perjantai 10. tammikuuta 2020

En ole sankarimatkailija

Lähtöpäivä lähestyy! Nyt on tietysti iskenyt paniikki, kun yksi työ, pitempi juttu on pahasti kesken. Se vaan krahnuaa, ei tunne millään lähtevän liikkeelle päässäni ja olen vetkutellut sen kanssa aivan liian kauan. 

Koko ajan tuntuu löytyvän tekemistä Mappi Ö:stä. Tiedättehän sen – Mappi Ö:n, joka on täynnä tärkeää, toisarvoista puuhastelua. Siis muka nopeasti tehtyjä pikkujuttuja. Pyykinpesua, tiskikoneen täyttöä, kaupassa käyntiä ja sen semmoista aikasyöppöä.
Keskellä viikkoa pomppasin yöllä sängystä: "Ne rokotukset!" 
Onko vanhat rokotukset enää voimassa, kun viimeisestä pitkästä reissusta on aikaa ja tarvitaanko jotain uusia?

Heti piti googlata japanin aivotulehdus, eli japanin enkefaliitti – siinähän on jo kuolemanenkeli valmiina – denguekuume, eli chikungunya, – eikö kuulostakin tosi tappavalta –
 lavantauti –  lastenleikkiä noiden aikaisempien rinnalla, mutta ruotsinkielinen nimi nervfeber on jo taivasta lähempänä, "taudinkuvasta erotettiin myöhemmin kolme eri tyyfystautia, kuten pilkkukuumetta" okei, siis kuolemaksi sekin – malaria ja muut kamaluudet. Kaikkiin mahdollisiin tauteihin ei ole edes rokotetta ja keskellä yötä taudit vaanivat aivan nurkan takana.
Aamulla soitin Aavan matkailuklinikalle, josta saimme Jaskan kanssa ajan perjantaiksi.
Asiallinen matkailuhoitaja kävi läpi rokotuskorttimme ja matkareitin varrella vaanivat todelliset vaarat. Kuten Suomessakin, se pelottavin peto on hyttynen. Vaaleat peittävät vaatteet, PunkkiÄssä ja Autan ovat niiden torjunnassa parhaita.
Minulla vahvistettiin japanin aivokuumerokote ja lavantauti, eli pääsin vähällä. Jaskaa pisteltiin enemmän. Matkailuhoitajan avustuksella sain hänet uskomaan, että nyt samalla keikalla suojaudutaan punkeiltakin. Keväällä hän lähtee Baltiaan melomaan ja siellä on punkkeja jopa enemmän kuin meillä.

Joku voi tietysti miettiä, että miksi ihmeessä pitää lähteä reissuun, kun maailma on vaaroja täynnä? Sitäpaitsi lentäminen on syntiä.
Silti, eikö juuri vaarantunne ja syyllisyys yhdessä, suo ihanan paheellista nautintoa? 

Jos nyt ollaan rehellisiä, niin me emme mene viidakkoon. Me olemme turisteja, emme mitään sankarimatkailijoita. Menemme turistialueille, joissa suurin vaara on yleensä liikenne.

Jaska sanoi hyvin, että esimerkiksi Suomessa, he jotka poikkeavat pitkospuilta tai merkityiltä reiteiltä, tekevät ympäristölle eniten pahaa. Kaukomatkailussa he, jotka aina sanovat välttelevänsä turistialueita, ovat juuri niitä, jotka poikkeavat pitkospuilta. Paikallisen väestön elämään ilmestyvät turistit tahtomattaankin turmelevat paikallista elämää ja ympäristöä. Hinnoittelu muuttuu, yleensä kallistuu ja hankaloittaa tavallista elämää, luontokohteet vähintäänkin kuluvat jne. Toki turismi tuo moneen kohteeseen myös tarpeellisia tuloja. Mikään ei ole mustavalkoista.
Tänä päivänä voi olla ylpeästi ihan perusturre.
Viis rokotuksista, tarkkaan punnittujen laukkujen raahaamisesta ja liian isoilla lentokentillä tungeksimisesta, paras kompassisuunta on silti kohti tuntematonta.

perjantai 3. tammikuuta 2020

Päivät, jotka tulivat ja menivät

Minusta tuntui siltä, että vuonna 2019 ei tapahtunut mitään erityistä ja että sain aikaan hyvin vähän. Vaikka olen huono tekemään uudenvuodenlupauksia, melkein lupasin itselleni, että tänä vuonna... kyllähän te tiedätte, olen ahkerampi, syön terveellisemmin, jumppaan enemmän, luen parempia kirjoja ja sellaista kaikkea mikä katoaa minun päästäni viimeistään kun helmikuun aurinko alkaa paistaa.
Mutta sitten katsoin vanhaa kalenteria, muistikirjaani ja Faceen laittamiani kuvia. 
Herranjestas, minähän olin tehnyt viime vuonna vaikka mitä. Ja saanut jotain aikaankin.


