Matkan pieniä harmeja

Kökötimme Singaporen kentällä ja odotimme lentoa Vietnamin pääkaupunkiin, Hanoihin. Se oli myöhässä kolme tuntia. Tavallaan pieni harmi, eihän tässä ole mihinkään kiire. Reissu jatkuu vielä muutaman viikon, mutta ihminen on hätki ja myöhästyminen harmittaa.  

Photo Robert Metz/Unsplash
Vaikka Facebook ja Insta antavat toisen vaikutelman, tosiasiassa yksikään pitempi reissu ei suju ilman ongelmia. Muisti on yleensä niin armollinen, että ne unohtaa helposti tai sitten ne muuttuvat reteiksi tarinoiksi tyyliin: Silloin kun jouduin Kiinassa sairaalaan, kun minut ryöstettiin Italiassa, kun hämähäkki puri minua Afrikassa jne.

Tällä reissulla voisi tietysti olla huolissaan Aasiassa leviävästä koronaviruksesta, hyttysten levittämästä Denguekuumeesta, Thaimaan rantakohteissa riehuvista kulkukoiralaumoista, jotka ovat käyneet lasten kimppuun ja ilmastonmuutoksen takia lisääntyvista meduusalautoista, joita kannattaa uidessa ja rannalla varoa. 

Onneksi en ole huolestuvaa tyyppiä. Voisin kai sanoa muotitermillä, että minulle on suotu resilienssiä.

Meidän harmimme ja ongelmamme ovat tähän asti olleet pieniä. 
Kuten esimerkiksi ilmastoinnit, jotka ovat Aasiassa julmia. Singaporessa ulkona on +32, mutta hotellin aamiaishuoneessa täytyy pitää pitkähihaista ja villatakkia. Naapuripöydän italialaisella naisella oli kevytuntsika. Pipokin olisi ollut tarpeen, katon ilmastointiaukoista puhalsi kylmää viimaa niin, että tukka liehui.
Lämmitellessämme leivänpaahtimen luona untsikanaisen kanssa, paheksuimme yhteen ääneen tätä asiakkaiden jäädyttämistä. Singaporen hyytävästi puhaltavat ilmastoinnit tai miljoonien ihmisten pöpöt kuitenkin tartuttivat minulle sitkeän yskän. 

Kun iltaisin tulimme huoneeseemme, siivooja oli aina vääntänyt ilmastoinnin täysille ja pannut lämpötilan jonnekin korkeintaan +17 asteeseen. Termostaatti tms. oli varmaan rikki, koska ilmastointi ei lakannut, vaikka huoneessa oli toivottu lämpötila. Hyytävä puhuri vaan jatkui. Ainoa mahdollisuus oli panna se kiinni ja avata taas, kun lämpö lähenteli +30. 

Jaskan nenä alkoi vuotaa melkein heti tultuamme. Kaupungilla on vähän tylsää yskiä ja pärskiä, nyt kun kaikki pelkäävät koronavirusta. Aasiassa hengityssuojan käyttö kuuluu hyviin tapoihin, jos on yskää tai nuhaa. Oli siis pakko opetella hengityssuojaimen käyttöä, vaikka rillit menivät huuruun ja kuumassa ilmassa se on tottumattomalle tukala.

Katselin isoja ritilöillä peitettyjä ilmastointiaukkoja epäluuloisesti. Milloinkohan talon uumenissa kiemurtelevat putkistot on puhdistettu? Tupruaako niistä kylmän ohella hotellin vuosien kokolattiomattojen ja höyhentyynyjen pölyjä ja kaikkia muitakin basiliskoja? 

Hanoin lentoa odotellessa olin topannut itseni liikkumattomaksi penkkiin niskatyynyjen tuella. Lisäharmina olin kipulääkkeistä pöpperössä. Singaporessa Jaska astui kadulla harhaan ja minäkin sain siinä rytäkässä siipeeni. Selässä taitaa olla pieni lihas/pehmytkudos revähtymä. Sattui niin saamaristi. Skolioosiselälle kaikki nopeat kiskaisut ovat ikäviä. Käveleminen, puhuminen ja yskiminen oli pari viikkoa vaikeaa. 

