa.
Lurituri vastasi:

En yhtään lasta maailmassa tiedä,
joka ei kermajäätelöä siedä,
ja toiset hyytelöä rakastaa.
Vaan minä tiedän vielä parempaa!

On mulla lempiruoka "myyränpesä"
se maistuu, oli talvi taikka kesä.
Ja aivan multa kasalta se näyttää,
kun suuren vadin pöydällä se täyttää.

Sen kasan alla asuu myyräkansa
- on marenkia kasa kokonansa,
sen päällä vispattuina kermapilvet,
ja kaiken kattaa mustat suklaakilvet.

Ja mitä nämä myyrät ovat oikein?
Luumuja kurttunaamoin soikein.
Ne löydät pesän alta syvältä.
No, eikös kuulostakin hyvältä?

Ja sitten Sirkkuliisa ja Lurituri ja Hömppö söivät myyränpesää rappusten alla, kunnes ei enää ollut yhtään ainoata marenkia eikä tippaakaan vispattua kermaa eikä muruakaan suklaata jäljellä.

Luriturin myyränpesäherkussa oli siis vielä marenkiakin.

Äitini Ruth oli suomenruotsalainen, joka oppi ruoanlaittoa ja suomea vasta, kun hän oli Englannissa piikomassa ennen toista maailmansotaa. Siellä hän tapasi suomalaistyttöjä. Mamma Ruthin suomenkieli oli vähän kankeaa aika pitkään. Löysin hänen reseptivihostaan tämän samaisen jälkiruoan, mutta hän oli kirjoittanut: Jälkiruoka “Myyränperä”.

Kälyni Hannan Katariinan luumut 

– Kivettömiä kuivattuja luumuja noin 6 kpl / henkilö (vähintään) 

– Liota ainakin 2 tuntia. 

– Laita luumut kattilaan ja lisää vettä kunnolla; vaikka 2-3 cm yli luumujen pinnan. – Sokeria (aika paljon; sitä voi lisätä) aloita varovasti. (Noin 1,5-2 dl / luumupussi) – Puolikas sitruuna / luumupussi. 

– 2 kanelitankoa / luumupussi 

Keitä luumuja 5-10 minuuttia; ehkä;
luumut eivät saa olla liian pehmeitä; 5 minuuttia riittää!! 

– Jäähdytä luumut liemessä. 

– Kuorittuja manteleita. Laita jokaiseen luumuun manteli. 

– Lado täytetyt luumut putipuhtaaseen purkkiin; kaada lientä päälle. 

– Lisää konjakkia (ei liikaa) maun mukaan “glunts glunts...” 

– Säilyy viikon; parhaat samana päivänä. 

– Tarjoa kermavaahdon kera.

Eva Mannerheim Sparren Myyränpesä

Kuivattuja luumuja. Manteleita. Raastittua suklaata ja ruisleipää.

Luumut pannaan joksikin tunniksi veteen likoon, keitetään sitten pehmeiksi ja niistä poistetaan kivet. Kivien sijaan pannaan manteleita.

Luumut asetetaan kulhoon, peitetään vahvalla kuohukermakerroksella ja päälle ripotellaan raastittua suklaata ja ruisleipää.

Vaniljakiisseliä sopii kaataa luumuille, ennen kuin ne peitetään kermalla.

Mamma Ruthin Myyränperä

Ensimmäinen kipumuisto

Ensimmäinen kipumuistoni on noin vuoden 1959 kesältä. Olimme perheen kanssa Leppävaarassa Mummin ja Fafan huvilalla. Minulla oli naapurissa kavereita, joiden kanssa kävin leikkimässä. Olimme piilosilla ja talon takana kompastuin ja kaaduin. Jalkaan sattui oudosti.

Itkin enkä päässyt ylös ja joku leikkikavereistani juoksi hakemaan aikuisen apuun. Hän kantoi minut huvilamme kuistille ja pani minut istumaan penkille. Isä taisi arvata mitä jalalle oli tapahtunut ja kuistilla syntyi kalabaliikki – mummi, vanhempani, täti ja setä ihmettelivät kuinka minut saataisiin lääkäriin. Leppävaara oli siihen aikaan maaseutua. Kaikki ymmärsivät, että nyt minuun oli sattunut niin pahasti, ettei kukaan alkanut tutkia bussiaikatauluja. Busseja kulki muutenkin harvakseltaan ja pysäkille oli reilusti matkaa.