Tammikuu, surua ja yksinäisyyttä
Tammikuussa Helsingissäkin oli lunta ja pakkasta, eli liukasta. Sain hyvän syyn lukea kotona lämpimässä.
Vaikka minulla ei juuri nyt ollut suurta henkilökohtaista surua mietin sitä paljon. Vanhenemisen ja luopumisen surua sekä vammaisuuden surua.
Olin jo syksyllä lukenut surututkija Mari Pulkkisen kirjan Surun sylissä, jonka hän teki suomalaista surua käsittelevän väitöskirjansa pohjalta. Erityisesti pidän siitä, että Mari Pulkkinen sanoo ettei suru ole työtä vaan elämänikäinen kokemus.

Luin myös Katriina Huttusen kirjan Surun istukka, jonka hän kirjoitti tyttärensä itsemurhan jälkeen. Huttunen on niin kertakaikkisen hyvä kirjoittaja, että raskasta tekstiä lukee mielellään.

Aikani aihetta pyöriteltyäni kirjoitin surusta jutun Invalidiliiton IT-lehteen. Se julkaistiin keväällä ja olin hyvin tyytyväinen sen kuvitukseen ja taittoon. Jutun voit lukea tästä.
(Pelkkänä tekstinä tästä.)


Helmikuu ihmemaassa
Syntymäpäivääni vietimme Jaskan kanssa Tukholmassa. Seuraan Instassa Kristy Mitchellin satumaisia kuvia ja nyt niitä oli esillä Fotografiskan hienossa näyttelyssä. Mitchellin oudot maailmat ovat tämän ajan Liisan seikkailuja Ihmemaassa, täynnä kukkia ja mystistä tunnelmaa.
Tukholmassa oli kirpeän kylmää, mutta kirkasta ja aurinkoista. Se antoi uskoa kevääseen. Ja loppukuusta meidän kotipihalla näkyi jo lumikelloja. 


Maaliskuu, vuoden upein näyttely

“Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.”
Oikeastaan en ole kovin syvällinen ihminen, mutta nyt Ryhmäteatterin Harriet näytelmä ja Jaskan kirjaprojekti hänen 1918 ammutusta isoisästään, Antti Penjami Mäkikylästä, sai minut vaihteeksi miettimään syyllisyyttä. Mielestäni se on aivan aliarvostettua. En pidä hokemasta, että mehän emme etsi syyllisiä. Meillä pitäisi olla enemmän kanttia myöntää ja kantaa oma syyllisyytemme. Ottaa siitä opiksi.
Lisäksi minua kiinnostaa perheiden muisti. Kuinka eri tavoin muistammekaan yhdessä eletyn elämän. Erottele siitä sitten kenenkin totuus ja syyllisyys.

Siirryin syyllisyydestä sujuvasti verilöylyyn. Marjatta Tapiolan raivokkaat maalaukset Galerie Forsblomilla olivat mielestäni vuoden upein näyttely. Seinillä mellastivat raamatulliset hahmot ja härät.
Voi miten syyhyttäisi taas piirtää, en muka ole löytänyt sille aikaa tänä vuonna. Ennen piirsin paljonkin, niitä voit katsoa tästä.
Arkisempia asioita oli evakkoretki Clarion hotelliin, koska kotona hajosi vessa. Minulla oli töitä enkä halunnut varsinkaan öisin kipittää viidennestä kerroksesta talon porttikäytävään ja siitä saunan vessaan. Ei ei, joten tietsika kassiin ja hotelliin korjauksen ajaksi.
Kirjoitin muun muassa Tukilinjaan juttua Sinkkukahviloista, jotka on suunnattu autismikirjon nuorille aikuisille. Kävin kolmena sinkkuiltana juttelemassa nuorten kanssa. Ystävien ja rakkauden löytäminen ei ole kenellekään helppoa saati hänelle, joka ei sovi muottiin.
Lue kirjoittamani juttu tästä alkaen sivulta 14.