Kun vihdoin pääsimme Vietnamiin ja Hanoihin, ilma oli melko kylmä ja märkä. Vettä ripsui usein. Selvisin mielestäni kiitettävästi vuoristoreissusta Sapaan, jossa hytisimme öisin vaatteet päällä lämmittämättömässä huoneessa.

Alkuillasta Jaska lämmitti huoneessa olevaa takkaa. Se oli viihtyisää, mutta lämpö meni samantien harakoille. Takassa ei ollut peltejä. Mutta kyllä maisemat ja köysirata korvasivat näitä epämukavuuksia. Ja kiitos Suomi kipulääkeresepteistä. Minulla on niitä tarpeeksi.

Sapaan kannattaa matkustaa vähän lämpimämpään aikaan kuin tammikuussa.

Siellä on taatusti kaunista ja yöt ovat viihtyisämpiä. 

Tet-juhlan vietto vietnamilaisten ystävien kanssa 120 km päässä Hanoista, Tyen Quangissa sujui todella hienosti. He olivat ottaneet huomioon aivan kaiken. Varmaan olisivat vieneet minut suoraan sairaalaan, jos olisin edes vingahtanut.

Meille oli varattu hyvä hotelli, jossa saatoin huilata selkääni eri ohjelmien välissä. Ystäväperhe oli järjestänyt meille autonkuljettajankin. Joka paikassa minulle hommattiin tuoli ja kohdeltiin kuin  kuningatarta. Olimme aivan häkellyksissä kaikesta huolenpidosta ja vieraanvaraisuudesta.

Kun tulimme takaisin Hanoihin, Jaska lähti melomaan Halong Bayhin ja minä makasin päivän reporankana hotellissa ja katselin kuinka rankkasade valui huurteista ikkunaa pitkin. Mutta olo koheni, selkää helpotti, yskäkin vähän asettui.

Photo Benjamin Wong/Unsplash
Nyt selkäni on melko parantunut, yskä vaivaa vielä vähän. Oikea kylki on tosin yskimisestä hellänä. Valitettavasti yskä paheni ja pitkittyi Bangkokin ilmansaasteista. Me typerykset kävelimme ilman hengityssuojaimia iltapäiväruuhkan aikaan Phloen Chit Roadia, joka on tupaten täynnä autoja ja mopoja ja kadun yläpuolella kolisee kaupunkijuna. Pakokaasut ja saasteet suorastaan kirvelivät keuhkoissa. Jaskan nenä alkoi uudestaan vuotaa kuin kraana. 

Foto: DiegoMarín/Unsplash

Thaimaan Hua Hinissä Jaskaan iski vatsatauti. Majoneesi olisi syytä jättää näissä paikoissa koskematta, mutta hän popsi koko kipollisen ranskalaisten kanssa ja siitä se mielestäni lähti. Hän itse syyttää lihakastiketta. Samapa tuo, kyllä vatsatauti yleensä iskee ainakin kerran pitemmällä reissulla.

Nyt on tarkoitus levätä ja parantua auringossa. Ottaa pitkiä iltapäivänokosia siihen asti, että jatketaan matkaa.
Ystävät, joilla on täällä Hua Hinissä toinen koti, vinkkasivat kaikesta hyödyllisestä mitä paikallisesta apteekista saa. Elektrolyytijuomaa kuumuuteen ja vatsatautiin, hyttysainetta, ja sen sellaista.

Hua Hinissä on kuulemma erittäin hyvä sairaanhoito ja sairaaloissa ollaan ammattilaisia. Toivottavasti emme kuitenkaan tarvitse niitä.

Miksi sitten reissaamme, jos aina sattuu jotain? On märkää, kylmää, liian kuumaa, öttiäisiä tai muuten vaan hankalaa? Pitääkö tämän kuntoisen ihmisen ylipäätään rötvätä maailmalla? Miksi emme pysy kotona, jossa olen paremmin turvassa? Kalliiksikin tämä tulee. Ilmaston kuormittamisesta puhumattakaan. 

En puolustele omaa matkustamistani, tiedän olevani etuoikeutettu ja tunnustan, että nautin siitä. En tiedä miksi paras kompassisuunta on aina kohti tuntematonta. 