Autoa meillä ei ollut. Sedällä oli liiterissä sivuvaunullinen moottoripyörä, mutta sitä ei edes harkittu. Ambulanssia ei ollut tapana soittaa, ellei ollut aivan hengen lähdöstä kyse. Itkin sen verran äänekkäästi, että kävi selväksi etten ollut kuolemassa. Vanhempani tilasivat taksin ja äiti vei minut lasten tapaturma-asemalle Helsinkiin. Sääriluuni oli murtunut tai poikki, kuten silloin sanottiin. Sillä reissulla minut otettiin ensimmäisen kerran osastolle Auroran lasten sairaalaan. 

Muistan luunmurtuman aiheuttaman erityisen kivun, joka valitettavasti tuli vuosien varrella liiankin tutuksi. Kun luu murtuu, kipu on aivan erilainen kuin muut kivut. Mielestäni murtumakipu tuntuu sakealta ja se täyttää tajunnan kuin salamanisku. Näkökenttä supistuu ja todellisuus muuttuu jotenkin toiseksi. Kasvojen ja kaulan ihosta purskahtaa kylmä hiki. Äitikin kertoi, että aina, kun minulla oli luunmurtuma, otsani oli kylmä ja kostea. 

Ilmeisesti ne ovat shokkitilan aiheuttamia oireita, mutta kertaakaan nämä tuntemukset eivät ole olleet väärässä, aina on löytynyt luun murtuma. Oireet ovat tosin lievempiä, kun pienet luut murtuvat, kuten sormet, varpaat tai jalkapöydän luut. 

Yllättäen sain asialle tieteellisen selityksen tv-sarjasta Professori T. Siinä Cambridgen yliopiston rikosoikeudellinen professori Tempest selittää miksi näkökenttä supistuu trauman yhteydessä: “Hypotalamuksen signaalin seurauksena alkaa erittyä kortisolia, joka johtaa tunnelinäköön.”

En ole koskaan laskenut murtumiani, mutta niitä on ollut kymmeniä. Lapsena usein, murrosiässä harvemmin ja aikuisiän selvisin vain muutamilla melko pienillä murtumilla. Suurin murtuma tapahtui, kun olin 60-vuotias. Siitä olen kirjoittanut tänne blogiin maaliskuussa 2016.  

Traumaterapiaa kotikonstein

Vanhemmiten kaikkien ihmisten vartalot muuttuvat. Perussairauteni, osteogenesis imperfectan vuoksi, minun vartaloni muuttuu nopeammin kuin monen muun. Skolioosi painaa minut kumaraan ja olen lyhentynyt monta katkeraa senttiä. Valitin sitä kerran nuoremmalle tyttärelleni, joka vain vilkaisi ylös puuhistaan ja tokaisi: “Vittumaisuus tiivistyy.”

Ikä vääntää kuluneet nikamat enemmän kierteelle ja ahtaalle jäävät hermot tekevät öistä tai päivistä vaikeita. En aina pysty makaamaan sängyssä suorana, en kyljelläni enkä missään nimessä vatsallani. Kaikki entinen sängyssä viihtyminen, lojuminen, lukeminen, syöminen ja netissä roikkuminen on muuttunut epävarmaksi. Joskus se onnistuu ja joskus ei. Kivut ja unen puute ovat hyydyttäneet huumorintajuni ja jaksamisen. Välillä tuntuu, että muistikin pätkii. Tavallisesti nukun selälläni, välillä jalat kuutionmuotoisen psoastyynyn päällä. Ilman tukevaa annosta erilaisia kipulääkkeitä en aina pystyi siihenkään. 

Jotkut, joilla on sama sairaus kuin minulla, ovat purkaneet sairauden ja kipujen aiheuttamia tuntoja traumaterapiassa ja saaneet siitä apua. Itse en ole vielä valmis siihen. 