Huhtikuu, vuoden oudoin esitys

Olen aina ollut kallellaan makaabereihin juttuihin ja tavaroihin. Poikkesin Götan maailmaan, joka on pieni ja jännittävä kuriositeettikauppa Tarkk'ampujankadulla. Joskus sen takahuoneessa järjestetään hyvin outoja teatteriesityksiä vain muutamille katsojille. Osallistuin Charme Asserdal -nimiseen esitykseen, tapahtumaan tai mikä ihme se sitten olikaan. Kökötimme hämärässä lukitussa takahuoneessa pienillä palleilla seinän vieressä ja jätesäkkiin köytetyn ihmisen, kinkkuviipaleiden ja kaiken toiseuden ja toiseuttamisen jälkeen olin kokenut vuoden oudoimman ja pahanhajuisimman esityksen, josta sanottiin: Ahdistuksen sumusta alkoivat piirtyä esiin pelon hevoset.” (J. Lacan) Kyllä, jos se olisi jatkunut edes viisitoista minuuttia kauemmin, olisin vaatinut avaamaan oven ja lähtenyt karkuun.

Loppukuusta olin Turussa työkeikalla tekemässä juttua vammaisten naisten Woimaviikonlopusta ja Invalidiliiton naistyöstä, joka täytti tänä vuonna 25 vuotta. (Linkissä on jutun lyhennelmä.) Ehdin myös käydä Turun taidemuseossa ja ihastuin taiteilija Hannaleena Heiskan Comouflage-sarjaan, joka käsittelee sitä kuinka voimme hämätä erilaisia kasvojentunnistus ohjelmia. Oletko koskaan miettinyt kuinka paljon dataa sinustakin on kuvattu kaikilla valvontakameroilla, joita kaupungillakin on?
Kevät oli hehkeimmillään. Istuin Aura-joen rannassa kahvilan terassilla ja katselin vaaleanpunaisena pilvenä kukkivaa kirsikkapuuta kirjaston edessä.


Toukokuussa, Maailma kyläili lätäkössä

Invalidiliiton kehitysyhteistyöosasto valmistui aikataulussa Maailma kylässä festareille. Kuten monena vuonna aikaisemminkin, Jaska pystytti ja purki sen ja minä päivystin osastolla Invalidiliiton Laura Poussan kanssa. Festarit alkoivat heleässä auringonpaisteessa, mutta päättyivät kuralätäkköön. Viimeisenä päivänä satoi kaatamalla ja Mahdollisuuksien tori -teltan lievästi alaspäin viettävä maapohja muutti osastomme lammikoksi, jossa kahlattiin kumisaappaissa. Harmiksemme osaston elementtejä vettyi pilalle. Toivotaan parempaa säätä tänä vuonna, koska Maailma Kylässä on mielestäni alkukesän hauskin tapahtuma.


Kesäkuussa juhlittiin ja luovuttiin

Vietimme kesän parhaat juhlat idyllisessä jugend huvilassa, Villa Jyrängössä, Töölön kasvitieteellisen puutarhan takana. Joonian 50-vuotispäivilla oli ihanaa vegeruokaa ja kaiken huipuksi yksityinen 22-Pistepirkon konsertti. Varmaan tekin muistatte Birdyn.


Äitini suku on Vaasasta ja minulla on sukulaisia pitkin Pohjanmaata. Yhtenä aurinkoisena viikkona ajoimme Kaskisten kautta Närpiöön ja sieltä Raippaluotoon. Teimme serkusten kanssa veneretken avomerelle. Sää oli parhaimmillaan, meri kimalsi ja taivas oli kirkkaan sininen.
Oli todella mukavaa tavata pitkästä aikaa ja huomata, että vaikka emme ole olleet paljon yhteydessä, väliltämme löytyy lämmin side. 

