Kuvat kertovat -näyttely

Olen mukana Invalidiliiton kehitysyhteistyöhankkeessa Kuvat kertovat. Hanke pyrkii vahvistamaan vammaisten ihmisten minäkuvaa valokuvauksen keinoin. Suomessa siihen osallistuvat Tampereen Validia-palveluiden päivätoiminnan asiakkaat, joilta idea on lähtöisin. Sambiassa hankkeessa on mukana vammaisten ihmisten järjestö Zambia National Association of Persons with Physical Disabilities ZNAPD ja Rufunsan kylän vammaiset ihmiset.

Toukokuun lopulla 2012 osallistuin Sambiassa hankkeen työpajaan yhtenä teamin jäsenenä. Siitä kerron blogtekstissä 'Vapaaehtoisena Sambiassa'.

Klikkaamalla tätä kuvatekstiä aukeaa oheinen Flickerlinkki, jossa näet kuvia Sambian työpajasta.

Invalidiliitto osallistui Maailma Kylässä 2013 festivaaleille Kuvat kertovat -näyttelyllä, joka on toteutettu suomalais-sambialaisena yhteistyönä. Invalidiliitolla on Sambiassa kolme kehitysyhteistyöhanketta, joista Kuvat kertovat on yksi.

Klikkaamalla tätä kuvatekstiä aukeaa oheinen Flickerlinkki, jossa esitellään Kuvat kertovat -hanke ja josta voit katsoa Maailma kylässä -festarin näyttelytunnelmia ja tapahtumia. Osastolla vieraili valtavasti kiinnostuneita ihmisiä.

Jaskan kanssa suunnittelimme näyttelylle ulkoasun ja helposti kuljetettavan rakenteen. Se toteutettiin roll upeilla, joita on yhteensä 10 kpl.

Koko näyttelyn roll upit ja valot mahtuvat tilavaan henkilöautoon. 

Olen todella iloinen, että näyttely on saanut niin hyvän vastaanoton. Liiton kanssa kokoamme parhaillaan tämän syksyn ja ensivuoden 2014 näyttelykalenteria. Neuvottelut näyttelystä kiinnostuneiden tahojen kanssa jatkuvat. 

Invalidiliiton toiminnanjohtaja Marja Pihnala ja kansainvälisten asioiden koordinaattori Laura Poussa olivat tässä kuussa tutustumassa liiton kehitysyhteistyöhankkeisiin Sambiassa. Kuvat kertovat työryhmämme sai heiltä Facebookin kautta mukavia terveisiä hankkeen kuulumisista: 
"Hankkeet koskettavat suoraan vammaisten ihmisten arkielämää. ZNAPDin, sisarjärjestömme työ on vammaisia ihmisiä voimaannuttavaa. Kuulimme, mikä valtava merkitys Kuvat kertovat-hankkeella oli Rufunsan kylän asukkaille. Minäkuvaa vahvistavalla valokuvauksella on mullistavia vaikutuksia ihmisten itsetuntoon."
"Tänään olimme Rufunsassa. Paljon rakkaita terveisiä Riitta Skyttille, Satu Juoperille ja Marina Heinoselle, jotka olivat mukana Kuvat kertovat -hankkeessa. Hankkeella on ollut huikea vaikutus vammaisten ihmisten itsetunnon rakentumisessa. Valokuvauksesta on tullut myös toimeentulo monelle. Kolme vanhaa kameraa ei toimi ja uusia pitäisi saada. Hankkeen myötä myös asenteet ovat muuttuneet. Vammaiset ihmiset nähdään tasa-arvoisina yhteisön jäseninä."

Lähtiessäni Sambiaan Kuvat kertovat työpajaan sain ystäviltä lahjoituksena oheisia kameroita.  Pyysin niitä Facebookissa ja viidessä päivässä minulla oli työpajaan tarvittavat kamerat. Vielä kerran, kiitos teille kaikille, kuten Marjan terveisistä voitte lukea, ne ovat olleet todella arvokkaita.

Kovassa käytössä ja kovissa olosuhteissa hajonneiden kameroiden tilalle tarvitaan siis uusia. Itselläni on yksi jo valmiina ja jos teiltä löytyy lisää, niin otan niitä kiitollisena vastaan. Toimitamme ne heti kun mahdollista Rufunsaan.

Rueben Mushili kuvaa Matiya Sakalaa.

Maailmassa on noin 650 miljoonaa vammaista ihmistä, joista suurin osa elää kehitysmaissa. Ennakkoluulot ja asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan ovat kehitysmaissa todella kovia. Kaikkia emme voi auttaa, mutta kuinka hienolta tuntuu, kun tietää olleensa mukana työssä, jolla on todellista merkitystä edes muutaman ihmisen elämässä.