Mutta jos kaikki lopettaisivat matkustamisen tai supistaisivat sitä merkittävästi, niin ihmisten kuplat vain tiivistyisivät. Suljetussa maailmassa ihmisten kohtaamattomuus lisää ja vahvistaa epäluuloja ja väärinkäsityksiä. 

En ole sankarimatkailija

Lähtöpäivä lähestyy! Nyt on tietysti iskenyt paniikki, kun yksi työ, pitempi juttu on pahasti kesken. Se vaan krahnuaa, ei tunne millään lähtevän liikkeelle päässäni ja olen vetkutellut sen kanssa aivan liian kauan. 

Koko ajan tuntuu löytyvän tekemistä Mappi Ö:stä. Tiedättehän sen – Mappi Ö:n, joka on täynnä tärkeää, toisarvoista puuhastelua. Siis muka nopeasti tehtyjä pikkujuttuja. Pyykinpesua, tiskikoneen täyttöä, kaupassa käyntiä ja sen semmoista aikasyöppöä.

Keskellä viikkoa pomppasin yöllä sängystä: "Ne rokotukset!" 
Onko vanhat rokotukset enää voimassa, kun viimeisestä pitkästä reissusta on aikaa ja tarvitaanko jotain uusia?

Heti piti googlata japanin aivotulehdus, eli japanin enkefaliitti – siinähän on jo kuolemanenkeli valmiina – denguekuume, eli chikungunya, – eikö kuulostakin tosi tappavalta – lavantauti –  lastenleikkiä noiden aikaisempien rinnalla, mutta ruotsinkielinen nimi nervfeber on jo taivasta lähempänä, "taudinkuvasta erotettiin myöhemmin kolme eri tyyfystautia, kuten pilkkukuumetta" okei, siis kuolemaksi sekin – malaria ja muut kamaluudet. Kaikkiin mahdollisiin tauteihin ei ole edes rokotetta ja keskellä yötä taudit vaanivat aivan nurkan takana.

Aamulla soitin Aavan matkailuklinikalle, josta saimme Jaskan kanssa ajan perjantaiksi.

Asiallinen matkailuhoitaja kävi läpi rokotuskorttimme ja matkareitin varrella vaanivat todelliset vaarat. Kuten Suomessakin, se pelottavin peto on hyttynen. Vaaleat peittävät vaatteet, PunkkiÄssä ja Autan ovat niiden torjunnassa parhaita.
Minulla vahvistettiin japanin aivokuumerokote ja lavantauti, eli pääsin vähällä. Jaskaa pisteltiin enemmän. Matkailuhoitajan avustuksella sain hänet uskomaan, että nyt samalla keikalla suojaudutaan punkeiltakin. Keväällä hän lähtee Baltiaan melomaan ja siellä on punkkeja jopa enemmän kuin meillä.

Joku voi tietysti miettiä, että miksi ihmeessä pitää lähteä reissuun, kun maailma on vaaroja täynnä? Sitäpaitsi lentäminen on syntiä.
Silti, eikö juuri vaarantunne ja syyllisyys yhdessä, suo ihanan paheellista nautintoa? 

Jos nyt ollaan rehellisiä, niin me emme mene viidakkoon. Me olemme turisteja, emme mitään sankarimatkailijoita. Menemme turistialueille, joissa suurin vaara on yleensä liikenne.

Jaska sanoi hyvin, että esimerkiksi Suomessa, he jotka poikkeavat pitkospuilta tai merkityiltä reiteiltä, tekevät ympäristölle eniten pahaa. Kaukomatkailussa he, jotka aina sanovat välttelevänsä turistialueita, ovat juuri niitä, jotka poikkeavat pitkospuilta. Paikallisen väestön elämään ilmestyvät turistit tahtomattaankin turmelevat paikallista elämää ja ympäristöä. Hinnoittelu muuttuu, yleensä kallistuu ja hankaloittaa tavallista elämää, luontokohteet vähintäänkin kuluvat jne. Toki turismi tuo moneen kohteeseen myös tarpeellisia tuloja. Mikään ei ole mustavalkoista.
Tänä päivänä voi olla ylpeästi ihan perusturre.