Heinäkuussa Jaskan ja minun yhteisellä ihastuksella, taiteilija Iiu Susirajalla oli Kiasmassa Kuivakka ilo -näyttely. Minä, jolle tavarat ovat aina kertoneet tarinoita, pystyn hyvin samaistumaan siihen, kun Iiu kertoo esittelyvideolla kuinka esineet kiehtovat häntä. Tehdessään kuvia hän miettii mitä niillä voisi tehdä ja sitten hän kuvaa niitä suhteessa itseensä, jolloin ne alkavat kertoa katsojalle aivan toista tarinaa. Iiun kuvat ovat surumielisen humoristisia tai raakoja oivalluksia meidän kaikkien kokemasta yksinäisyydestä.

Heinäkuu – ystäviä ja herkkuja

Olimme Jenni-Juulian hommissa Loviisassa, kun hän osallistui Almin-talon TransFolk Kucku -näyttelyyn. Loviisa on ihastuttava kesäkaupunki, jossa tulee käytyä liian harvoin. Vanhan puukaupungin tunnetuin ja tunnelmallisin kesäkahvila on entinen salakapakka, nykyinen Tuhannen tuskan kahvila Mariankatu 2. Nautimme kahvit kauniista kupeista pöytään tarjoiltuna ihanien leivonnaisten kera. Yllättäen pullea tuhiseva siili vipelsi pihan poikki. Niitä asuu talon alla kuulemma neljä kappaletta. Kahvilavieraista ne eivät paljon piittaa.

Vierailimme myös Kemiön saaressa ystävien hulppeassa huvilassa nauttimassa herkkuja kuten nizzansalaattia ja toisten ystävien kanssa kävimme Tallinnan Fotografiskassa ja taas söimme hyvin, tällä kertaa Kolm Sibulatissa, jota voin suositella. Fotografiskasta sinne kävelee muutamassa minuutissa.

Uudessa kauppakeskus Redissä, Kalasatamassa ihmettelin kauan lentoputkessa liiteleviä ihmisiä. Jos uskaltaisin, tykkäisin siitä. Näen usein lentounia kuten varmaan moni muukin.

Elokuu, sielua selkeyttävää silppua


Kesä alkoi kääntyä ja vihreys tummui. Tukilinja-lehdessä julkaistiin keväällä kirjoittamani juttu kahdesta kivasta sketsinikkarista, Epusta ja Mikosta. Tukilinjan apuraha helpottaa heitä sketsien kirjoittamisessa ja kuvaamisessa tableteilla. Jutun voit lukea tästä.



Käsillä tekeminen rauhoittaa mieltä ja selkiyttää ajatuksia. Olen lapsesta asti leikellyt lehdistä kuvia ja juttuja. Kellarissa on edelleen tallessa vanhoja leikekirjojani. Liian paljon on kuitenkin vain pinoissa ja läjissä. Koristelen kuvilla esimerkiksi tekemiäni paketteja ja jossain vaiheessa innostuin tekemään leikattuja runoja Instaan.
Siksi osallistuin innoissani Helsingin Collage Clubin työpajaan. Teimme kivalla porukalla kollaaseja erilaisista aiheista. Toimittaja Jenni Kleemola kirjoitti Me Naiset -lehteen erittäin hyvän jutun työpajasta ja mihin kaikkeen kollaasien tekeminen voi vaikuttaa. 

Illat olivat yllättävän lämpimiä edelleen. Sytytimme iltaisin lyhtyjä parvekkeelle. Naapuri antoi kaiteen yli kuhaa ja perunoita ja Irma toi kotiovelle asti heleän punaista, itse tekemäänsä aroniamehua. Ihmisten ystävällisyys on aina muistamisen arvoista.
Tukilinjaan kirjoitin lyhyen jutun syyskuun muotiraamatusta, eli Britannian Voguesta, jonka kanteen Sussexin herttuatar oli valinnut itselleen tärkeitä vaikuttajanaisia. Vihdoinkin myös vammaiset naiset huomioitiin vaikuttavaan kaartiin. He olivat vammaisaktivisti Sinéad Burke ja kaikkien tuntema Greta Thunberg. Kirjoittamani jutun voit lukea tästä.