Kipulääkärini kehoituksesta, tarkoitukseni on kirjoittaa kivusta ja siihen liittyvistä muistoista ja ajatuksista. Lääkärini ei varmaan tarkoittanut blogia, vaan enemmänkin päiväkirjamaista tajunnanvirtaa, mutta yrityksistä huolimatta, se ei tule minulta luontevasti. Yritän nyt olla tottelevainen potilas ja kokeilen, josko kirjoittaminen olisi minulle sopivaa traumaterapiaa. 

Kipsattuna kesäkuumalla

Helteillä nuokuin koneella ja roikuin Facebookissa. Yritin muistella onko minulla ollut jonain kesänä murtuma ja oliko se kipsattu. Lämpimässä säässä kipsi on harmillisen kuuma. En muista onko minulla ollut, mutta muistan, että isälläni on.  

Aikoinaan hän mursi kesällä olkavartensa. Isä kompastui Kaivopuiston shakkikentällä takanaan olleeseen hevoseen. Hänellä oli tapana pelata Kaivopuistossa puistoshakkia paikallisten ukkojen kanssa. Nappulat olivat melkein pikkulapsen kokoisia ja shakkilauta oli laatoitettu hiekkakentän reunaan. Isän olkavarsi kipsattiin ja käsi pantiin kantositeeseen. Hän pääsi taas takaisin pelikentälle. Shakki vaati vain terävää päätä ja isoja nappuloita saattoi työntää yhdellä kädellä ja auttaa tarvittaessa vaikka jaloilla. Vähän kömpelömpää se oli, mutta hauskempaa kuin kotona istuminen.

Iltaisin isä luki dekkareita, poltteli pilliklubia ja rapsutteli sukkapuikolla kutisevaa kättä kipsin alta. Se on taitolaji, joka pitää tehdä varovasti. Jos kipsin alla iho menee rikki, pienikin haava tulehtuu helposti ja kipsi pitää poistaa ja kipsata uudestaan. Se on vähän noloa meille puoliammattilaisille kipsin alta rapsuttelijoita. Voin kehua olevani siinä lajissa taitava, osaan rapsuttaa varovasti sekä sukkapuikolla, että metalliviivottimella. 

Tukilinjan blogijuttu 15

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta.

31.01.2021

Kaikki hauska on hyvä vatsalle!

Nyt on tullut aika kiittää seuraajiani. Tämä on viimeinen Tukilinjan vierasbloggarijuttuni.
Kirjoitukseni otsikko on Muumimamman viisaus Tove Janssonin kirjasta Muumipapan urotyöt. Kuten Muumimammastakin, mielestäni ruoka on tapa ilmaista tunteita. Joskus ajattelen, että se on sukupolvikysymys, koska osaan paremmin tehdä läheisilleni hyvää ruokaa kuin leperrellä. Yhdistän mielessäni ruoan ja rakkauden.

Ruoanvalmistus, kattaus, tarjoileminen ja ateriointi ovat hyvin ilmaisuvoimaisia. Kaunis asettelu on jo puoliruokaa. Oman äitini tapa tehdä ruokaa, kertoi minulle lapsena millä tuulella hän oli tai oliko hän vain väsynyt työpäivän jälkeen. Lapsuuden kodissani puhuimme paljon ruoasta. Äiti kertoi ruokamuistoja lapsuudestaan ja matkoilta. Hän kertoi sukulaisista värikkäitä tarinoita ruoan kautta, se toi esiin heidän todellisen persoonansa. Muistan vieläkin erään tädin, joka äidin mielestä vain liotti siankylkeä kuumassa vedessä ja syötti sen perheelleen läskisoosina.

Oli myös jännittävää, kun äiti kesäisin kaatoi kylpyammeeseen ämpärillisen eläviä rapuja. Pimeässä kylpyhuoneessa ravut rapisivat pelottavasti ammeen pohjalla. Välillä niitä suihkuteltiin. Idea oli, että niiden suolet tyhjenevät ennen keittämistä, kun ne ovat olleet ammeessa jonkun aikaa. Eihän kukaan halua syödä ravunkakkaa.