Viis rokotuksista, tarkkaan punnittujen laukkujen raahaamisesta ja liian isoilla lentokentillä tungeksimisesta, paras kompassisuunta on silti kohti tuntematonta.

Päivät, jotka tulivat ja menivät

Minusta tuntui siltä, että vuonna 2019 ei tapahtunut mitään erityistä ja että sain aikaan hyvin vähän. Vaikka olen huono tekemään uudenvuodenlupauksia, melkein lupasin itselleni, että tänä vuonna... kyllähän te tiedätte, olen ahkerampi, syön terveellisemmin, jumppaan enemmän, luen parempia kirjoja ja sellaista kaikkea mikä katoaa minun päästäni viimeistään kun helmikuun aurinko alkaa paistaa.

Mutta sitten katsoin vanhaa kalenteria, muistikirjaani ja Faceen laittamiani kuvia. 

Herranjestas, minähän olin tehnyt viime vuonna vaikka mitä. Ja saanut jotain aikaankin.

Tammikuu, surua ja yksinäisyyttä

Tammikuussa Helsingissäkin oli lunta ja pakkasta, eli liukasta. Sain hyvän syyn lukea kotona lämpimässä.

Vaikka minulla ei juuri nyt ollut suurta henkilökohtaista surua mietin sitä paljon. Vanhenemisen ja luopumisen surua sekä vammaisuuden surua.
Olin jo syksyllä lukenut surututkija Mari Pulkkisen kirjan Surun sylissä, jonka hän teki suomalaista surua käsittelevän väitöskirjansa pohjalta. Erityisesti pidän siitä, että Mari Pulkkinen sanoo ettei suru ole työtä vaan elämänikäinen kokemus.

Luin myös Katriina Huttusen kirjan Surun istukka, jonka hän kirjoitti tyttärensä itsemurhan jälkeen. Huttunen on niin kertakaikkisen hyvä kirjoittaja, että raskasta tekstiä lukee mielellään.

Aikani aihetta pyöriteltyäni kirjoitin surusta jutun Invalidiliiton IT-lehteen. Se julkaistiin keväällä ja olin hyvin tyytyväinen sen kuvitukseen ja taittoon. Jutun voit lukea tästä.
(Pelkkänä tekstinä tästä.)

Helmikuu ihmemaassa

Syntymäpäivääni vietimme Jaskan kanssa Tukholmassa. Seuraan Instassa Kristy Mitchellin satumaisia kuvia ja nyt niitä oli esillä Fotografiskan hienossa näyttelyssä. Mitchellin oudot maailmat ovat tämän ajan Liisan seikkailuja Ihmemaassa, täynnä kukkia ja mystistä tunnelmaa.

Tukholmassa oli kirpeän kylmää, mutta kirkasta ja aurinkoista. Se antoi uskoa kevääseen. Ja loppukuusta meidän kotipihalla näkyi jo lumikelloja. 

Maaliskuu, vuoden upein näyttely

“Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.”

Oikeastaan en ole kovin syvällinen ihminen, mutta nyt Ryhmäteatterin Harriet näytelmä ja Jaskan kirjaprojekti hänen 1918 ammutusta isoisästään, Antti Penjami Mäkikylästä, sai minut vaihteeksi miettimään syyllisyyttä. Mielestäni se on aivan aliarvostettua. En pidä hokemasta, että mehän emme etsi syyllisiä. Meillä pitäisi olla enemmän kanttia myöntää ja kantaa oma syyllisyytemme. Ottaa siitä opiksi.
Lisäksi minua kiinnostaa perheiden muisti. Kuinka eri tavoin muistammekaan yhdessä eletyn elämän. Erottele siitä sitten kenenkin totuus ja syyllisyys.

Siirryin syyllisyydestä sujuvasti verilöylyyn. Marjatta Tapiolan raivokkaat maalaukset Galerie Forsblomilla olivat mielestäni vuoden upein näyttely. Seinillä mellastivat raamatulliset hahmot ja härät.
Voi miten syyhyttäisi taas piirtää, en muka ole löytänyt sille aikaa tänä vuonna. Ennen piirsin paljonkin, niitä voit katsoa tästä.