Syyskuu, Pariisi ja Bacon


Syyskuun kohokohta oli Pariisin reissu Helin kanssa. Ensimmäistä kertaa maksoin lennoista vapaaehtoisen kompensaatiomaksun. Oli yllättävän vaikeaa löytää luotettavan tuntuista tahoa mihin maksaa. Nyt olen tutustunut siihenkin uudestaan vähän tarkemmin. Ehkä se helpottaa huonoa omaatuntoa, koska en kuitenkaan lopeta lentämistä.
Pariisissa oli lämmintä, välillä suorastaan helteistä. Matkan hatara tarkoitus ja teema oli Helin tekemä haastattelu Orsayn museossa, joka minun oli tarkoitus videoida ja kuvata. Keikasta uhkasi tulla pannukakku, tai ranskalaisittain crêpesi. Aikataulut muuttuivat pariinkin kertaan ja metro meni lakkoon. Ruuhkat olivat sitten no, pariisilaisia. Mutta me olemme improvisoinnin mestareita ja pääasia oli, että saatiin homma tehtyä.
Vietin päivän myös Pompidou-keskuksessa ja vieläkin olen onnellinen, että näin Francis Baconin näyttelyn, vaikka lipun saaminen oli työn takana. Edellisen kerran näin Baconin näyttelyn Jaskan kanssa Pietarissa vuoden 2015 maaliskuussa.


Lokakuussa oli Mikkeliin menijöitä

Lokakuussa julkaistiin IT-lehdessä juttuni "Naiset haluavat vaikuttaa". Juttu oli peräti kuusi sivua, kuviakin oli monta  ja taas olin aivan hämmästynyt hyvästä taitosta. Jutun tekstiversion voit lukea tästä.

Tukilinja-lehteen haastattelin Unicus Finland konsulttiyrityksen toimitusjohtajaa Jukka Mikkosta ja työntekijöitä. Unicus edistyksellinen työnantaja, joka palkkaa vain asperger-diagnoosin saaneita it-alan konsultteja.

Tein myös jutun ihania kuvioneulevillasukkia kutovasta Vilukissasta, Sarita Kotkavalkamasta, jonka uusinta neulekirjaa Tukilinja on tukenut.

Ostin elämäni hauskimman, kirjavan toppatakin, joka oli tarpeen reissatessamme Mikkeliin. Ajoimme täyteen pakatulla pakettiautolla Jenni-Juulian teoksia Mikkelin kirjastoon, jossa hänellä avautui iso näyttely, Täydellisyyden häirintää. Jaska on tottunut roudari ja osaava näyttelynrakentaja ja minä olen enemmänkin epämääräinen hanslankari.
Niin laajan näyttelyn pystyttäminen on paljon raskaampi ja kalliimpi homma kuin moni osaa edes kuvitella. Varsinkin, koska Jenni-Juulian teoksia ei ole alun alkaen tehty näyttelyteoksiksi, vaan suurin osa on erilaisten performanssien rekvisiittaa. Monen päivän kantamisten, parempien ja pahempien kommellusten jälkeen emme kertakaikkiaan jaksaneet ajaa suoraan Helsinkiin vaan yövyimme Tertin kartanossa. Onneksi. Huone oli superihana. Siinä väsymyksen tilassa valmiiksi tuotu iltapala ja viinilasillinen melkein itketti. Saunakin oli lämmitetty ja sänkyyn pedattu paksut pellavalakanat, jotka olisin voinut viedä heti kotiin. Terttiin voisi jäädä vaikka viikoiksi.


Marraskuu, iloa ja valoa

Pimeän kuukauden valaisi Jenni-Juulialle myönnetty monitaiteen valtionpalkinto. Tinkimättömästä työstä, vuosien epävarmuudesta ja taloudellisesta kitkuttelusta se on ansaittu arvostuksen osoitus. Tämän jälkeen hänen oma uskonsa ja monen muunkin usko vahvistui, että Jenni-Juulia on oikealla asialla. Hänen kalenterinsa oli jo ehtinyt täyttyä niin, että juhlimme vaatimattomasti syömällä salaattia viereisen korttelin lounaspaikassa. Otetaan uusiksi sitten kun meillä kaikilla on aikaa yhdessä.

Aloin myös suunnitella talven reissua. Neljä vuotta sitten olin varannut liput Singaporeen, mutta teloin itseni ja reissun sijaan lojuin paikattavana Töölössä ja kuntoutettavana Oulunkylässä. 
Vaikka en vieläkään uskalla iloita täysillä ja olla satavarma lähdöstä, olen ainakin toiveikas. Ehkä Tiu Tiu -vuonna pääsen Gardens by The Bayhin ja näen ihmepuut iltavalaistuksessa.  
Vähän luntakin ripsui marraskuun seitsemännen päivän tienoilla. Sienimetsät olivat jääneet väliin, mutta virkkasin niitä ja myös lapsenlapselle lupaamaani MeriCornia. Sain kaiken juuri ja juuri valmiiksi ennen joulua. Lapsenlapsi taitaa olla jo liian iso tyttö leikkimään MeriCornilla, mutta ehkä pikkusisko innostuu. 