Viime viikolla viestittelin lapsuudenkotini naapurissa asuneen pojan, nyt jo eläkkeellä olevan miehen kanssa. Hän muisteli, että äitini oli pelotellut rapussa naapurin lapsia ravuilla. Voin hyvin kuvitella, kuinka äidillä on ollut saksiaan heiluttelevat ravut molemmissa käsissä: “Ne tulevat napsaisemaan sinun nenäsi.”

Ei äiti mikään huippukokki ollut, mutta sitäkin yritteliäämpi. Se oli kuitenkin hän, joka istutti minuun rakkauden ruokaan ja ajatuksen siitä, että ruoka on paljon muutakin kuin ruumiin ravintoa.

Nykyisin mediat tulvivat ruokaohjelmia. Olen otollista kohderyhmää. Eniten pidän niistä, joissa reissataan ympäri maailmaa ja syödään mitä erikoisempia ruokia. En lakkaa ihmettelemästä ihmisten kekseliäisyyttä. Katson myös kaikki ruokiin liittyvät elokuvat mitä löydän. Viimeksi katsoin Netflixistä ranskalaisen leffan Makuja ja värejä. Siinä nuori Simone kerää rohkeutta kertoakseen vanhanaikaisille juutalaisvanhemmilleen lesboudestaan. Yllättäen hän kuitenkin ihastuu senegalilaiseen mieskokkiin. Elokuva ei ole Netflixin parhaasta päästä, mutta se on kepeä ja hauska. Opin siitä länsiafrikkalaisen mausteen, joka valmistetaan néré-puun hedelmien siemenistä. Maustetta kutsutaan Senegalissa nététouksi, Nigeriassa dawadawaksi ja Ghanassa sumbalaksi. Kun taas pääsen Kallion etnisiin kauppoihin, käyn kyselemässä tätä maustetta.

Syvimmän vaikutuksen minuun on tehnyt tanskalainen elokuva Ranskalainen illallinen vuodelta 1987. Se perustuu Karen Blixenin novelliin Babetten pidot, kirjasta Kohtalotarinoita vuodelta 1958. Elokuva todistaa, että ruoka on aistillisuutta ja viettelystä.

Babette on joutunut pakenemaan Pariisin kommuunin kukistumisen kahinoita Ranskasta Tanskaan Jyllannin saarelle 1871. Hän pääsee puritaanisen uskonnollisen yhteisön suojiin. Kun Babette on vuosia palvellut palkatta lahkon johtajan vanhoja tyttäriä, hän saa yllättäen arpajaisvoiton. Babette uhraa koko summan herkulliseen illalliseen, jonka hän haluaa valmistaa ja tarjoilla ahdasmielisille kyläläisille, jotka ovat siihen asti syöneet vain liotettua turskaa ja kuivasta, liotetusta ruisleivästä tehtyä puuroa, øllebrødiä. Keskenäänkin riitaiset ja kyräilevät kyläläiset osallistuvat valmiiksi paheksuen illallisille. He ovat tietysti ahneina ja uteliaina. Kyläläiset päättävät, että he syövät kuin heillä ei olisi makuaistia ollenkaan. En voi spoilata teiltä koko leffaa, jos päätätte hommata tämän ihanan elokuvan. Babette on ihminen, joka “kykeni muuttamaan ruokailun rakkaussuhteeksi, jolloin ei enää pystynyt erottamaan toisistaan fyysistä ja henkistä ruokahalua.”

En valitettavasti löytänyt elokuvaa nettivuokraamoista, mutta dvd on ostettavissa nettikaupoista.