Arkisempia asioita oli evakkoretki Clarion hotelliin, koska kotona hajosi vessa. Minulla oli töitä enkä halunnut varsinkaan öisin kipittää viidennestä kerroksesta talon porttikäytävään ja siitä saunan vessaan. Ei ei, joten tietsika kassiin ja hotelliin korjauksen ajaksi.

Kirjoitin muun muassa Tukilinjaan juttua Sinkkukahviloista, jotka on suunnattu autismikirjon nuorille aikuisille. Kävin kolmena sinkkuiltana juttelemassa nuorten kanssa. Ystävien ja rakkauden löytäminen ei ole kenellekään helppoa saati hänelle, joka ei sovi muottiin.
Lue kirjoittamani juttu tästä alkaen sivulta 14.

Huhtikuu, vuoden oudoin esitys

Olen aina ollut kallellaan makaabereihin juttuihin ja tavaroihin. Poikkesin Götan maailmaan, joka on pieni ja jännittävä kuriositeettikauppa Tarkk'ampujankadulla. Joskus sen takahuoneessa järjestetään hyvin outoja teatteriesityksiä vain muutamille katsojille. Osallistuin Charme Asserdal -nimiseen esitykseen, tapahtumaan tai mikä ihme se sitten olikaan. Kökötimme hämärässä lukitussa takahuoneessa pienillä palleilla seinän vieressä ja jätesäkkiin köytetyn ihmisen, kinkkuviipaleiden ja kaiken toiseuden ja toiseuttamisen jälkeen olin kokenut vuoden oudoimman ja pahanhajuisimman esityksen, josta sanottiin: “Ahdistuksen sumusta alkoivat piirtyä esiin pelon hevoset.” (J. Lacan) Kyllä, jos se olisi jatkunut edes viisitoista minuuttia kauemmin, olisin vaatinut avaamaan oven ja lähtenyt karkuun.

Loppukuusta olin Turussa työkeikalla tekemässä juttua vammaisten naisten Woimaviikonlopusta ja Invalidiliiton naistyöstä, joka täytti tänä vuonna 25 vuotta. (Linkissä on jutun lyhennelmä.) Ehdin myös käydä Turun taidemuseossa ja ihastuin taiteilija Hannaleena Heiskan Comouflage-sarjaan, joka käsittelee sitä kuinka voimme hämätä erilaisia kasvojentunnistus ohjelmia. Oletko koskaan miettinyt kuinka paljon dataa sinustakin on kuvattu kaikilla valvontakameroilla, joita kaupungillakin on?

Kevät oli hehkeimmillään. Istuin Aura-joen rannassa kahvilan terassilla ja katselin vaaleanpunaisena pilvenä kukkivaa kirsikkapuuta kirjaston edessä.

Toukokuussa, Maailma kyläili lätäkössä

Invalidiliiton kehitysyhteistyöosasto valmistui aikataulussa Maailma kylässä festareille. Kuten monena vuonna aikaisemminkin, Jaska pystytti ja purki sen ja minä päivystin osastolla Invalidiliiton Laura Poussan kanssa. Festarit alkoivat heleässä auringonpaisteessa, mutta päättyivät kuralätäkköön. Viimeisenä päivänä satoi kaatamalla ja Mahdollisuuksien tori -teltan lievästi alaspäin viettävä maapohja muutti osastomme lammikoksi, jossa kahlattiin kumisaappaissa. Harmiksemme osaston elementtejä vettyi pilalle. Toivotaan parempaa säätä tänä vuonna, koska Maailma Kylässä on mielestäni alkukesän hauskin tapahtuma.

Kesäkuussa juhlittiin ja luovuttiin

Vietimme kesän parhaat juhlat idyllisessä jugend huvilassa, Villa Jyrängössä, Töölön kasvitieteellisen puutarhan takana. Joonian 50-vuotispäivilla oli ihanaa vegeruokaa ja kaiken huipuksi yksityinen 22-Pistepirkon konsertti. Varmaan tekin muistatte Birdyn.