Joulukuu ilman kemikaaleja


Joulukuussa paneuduin kemikaalittomaan siivoukseen. Autan asiakastani Ownwellia tiedoteteksteissä. Uskon vakaasti heidän tuoteideaansa. Jos minä voin osaltani vaikuttaa, haluan ilman muuta, että lastenlasteni päiväkodit ja koulut siivotaan ilman turhia kemikaaleja, jotka vain  tekevät ihmiselle haitallisista bakteereista vastustuskykyisiä. Tämä suomalainen innovaatio perustuu puhdistettuun veteen ja siihen lisättyihin probiootteihin, jotka syrjäyttävät haitalliset bakteerit. Lue tästä kuinka Ownwell-menetelmä toimii ja jaa eteenpäin.
Helsingin kaupungin museossa oli kansainvälisenä vammaisten päivänä 3.12. DiDa - Art and Action päätapahtuma. Sometin siitä Tukilinjan Faceen ja toimin takahuoneessa Jenni-Juulian pukijana. Kuten niin usein ennenkin, loppuillasta jouduimme soittamaan Jaskan paikalle roudaamaan loput esiintymisrekvisiitat autoon. Emme olisi Jennin kanssa saaneet kaikkea ehjänä autoon.
Kävin myös Tukilinjan kanssa Ruotsalaisessa teatterissa katsomassa kehuttua “I det stora landskapet” -esitystä. Suosittelen lämpimästi kaikille. Esitykseen saa suomenkielisen tekstityksen.

Jouluaatto sujui leppoisissa merkeissä mukavassa seurassa ja välipäivinä kävimme Sinebrychoffin taidemuseossa katsomassa kauniita joulukattauksia ja Cranachin Renesanssikaunottaria


2020 – Tiu tiu -vuosi


Alkuvuoden ensimmäiset pari viikkoa täyttyvät matkasuunnitelmista. Lähdemme Aasiaan tammikuun puolivälissä. Mitä kaikkea pitääkään ehtiä tehdä ennen lähtöä. On ehkä hyvä tarkistaa rokotukset. Mitä ihmettä taas pakkaamme mukaan ettei tarvitse pähkäillä laukkujen painojen kanssa. Kaikkea on niin paljon, että aivot eivät iltaisin tahdo rauhoittua.

Pihalla voi olla jo lumikelloja, kun tulemme takaisin.

tiistai 30. lokakuuta 2018

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen Dynamic Duo

Taiteilija ja vammaisaktivisti Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen osallistuu tällä videolla The Easterseals Disability Film Challenge lyhytelokuvakilpailuun. Kilpailijoilla oli vain yksi viikonloppu aikaa oman videonsa toteuttamiseen. Videon jakojen määrä vaikuttaa voittoon, koska yksi kilpailun tarkoitus on myös vammaistietoisuuden levittäminen. Joten nyt kaikki joukolla klikkaamaan suomalainen vammaisaktivisti voittoon.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista"

Loppukevään Maailma kylässä festarit lähestyvät. Suunnittelu on jo täydessä käynnissä. 

IT-lehdessä julkaistiin joku aika sitten juttuni sambialaisesta Constance Hambwalulasta, joka on tehnyt pitkän uran vammaisjärjestö ZNAPDin johtajana Sambiassa. Köyhien vammaisten ihmisten ihmisoikeudet ja toimeentulon parantaminen ovat Hambwalulalle sydämen asioita.

ZNAPDilla 
on ollut yhteistyötä Invalidiliiton kanssa ainakin 15 vuotta.


Photo: Riitta Skytt
“Minäpä näytän kuinka maissintähkän voi ottaa mukaansa kuin pienen käsilaukun”, Hambwalula esittelee.
Pari vuotta sitten vierailin Constancen kotona. Tulin keskelle remonttia lautakasojen ja maalipurkkien sekaan. Kaiken keskellä tapasin hänen poikansa, miniänsä ja soman pienen lapsenlapsen.
 