Paul Mumba Rufunsasta, osallistui ZNAPDin ja Invalidiliiton Talking Photos -työpajaan.

Ihmisen on mahdotonta olla yhteiskunnan ja oman yhteisönsä tasavertainen jäsen, jos hän ei ole koskaan tullut näkyväksi kokonaisena ihmisenä, jolla on oma historia, muistoja, myönteinen minäkuva ja unelmia tulevaisuudesta. Näkyvyys ja myönteiset kokemukset minäkuvasta eivät ole vammaiselle ihmiselle itsestäänselvyyksiä edes Suomessa, kehitysmaista puhumattakaan.

Näyttelyvieraat Maailma kylässä -festareilla lukivat ihmisten tarinoita sermeistä ja moni halusi keskustella niistä.

Kuvat kertovat -näyttely on esillä Tampereen apuvälinemessuilla 7.-9.11.2013. Marina Heinonen Tampereen Validiapalveluista ja minä kerromme siellä hankkeesta lisää perjantaina 8.11. klo 12 A-hallin Tietoiskuissa. Tervetuloa.

Vammaisuus ja diskriminaatio teatterin keinoin

Aiheesta innostuin heti. Vammaisuus, siitä minulla on paljon kokemusta, omakohtaista ja vierestä koettua. Diskriminaatio, meitä pieniä rääpäleitä sorsitaan aina. Teatteri – lavalla olen ollut hiiri, kivi ja äkäinen kääpiö.

Osallistuin huhtikuussa 2013 Zagrebissa Grundtvig vaihto- ja yhteistyöohjelman aikuiskoulutustyöpajaan, joka käsitteli vammaisuutta ja diskriminaatiota teatterin keinoin.

Pelottavaa byrokratiaa

Hakemuslomakkeiden täyttäminen EU-ohjelmaan saattaa kuulostaa pelottavan byrokraattiselta. Siltä minustakin tuntui – varasin hakemuksen tekemiseen muutaman kokonaisen päivän aikaa ja pinon sanakirjoja. 

En avannut kirjoja kertaakaan ja hakemuksen täyttämiseen ei mennyt kuin jokunen tunti. Olin aivan innoissani, kun kuulin, että minut oli valittu mukaan. Luin huolellisesti kaiken saamani materiaalin. Yritin ymmärtää työpajan ohjelmassa kuvailtua antropologi Victor Turnerin liminaalitila -käsitettä, opiskella pikavauhtia venäläisen teatteriohjaajan ja -teoreetikon Stanislavskin metodeja, luin Kroatian sodasta ja Zagrebista.

Heleänä kevätpäivänä

Vastaanotto jo lentokentällä oli sydämellinen. Niin lämmin ja ystävällinen, että unohdin matkalaukkuni kahteen kertaan seisoskelemaan yksinään Pleson lentoasemalle. Sitä ei varastettu, poliisi ei vienyt, mitään ei tapahtunut. Kaikki oli valmiiksi hoidettu, kuljetukset, siisti hotelli, ruuat – aivan kaikki.

Rimakauhua ja uusia ystäviä

Nyt minun kai pitäisi olla kaiken järjestelyn ja huolenpidon väärtti? Kaikki muut ovat varmaan hirveän lahjakkaita. Puhuvat sujuvaa englantia ja osaavat teatteriteoriat, sosiologian ja sen liminaalitilan.

Trešnjevka Cultural Centren mustaksi maalatulla näyttämöllä meitä on seitsemäntoista ihmistä, joista enemmistö ei tunne toisiaan entuudestaan. Yhdestätoista eri maasta. Kaikki ovat mukavia, tavallisia ja hauskoja ihmisiä. Osalla on joku vamma ja vammattomillakin on joku linkki vammaisuuteen.
Educathe massage with Dijana Frančešević

Emme diagnosoi toisiamme, vammaisuushan on vain yksi ihmisen ominaisuuksista. Kukaan ei ole suuri diiva, eikä huomionkipeä neurootikko. 

Marina Dimitrova Latviasta tekee romanialaiselle Georgeta Fintinarulle teatterimaskia.

Heidän kanssaan on heti kiva jutella. He ovat avoimia ja puhuvat englantia kuka mitenkin, eikä se haittaa, me ymmärrämme toisiamme. Ystävystymme päivässä. Kuinka se saattoi käydä niin nopeasti? Ei minun iässäni ole enää helppoa saada noin vain uusia ystäviä. 

Minä ja Mariora Stanescu.

Odotin myös kohtaavani kulttuurieroja, mutta ne ovat lähinnä kiinnostavia erilaisuuksia. Jossain keskusteluissa saattoi hetken kokea olevansa heikoilla jäillä, varsinkin silloin kun keskustelu lipsahti Balkanin sotiin.