Äitini suku on Vaasasta ja minulla on sukulaisia pitkin Pohjanmaata. Yhtenä aurinkoisena viikkona ajoimme Kaskisten kautta Närpiöön ja sieltä Raippaluotoon. Teimme serkusten kanssa veneretken avomerelle. Sää oli parhaimmillaan, meri kimalsi ja taivas oli kirkkaan sininen.
Oli todella mukavaa tavata pitkästä aikaa ja huomata, että vaikka emme ole olleet paljon yhteydessä, väliltämme löytyy lämmin side. 

Heinäkuussa Jaskan ja minun yhteisellä ihastuksella, taiteilija Iiu Susirajalla oli Kiasmassa Kuivakka ilo -näyttely. Minä, jolle tavarat ovat aina kertoneet tarinoita, pystyn hyvin samaistumaan siihen, kun Iiu kertoo esittelyvideolla kuinka esineet kiehtovat häntä. Tehdessään kuvia hän miettii mitä niillä voisi tehdä ja sitten hän kuvaa niitä suhteessa itseensä, jolloin ne alkavat kertoa katsojalle aivan toista tarinaa. Iiun kuvat ovat surumielisen humoristisia tai raakoja oivalluksia meidän kaikkien kokemasta yksinäisyydestä.

Heinäkuu – ystäviä ja herkkuja

Olimme Jenni-Juulian hommissa Loviisassa, kun hän osallistui Almin-talon TransFolk Kucku -näyttelyyn. Loviisa on ihastuttava kesäkaupunki, jossa tulee käytyä liian harvoin. Vanhan puukaupungin tunnetuin ja tunnelmallisin kesäkahvila on entinen salakapakka, nykyinen Tuhannen tuskan kahvila Mariankatu 2. Nautimme kahvit kauniista kupeista pöytään tarjoiltuna ihanien leivonnaisten kera. Yllättäen pullea tuhiseva siili vipelsi pihan poikki. Niitä asuu talon alla kuulemma neljä kappaletta. Kahvilavieraista ne eivät paljon piittaa.

Vierailimme myös Kemiön saaressa ystävien hulppeassa huvilassa nauttimassa herkkuja kuten nizzansalaattia ja toisten ystävien kanssa kävimme Tallinnan Fotografiskassa ja taas söimme hyvin, tällä kertaa Kolm Sibulatissa, jota voin suositella. Fotografiskasta sinne kävelee muutamassa minuutissa.

Uudessa kauppakeskus Redissä, Kalasatamassa ihmettelin kauan lentoputkessa liiteleviä ihmisiä. Jos uskaltaisin, tykkäisin siitä. Näen usein lentounia kuten varmaan moni muukin.

Elokuu, sielua selkeyttävää silppua

Kesä alkoi kääntyä ja vihreys tummui. Tukilinja-lehdessä julkaistiin keväällä kirjoittamani juttu kahdesta kivasta sketsinikkarista, Epusta ja Mikosta. Tukilinjan apuraha helpottaa heitä sketsien kirjoittamisessa ja kuvaamisessa tableteilla. Jutun voit lukea tästä.

Käsillä tekeminen rauhoittaa mieltä ja selkiyttää ajatuksia. Olen lapsesta asti leikellyt lehdistä kuvia ja juttuja. Kellarissa on edelleen tallessa vanhoja leikekirjojani. Liian paljon on kuitenkin vain pinoissa ja läjissä. Koristelen kuvilla esimerkiksi tekemiäni paketteja ja jossain vaiheessa innostuin tekemään leikattuja runoja Instaan.
Siksi osallistuin innoissani Helsingin Collage Clubin työpajaan. Teimme kivalla porukalla kollaaseja erilaisista aiheista. Toimittaja Jenni Kleemola kirjoitti Me Naiset -lehteen erittäin hyvän jutun työpajasta ja mihin kaikkeen kollaasien tekeminen voi vaikuttaa. 

Illat olivat yllättävän lämpimiä edelleen. Sytytimme iltaisin lyhtyjä parvekkeelle. Naapuri antoi kaiteen yli kuhaa ja perunoita ja Irma toi kotiovelle asti heleän punaista, itse tekemäänsä aroniamehua. Ihmisten ystävällisyys on aina muistamisen arvoista.