Nuorempi tyttäreni on perinyt rakkauden ruokaan. Olin vähän hämmästynyt, kun hän ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen ei halunnut viettää vapaavuotta ja matkustella. Hän halusi talouskouluun ja sinne hän meni. Ei hän ammattia sieltä hakenut, vaan halusi omaksi ilokseen oppia ruoanvalmistuksen perusteet. Hän on meidän perheemme paras ruoanlaittaja. Hän osaa Sous de Vide -tyhjiökypsentämisen ja kokeilee kaikkia eteen tulevia raaka-aineita. Saan silloin tällöin WhatsApilla kuvia hänen upeista annoksistaan. Olen usein marissut, että miksi hän ei asu lähempänä, vanha äiti voisi livahtaa pöytään tuon tuosta. Vanhempi tyttäreni on puolestaan paras upeiden kakkujen tekijä. Itse olen kuin oma äitini, innokas, mutta en niin taitava.

Uskon myös lohturuokaan. Kun olen ollut sairaalassa haaleiden sosekeittojen ja veteen keitetyn puuron varassa, alan haaveilla pihveistä, munasillileivistä, paistetusta kuhasta, muusista, jossa on täysmaitoa, voita ja muskottia, prinsessaleivoksista, kokonaisena paistetusta kanasta ja punaviinistä. Suklaasta ei yleensä ole pulaa, sitä kyllä usein tuodaan potilaalle.

Tänä talvena jatkuvat koronauutiset ja vaarallisen liukkaat lumiset kelit ovat mielestäni aivan riittävä syy lohturuoalle. Harmaa taivas ja jatkuva lumisade vie minut keittiön suojaan. Katson jääkaappiin ja mietin mitä herkkuja tällä kertaa tekisi. Tai laiskuuden iskiessä selaan kännystä ruokalähettien tarjontaa.

Kevättä kohti, iloa ja valoa! 🌷 Terveisin Riitta

Tukilinjan blogijuttu 14

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

27.01.2021

TENS-laitteella sähköä kipukohtiin

Puhelimessani herätystä toimittava linnunliverrys tunkeutui uneen ja luulin, että se kuuluu juoneen, mutta ei. Aikaisen ylösnousun syy oli lääkärin vastaanotto HUSin fysiatrian polilla. Miksiköhän sairaaloissa kaikki asiat tapahtuvat kukonlaulun aikaan?

Kun viimeksi olin osastohoidossa Töölön sairaalassa, touhu alkoi siellä kuuden ja seitsemän aikoihin joka päivä. Ennen kuin tajusi olevansa hereillä, rämiseviä labrakärryjä työntävä pistäjähenkilö seisoi sängyn vieressä. Heti olisi pitänyt muistaa oma sosiaaliturvatunnus. Käsivarteen nirskahti kiristysside ja sen perään neula. Siihen heräsi varmasti. Koko aamupäivä oli hulinaa. Iltapäivisin ei sitten tapahtunut juuri mitään.

Tänään fysiatrian polilla oli hiljaista kuin pyhäaamuna. Näin ehkä kolme ihmistä. Selvä vanhuuden merkki kulumien ja kolotusten lisäksi on, että nuoret mieslääkärit ovat mielestäni muuttuneet vallan hurmaaviksi. Tämänpäiväinen oli ihan erityisen viehättävä tapaus, kohtelias, kiinnostunut ja ystävällinen. Ei elettäkään siihen suuntaan, että taas joku vanha vaivainen nainen. Maskin takia en tosin nähnyt kuin kauniit silmät ja siististi kammatut hiukset.

Seurusteltuamme mielestäni tavanomaista pitempään, reilusti yli 15 minuuttia, lähdin vastaanotolta yhtä kipeänä kuin sinne mennessä. Mutta hyvällä mielellä ja uusi kipulääkeresepti kassissa. Olin lisäksi saanut kallisarvoista toivoa ettei koko loppuikä ehkä ole kipujen kanssa kärvistelyä – tai sitten on.

Olen kiinnostunut kaikenlaisesta tekniikasta. Jos jonkun homman voi hoitaa jollain härpäkkeellä, luen siitä heti lisää. Olin kysynyt lääkärin mielipidettä sähköistä hermostimulaatiota tuottavasta TENS-laitteesta, jonka olen kuullut auttavan kipuun.

Hänestä se ei ollut hullumpi idea. Ei se tietysti mitään paranna ja helpotuskin voi olla lyhytaikainen, mutta jo pienikin mahdollisuus vähentää kipulääkkeitä on kokeilemisen arvoinen.