Kaikki on kaaosta

Meillä on kuusi päivää aikaa tuottaa teatteriesitys. Meillä ei ole ohjaajaa, ei käsikirjoitusta. Meillä on sessioita, jotka ehkä avaavat sitä mitä on tarkoitus tehdä, mutta päätökset jätetään meille. 

Siitä mitä seuraa, voisin kirjoittaa monta sivua sekavaa selittelyä, mutta en edes yritä. Teemme harjoituksia, joissa tunnen itseni ulkopuoliseksi, mutta teen ryhmän mukana. Ajattelen liikaa, haen tolkkua, en osaa antaa mennä, mutta me nauramme paljon ja minut vedetään mukaan. Tuntuu siltä, että olemme olleet yhdessä jo kauan. Iltaisin juomme viiniä ja nauramme lisää. 

Ivona Šeparović työskentelee kroatilaisessa vammaisjärjestössä. Ivonan huikeasa esityksessä kävelytuet muuttuivat apuvälineistä sirkuselementeiksi. Saksalainen Rasa Böhm varmistaa Ivonan tasapainon.

Emme arvostele toisiamme, emme kilpaile mistään, meillä on lapsellisen viihtyisää yhdessä. Kun esitykseen on kolme päivää antaudun. Jos esityksestä ei tule mitään, siitä ei sitten tule ja so what. Nämä ihmiset, me yhdessä, olemme paljon enemmän kuin joku yksittäinen esitys.

Teatteri on outouden kohtaamista

Otan mietelausekorista lapun. “She realised that theatre is not about understanding what’s going on. It’s about meeting something you don’t know.” Anne Bogart about the NEW! 

En edelleenkään tiedä mitä tapahtuu, mutta kaaos alkaa hahmottua kohtauksiksi. Kummallisesti ne linkittyvät toisiinsa. Neljä päivää siitä kun tapasimme, meillä on jo rakenne, olemme koonneet esityksen, joka käsittelee vammaisuutta ja syrjintää.

Marioara ja minä

Mistä se syntyi, en ymmärrä. Kuten kaaosteoriassa, ehkä näennäinen epäjärjestys ja ennakoimattomuus onkin korkeamman asteen järjestystä.

EDUCATHE-Harlem shake
Tietysti joku osa minussa haluaisi analysoida prosessia, esittää kysymyksiä. Oliko meillä kuitenkin johtohahmoja? Jos prosessi olisi kestänyt kauemmin, olisiko lumous särkynyt, olisimmeko alkaneet muodostaa erimielisiä klikkejä? Näinkö helposti kootaan aatteellinen, samanmielinen ryhmä aivan ventovieraista ihmisistä? Missä vaiheessa yksilö alkaa ajatella ryhmänä?
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. 

The Lion Girls onnistuneen ensi-illan huumassa.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän lumouksen ilman, että liialla ajattelulla mitätöin sen. Kaikki mitä työpajasta sain oli lahja, joka tuli yllättäen ja ansaitsemattomasti ja olen siitä hyvin kiitollinen. Liminaalitila – antaa olla, liian syvällistä minulle.

Tyylikästä ja tyylitöntä

Viime syksynä tein Tukilinja-lehteen muotijutun ja ravintolajutun. Vammaisuuden yhteydessä ei useinkaan puhuta uusimmasta muodista tai ruokatrendeistä.

Muotijutussa liikuntarajoitteiset nuoret kaunottaret esittelivät syksyn muotia Kampin kauppakeskuksen catwalkilla. Näytöksen koordinaattori oli hehkeä Hilla Lehtimäki, joka käyttää pyörätuolia ja huikean korkeita piikkareita. Niillä koroilla joutuisin itse oitis pyörätuoliin. Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että yksi pyörätuolin eduista on, että silloin voi pistää jalkaansa sellaisetkin kengät, joilla ei edes tarvitse kuvitella pysyvänsä pystyssä.

Keep Your Own Style -tapahtuma palaa Kampin catwalkille 9.3.2013 entistä mahtavampana. Päivän aikana nähdään kolme muotinäytöstä pyörätuolikaunottarien tähdittäminä ja välillä keskustellaan. Ja kaikki tämä Kampin 5. kerroksen catwalkilla Jani Toivolan johdolla.
Näytökset klo: 12, 14 ja 16. Paneelit klo: 13 ja 15.

Suvi Törö ja Jussi Hurttila esiintyivät Helsingin Ruokamessujen näytöskeittiössä yhdessä ravintola Savoyn keittiöpäällikkö Kari Aihisen kanssa.

Ruokajutussa esittelin Trattoria Gli Amicin Helsingin Ruokamessuilla Messukeskuksessa. Trattorian tarjoilijat ovat kehitysvammaisia ihmisiä Haminasta. Idea on saanut alkunsa Roomasta.

Salainen haave; näyttäisinpä Uma Thurmanilta.