Tukilinjaan kirjoitin lyhyen jutun syyskuun muotiraamatusta, eli Britannian Voguesta, jonka kanteen Sussexin herttuatar oli valinnut itselleen tärkeitä vaikuttajanaisia. Vihdoinkin myös vammaiset naiset huomioitiin vaikuttavaan kaartiin. He olivat vammaisaktivisti Sinéad Burke ja kaikkien tuntema Greta Thunberg. Kirjoittamani jutun voit lukea tästä.

Syyskuu, Pariisi ja Bacon

Syyskuun kohokohta oli Pariisin reissu Helin kanssa. Ensimmäistä kertaa maksoin lennoista vapaaehtoisen kompensaatiomaksun. Oli yllättävän vaikeaa löytää luotettavan tuntuista tahoa mihin maksaa. Nyt olen tutustunut siihenkin uudestaan vähän tarkemmin. Ehkä se helpottaa huonoa omaatuntoa, koska en kuitenkaan lopeta lentämistä.

Pariisissa oli lämmintä, välillä suorastaan helteistä. Matkan hatara tarkoitus ja teema oli Helin tekemä haastattelu Orsayn museossa, joka minun oli tarkoitus videoida ja kuvata. Keikasta uhkasi tulla pannukakku, tai ranskalaisittain crêpesi. Aikataulut muuttuivat pariinkin kertaan ja metro meni lakkoon. Ruuhkat olivat sitten – no, pariisilaisia. Mutta me olemme improvisoinnin mestareita ja pääasia oli, että saatiin homma tehtyä.

Vietin päivän myös Pompidou-keskuksessa ja vieläkin olen onnellinen, että näin Francis Baconin näyttelyn, vaikka lipun saaminen oli työn takana. Edellisen kerran näin Baconin näyttelyn Jaskan kanssa Pietarissa vuoden 2015 maaliskuussa.

Lokakuussa oli Mikkeliin menijöitä

Lokakuussa julkaistiin IT-lehdessä juttuni "Naiset haluavat vaikuttaa". Juttu oli peräti kuusi sivua, kuviakin oli monta  ja taas olin aivan hämmästynyt hyvästä taitosta. Jutun tekstiversion voit lukea tästä.

Tukilinja-lehteen haastattelin Unicus Finland konsulttiyrityksen toimitusjohtajaa Jukka Mikkosta ja työntekijöitä. Unicus edistyksellinen työnantaja, joka palkkaa vain asperger-diagnoosin saaneita it-alan konsultteja.

Tein myös jutun ihania kuvioneulevillasukkia kutovasta Vilukissasta, Sarita Kotkavalkamasta, jonka uusinta neulekirjaa Tukilinja on tukenut.

Ostin elämäni hauskimman, kirjavan toppatakin, joka oli tarpeen reissatessamme Mikkeliin. Ajoimme täyteen pakatulla pakettiautolla Jenni-Juulian teoksia Mikkelin kirjastoon, jossa hänellä avautui iso näyttely, Täydellisyyden häirintää. Jaska on tottunut roudari ja osaava näyttelynrakentaja ja minä olen enemmänkin epämääräinen hanslankari.
Niin laajan näyttelyn pystyttäminen on paljon raskaampi ja kalliimpi homma kuin moni osaa edes kuvitella. Varsinkin, koska Jenni-Juulian teoksia ei ole alun alkaen tehty näyttelyteoksiksi, vaan suurin osa on erilaisten performanssien rekvisiittaa. Monen päivän kantamisten, parempien ja pahempien kommellusten jälkeen emme kertakaikkiaan jaksaneet ajaa suoraan Helsinkiin vaan yövyimme Tertin kartanossa. Onneksi. Huone oli superihana. Siinä väsymyksen tilassa valmiiksi tuotu iltapala ja viinilasillinen melkein itketti. Saunakin oli lämmitetty ja sänkyyn pedattu paksut pellavalakanat, jotka olisin voinut viedä heti kotiin. Terttiin voisi jäädä vaikka viikoiksi.

Marraskuu, iloa ja valoa

Pimeän kuukauden valaisi Jenni-Juulialle myönnetty monitaiteen valtionpalkinto. Tinkimättömästä työstä, vuosien epävarmuudesta ja taloudellisesta kitkuttelusta se on ansaittu arvostuksen osoitus. Tämän jälkeen hänen oma uskonsa ja monen muunkin usko vahvistui, että Jenni-Juulia on oikealla asialla. Hänen kalenterinsa oli jo ehtinyt täyttyä niin, että juhlimme vaatimattomasti syömällä salaattia viereisen korttelin lounaspaikassa. Otetaan uusiksi sitten kun meillä kaikilla on aikaa yhdessä.