TENS-laitteet olivat muutama vuosi sitten vielä kalliita. Nyt niitä myydään kohtuulliseen hintaan tavallisissa kodinkonekaupoissa. Laite on yksi vaihtoehto itse toteutettavaan kivunhoitoon.

Kipumatkalla.fi -sivustolla kerrotaan, että TENS-laitteita suosittelevat kipuklinikat ja fysioterapeutit ympäri Suomea. Sivulla lukee myös, että transkutaaninen (ihon läpäisevä) sähköinen hermostimulaatio (transcutaneous electrical nerve stimulation, TENS) on tekniikka, joka toimii kolmella tavalla:

1.) kipusignaalien kulku aivoihin häiriintyy
2.) endorfiinien eli elimistön omien kipulääkkeiden tuotanto kiihtyy
3.) verenkierto tehostuu

TENS-laite lähettää elektrodien kautta ihon läpi kivun lähteeseeseen heikon sähköimpulssin. Sähkö stimuloi kosketus- ja lämpötila-aistimuksia välittäviä hermoja. Nämä hermot kytkeytyvät samoihin selkäytimen kohtiin kuin kipua välittävät hermot. Tuntohermon voimakas signaali vapauttaa selkäytimessä kemiallisia yhdisteitä, jotka häiritsevät kipusignaalin kulkua selkäydintä pitkin aivoihin. Tämä ilmiö tunnetaan ”kipuporttina”.

Kipuportin avulla TENS-laite lievittää kipua päällä ollessaan. Vaikutus laantuu 1–2 tunnin kuluttua. Sen jälkeen voi kokeilla tunnin taukoa ja jatkaa hoitoa sen jälkeen. TENS-hoitoa voi käyttää useita kertoja päivässä.
(Lähde omron-healthcare.fi)

Kaikki tämä kuulosti niin mielenkiintoiselta, että menin samantien ostamaan oman TENS-laitteen. Stimulaatiolätkät, eli ne elektrodit, voi laittaa vain puhtaalle iholle. Joten ensin jynssäsin nahkani kuumassa suihkussa, joka myös auttaa kipuih rentouttamalla lihasten pintajännityksiä, joita väistämättä tulee, kun johonkin sattuu.

Minua on aikoinaan paikattu kuudella metallilaatalla. Ehdin miettiä, että miten ne mahtavat reagoida sähköisiin stimulaatioihin. Mutta pellit ovat kestäneet tullien läpivalaisulaitteita, röntgeniä ja magneettikuvaustakin, joten tuskin neljästä AAA-paristosta voi saada hirmuista sähköshokkia.

Miltä se sitten tuntuu? Ensin tosi tahmealta. Elektrodien ihoon kiinnittyvät lätkät ovat hyvin tahmeita, jotta ne tarttuvat tiiviisti. Tahmeuden takia ne tarttuvat myös sormiin ja sormet piti irrottaa varovasti, kun lätkät olivat paikoillaan. Aloitin niin pienellä milliamppeeriteholla (mA) etten aluksi tuntenut yhtään miltään. Lisäsin tehoa ja sitten alkoi tuntua hauskaa kihelmöintiä ja pieniä naputuksia. Niksuttelin lisää amppeereita – kihelmöinti ja napsutukset voimistuivat. Se tuntui mukavalta, eikä sattunut yhtään. Otin ennen nukkumaan menoa kaksi puolen tunnin sarjaa. En osaa sanoa auttoiko kipuun, koska tänään oli muutenkin melko hyvä päivä ja minulla oli se uusi kipulääkekin.

Aion jatkaa ja kokeilla kuinka paljon TENS-hoitoa tarvitsen, jotta voin jättää jonkun pillerin pois. Ei mitään laitetta kertakokeilemalla opi käyttämään niin, että varmasti tietäisi kuinka se toimii ja tehoaa. Ainakin se tuntuu mukavalta ja kun taas tulee pahempia päiviä, niin kuulemma laitteen hyödyt tulevat paremmin esiin. Toivotaan näin.