Photo: Riitta Skytt
Constancen miniä seuraa silmätarkkana miten hienosti poika syö.
Ensimmäiseen lapsenlapseen höpsähtäneet isoäidit ovat kaikkialla samanlaisia. Sitä kutittelua ja kujertamista: “Hymyile vähän mummille!”

Kuva. Riitta Skytt
Hambwalulan ensimmäinen lapsenlapsi on mummin silmäterä.

Constancen rapattu talo on kuoppaisen hiekkatien varrella eteläisessä Afrikassa, Sambian toiseksi suurimman kaupungin, Ndolan laidalla.

Ympärillä on lukematon määrä samantapaisia taloja. Toisissa repsottavat aaltopellit ja toisista taloista on pidetty parempaa huolta. Tämän talon pihapolku on huolella harjattu ja taloa ympäröi vihreä nurmikko. Aidan vieressä kasvaa tuuhea moringa-puu. Jossain talon takana kotkottaa kanoja. Kaikki on siistiä ja kodikasta.

Photo: Riitta Skytt
Moringa oleifera on afrikkalainen ihmepuu, joka paikallisten mukaan parantaa lähes kaikesta. Sen terveellisiä lehtiä voi syödä ja niillä on torjuttu nälänhätää.
Monien hankkeiden mummi

Sohvalla 56-vuotias Constance syöttää puuroa nappisilmäiselle vauvalle, jonka ruokahalua mummin ihasteleva mekastus ei tunnu haittaavan.

“Harmillista, että taloni on nyt tässä kunnossa, haluaisin, että kaikki on järjestyksessä”
, Hambwalula sanoo.

Remontti on vain yksi Hambwalulan monista projekteista. Hän on Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen, ZNAPDin toiminnanjohtaja. Jo 15 vuotta yhdistys on toteuttanut vammaisten ihmisten työllistymis- ja toimeentulohankkeita eri puolilla Sambiaa Invalidiliiton tuella.


Photo: Riitta Skytt
Yksi ZNAPDin toimeentuloryhmistä on ompelimo, jossa vammaiset ihmiset oppivat ammatin. Siellä ommellaan koulu- ja juhlapukuja. Tietysti myös arkivaatteita. Toimipiste on Chililabombwessa, lähellä Kongon rajaa.
Polkupyörällä yönselkään

Hambwalulan tie vammaisjärjestön johtajaksi on ollut pitkä ja kivikkoinen.
“Olin perheemme ainoa vammainen lapsi. Äidillä oli yhdeksän lasta. Minulla on paljon  enemmän sisaruksia, koska isällä oli kolme vaimoa. Me lapset elimme kuitenkin aivan kuin meillä olisi sama äiti”, Hambwalula kertoo.
Tänä päivänä moniavioisuus on Sambiassa lailla kielletty, mutta perinne elää eteläisissä maakunnissa.


Photo: Riitta Skytt
Polkupyörä on tärkeä liikkumisväline Afrikan maissa.
“Äiti kertoi kuinka sairastuin polioon. Olin juuri oppinut istumaan, kun sain yöllä korkean kuumeen. Asuimme tavallisessa kylässä Etelä-Sambiassa eikä siellä ollut mitään kuljetusmahdollisuuksia. Onneksi isällä oli polkupyörä ja sillä äiti lähti viemään minua kaukana olevaan terveyskeskukseen.

Pilkkopimeässä hän polki ja polki, kunnes rengas osui kiveen ja me kaaduimme. Äiti sai ison haavan ja putosi puroon. Onneksi siellä ei ollut krokotiileja! Ne olisivat haistaneet, että äidistä valui verta. Lähellä asuvat ihmiset kuulivat kuinka me itkimme ja tulivat katsomaan mikä oli hätänä. Aamulla he vetivät meidät härillä terveyskeskukseen. Minulle ei ollut mitään tehtävissä ja äidin paranemiseen kului viikko”,
Hambwalula kertoo.

Photo: Riitta Skytt
Aurinko nousee.
Polio on tullut takaisin

Nykyisin kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen. Polio oli tarkoitus kitkeä maailmasta vuoteen 2018 mennessä, mutta vuonna 2015 kaikkiaan 21 ihmistä on sairastunut. Nigeriasta on tullut hälyttäviä uutisia, että kaksi lasta oli halvaantunut sairastuttuaan polioon.