Aloin myös suunnitella talven reissua. Neljä vuotta sitten olin varannut liput Singaporeen, mutta teloin itseni ja reissun sijaan lojuin paikattavana Töölössä ja kuntoutettavana Oulunkylässä. 

Vaikka en vieläkään uskalla iloita täysillä ja olla satavarma lähdöstä, olen ainakin toiveikas. Ehkä Tiu Tiu -vuonna pääsen Gardens by The Bayhin ja näen ihmepuut iltavalaistuksessa.  

Vähän luntakin ripsui marraskuun seitsemännen päivän tienoilla. Sienimetsät olivat jääneet väliin, mutta virkkasin niitä ja myös lapsenlapselle lupaamaani MeriCornia. Sain kaiken juuri ja juuri valmiiksi ennen joulua. Lapsenlapsi taitaa olla jo liian iso tyttö leikkimään MeriCornilla, mutta ehkä pikkusisko innostuu. 

Joulukuu ilman kemikaaleja

Joulukuussa paneuduin kemikaalittomaan siivoukseen. Autan asiakastani Ownwellia tiedoteteksteissä. Uskon vakaasti heidän tuoteideaansa. Jos minä voin osaltani vaikuttaa, haluan ilman muuta, että lastenlasteni päiväkodit ja koulut siivotaan ilman turhia kemikaaleja, jotka vain  tekevät ihmiselle haitallisista bakteereista vastustuskykyisiä. Tämä suomalainen innovaatio perustuu puhdistettuun veteen ja siihen lisättyihin probiootteihin, jotka syrjäyttävät haitalliset bakteerit. Lue tästä kuinka Ownwell-menetelmä toimii ja jaa eteenpäin.
Helsingin kaupungin museossa oli kansainvälisenä vammaisten päivänä 3.12. DiDa - Art and Action päätapahtuma. Sometin siitä Tukilinjan Faceen ja toimin takahuoneessa Jenni-Juulian pukijana. Kuten niin usein ennenkin, loppuillasta jouduimme soittamaan Jaskan paikalle roudaamaan loput esiintymisrekvisiitat autoon. Emme olisi Jennin kanssa saaneet kaikkea ehjänä autoon.

Kävin myös Tukilinjan kanssa Ruotsalaisessa teatterissa katsomassa kehuttua “I det stora landskapet” -esitystä. Suosittelen lämpimästi kaikille. Esitykseen saa suomenkielisen tekstityksen.

Jouluaatto sujui leppoisissa merkeissä mukavassa seurassa ja välipäivinä kävimme Sinebrychoffin taidemuseossa katsomassa kauniita joulukattauksia ja Cranachin Renesanssikaunottaria. 

2020 – Tiu tiu -vuosi

Alkuvuoden ensimmäiset pari viikkoa täyttyvät matkasuunnitelmista. Lähdemme Aasiaan tammikuun puolivälissä. Mitä kaikkea pitääkään ehtiä tehdä ennen lähtöä. On ehkä hyvä tarkistaa rokotukset. Mitä ihmettä taas pakkaamme mukaan ettei tarvitse pähkäillä laukkujen painojen kanssa. Kaikkea on niin paljon, että aivot eivät iltaisin tahdo rauhoittua.

Pihalla voi olla jo lumikelloja, kun tulemme takaisin.

Rööperin kauhuleffa

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen Dynamic Duo

Taiteilija ja vammaisaktivisti Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen osallistuu tällä videolla The Easterseals Disability Film Challenge lyhytelokuvakilpailuun. Kilpailijoilla oli vain yksi viikonloppu aikaa oman videonsa toteuttamiseen. Videon jakojen määrä vaikuttaa voittoon, koska yksi kilpailun tarkoitus on myös vammaistietoisuuden levittäminen. Joten nyt kaikki joukolla klikkaamaan suomalainen vammaisaktivisti voittoon.