Photo: Riitta Skytt
Kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen.

WHO:n mukaan myös Pakistanista ja Afganistanista on tänä vuonna raportoitu poliotapauksia. 
Suomessa maksuton poliorokote kuuluu kansalliseen rokotusohjelmaan. Viimeinen poliotapaus oli Suomessa vuonna 1985.

Kutsumus ja kunnianhimo

“Olin parempi keskittymään, koska en pystynyt juoksemaan muitten perässä. Pärjäsin hyvin koulussa ja pyrin sen jälkeen sairaanhoitajakoulutukseen. Minulle sanottiin etten selviäisi siitä työstä. Olin niin pettynyt!”, Hambwalula kertoo.

Sen jälkeen hän opiskeli ompelijaksi. “Mutta halusin haasteellisempaa hommaa”, hän sanoo. Hambwalula lähti vielä kerran opiskelemaan ja hän valmistui opettajaksi. Silti hänestä tuntui, että jotain puuttui.


Photo: Riitta Skytt
Sambiassa monia asioita kerrotaan sarjakuvan  muodossa. Tässä sarjakuva kansalaistoiminnasta.

Toimittuaan pari vuotta opettajana vammaisten oppilaitoksessa Habwalula löysi järjestötyön. Työntäyteisten vuosien myötä hän nousi Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen toiminnanjohtajaksi.

“Olen hyvin kunnianhimoinen ja tiesin heti, että tämä oli se puuttuva pala! Yksi tämän työn suurimpia haasteita on poliitikkojen valtava tietämättömyys vammaisille kuuluvista ihmisoikeuksista. On kuin hakkaisit kiveä”
, sanoo Hambwalula. 

“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista. Näen unta vammaiskysymyksistä, minä juon niitä, syön niitä, seurustelen vammaisuuteen liittyvien asioiden kanssa. Menetin avioliittoni, koska minulla oli toinenkin aviomies –  vammaistyö. Sen kanssa minulla on onnellinen avioliitto, mutta myös paljon haasteita ja sydänsuruja”, Hambwalula kuvailee vuolaaseen tapaansa. 

Asenteita ja taikauskoa

Monissa Afrikan maissa kielteiset asenteet ja uskomukset vammaisuutta kohtaan ovat vahvoja. Vammainen lapsi on edelleen suuri häpeä perheelle.

Sambiassa kuunnellaan paljon radiota ja siksi Hambwalula käy mahdollisimman usein puhumassa paikallisradiossa vanhemmille, jotka edelleen piilottelevat vammaisia lapsia jopa naapureilta.
Hän tukee vanhempia sanomalla
: "Pliiiiis vanhemmat! Älkää pelätkö! Te ette ole syyllisiä tai vastuussa lapsenne vammaisuudesta. Ei edes Jumala pidä teitä vastuullisena”.


Photo: Riitta Skytt
Ndola, Sambia
Taikausko elää myös voimakkaana. Me sylkäisemme olkamme yli, kun musta kissa kipittää tien poikki. Sambiassa raskaana oleva nainen sylkäisee monta kertaa vatsansa päälle, jos hän tapaa vammaisen ihmisen tai tämä katsoo naista silmiin. 

Hambwalula kertoo: 
“Nainen pelkää, että vammaisen henki menee hänen sisäänsä ja vahingoittaa lasta. Sanon naisille aina: Älä ole huolissasi, minun tai jonkun toisen vammaisen ihmisen takia sinä et saa vammaista lasta. Jos lapsi syntyy vammaisena, se vain syntyy. Syljit tai et. Vammaisuus ei ole maailman loppu.”

Muutosten aika

Sambiassa eläkeikä on 60 vuotta ja muutaman vuoden kuluttua Hambwalula jää eläkkeelle. Hänen äänessään on haikeutta: “Kun sanon järjestölleni ja toimistoni väelle bye bye – se on vaikea hetki. On kuin erottaisin osan itsestäni. Olen saavuttanut paljon hyvää, mutta se ei ole parasta. Tehtävää on paljon jäljellä.

Vielä sanon itselleni joka aamu: Nouse ylös Constance ja mene tekemään jotain järjestösi hyväksi. Tee jotain mitä et ole ennen tehnyt!”



Photo: Riitta Skytt