Pari viikkoa sitten vierailin Tukholman Fotografiskassa, eli valokuvaustaiteen museossa. Koko museon täytti David LaChapellen uskomattoman hieno näyttely. Julkkiskuvaaja LaChapelle, on kuvannut kaikkiin maailman merkittävimpiin muotilehtiin. Hänen kuviensa aiheet, väritykset ja miljööt ovat niin vangitsevia, että museossa kului monta tuntia.

Kuva: David LaChapelle, Lady Gaga

Katsellessani LaChapellen ottamaa kuvan Lady Gagasta, näin siinä ensin vanhan Metropolis-leffan representaation. Yllättäen huomasin, että Lady Gagalla oli kuvassa kyborgisen käheet kyynärsauvat. En tiennyt mitä ajatella. Onko kyynärsauvoista tulossa huippumuodikkaita asusteita?

Kuva: Wikia / Gagapedia

Osuin jälkeenpäin googlaillessani Lady Gagan Paparazzi videoon, jossa hän on pyörätuolissa kaularanka tuettuna. Monet, etenkin vammaiset, ovat kuulemma suuttuneet siitä, että Lady Gaga on käyttänyt esityksissä pyörätuolia shokkiefektinä. Australiassa häntä paiskottiin kanamunilla siitä hyvästä.

Kuva: David LaChapelle, Lady Gaga

Voisiko ajatella, että ei ole oleellista, mitä kautta ihminen tottuu näkemään vammaisuuteen liittyviä apuvälineitä? Jos Lady Gagan olemus nostaa pyörätuolin statusta, miksi se olisi paha asia? Miksi pyörätuolia ei saisi näyttää kuin aidon vammaisuuden yhteydessä? Miksi se on loukkaavaa?

Minulle oli shokkiefekti nähdä ensimmäisen kerran mustiksi tatuoidut silmänvalkuaiset ja päähän ihon alle istutetut pikkusarvet ja myhkyrät. Jos silmänvalkuaiset muuttuvat itsestään sellaisiksi ja päähän kasvaa sarvia, niin terveyskeskuslääkäri kirjoittaa joutuisasti lähetteen tutkimuksiin ja tila yritetään diagnosoida. Lähipiiri kauhistuu ja asiakaspalvelutöistä saa sairaslomaa. Miksi itsetehdyt muodonmuutokset ovat cooleja, mutta myötäsyntyiset poikkeamat oitis pudottavat ihmisen tyylittömään kastiin?

Kuva: © Leland Bobbé, valokuvaaja, joka myös kuuluu mestareihin.

Aihe, josta haluaisin kirjoittaa jutun, käsittelee transsukupuolisia. Minulla on ystävä, joka syntyi väärään ruumiiseen. Hän ravasi lääkäreillä, söi purkkikaupalla lääkkeitä ja sairaalassa hän kävi läpi suuria leikkauksia vaihtaessaan sukupuolta. Omien sanojensa mukaan hänen synnynnäistä virhettään korjattiin. 
   Hän sanoi kuitenkin hyvin napakasti, ettei missään tapauksessa koe olevansa vammainen. Hän on transsukupuolinen ja se on kuulemma aivan eri asia. Siitä pitäisi poistaa koko sairausluokitus! Melkein loukkaannuin. Ensinnäkin, ei vamma ole aina sairaus. Jos ihmiseltä puuttuu käsi, niin se puuttuu, mutta hän on sairas vasta sitten kun hänellä on esimerkiksi nuha. Onko vammaisuus niin paha stigma, että ihminen on mieluummin mitä tahansa muuta kuin vammainen? Jos joku asian läpikäynyt haluaa keskustella asiasta kanssani, olisin iloinen jos otat yhteyttä.
   En voi luvata, että juttu syntyy ja se julkaistaan, mutta aihe on kiinnostanut minua pitkään. Haluaisin kiihkottomasti pohtia vammaisuutta ja transsukupuolisuutta, voiko niitä verrata. Jos ei voi, niin miksi ei voi? Eikö meidän kaikkien etu ole yrittää yhdessä vaikuttaa, saada tukea ja pyrkiä tasa-arvoon? Haluan edelleen uskoa joukkovoimaan.

Valoa pimeässä

Kävin seuraamassa Valopajan eli valaistussuunnittelija Jukka Laineen, taiteilija Janne Parviaisen ja Hannu Huhtamon vetämää reaaliaikaista valomaalausohjelmaa Helsingin Kehitysvammatuki 57 ry:n Ystävätuvassa Abrahaminkadulla Helsingissä.

Pimeässä huoneessa osallistujat tanssivat itämaisen musiikin tahdissa ja maalasivat innoissaan pienillä värillisillä ledeillä sävelien tunnelmia valkokankaalle. Valopajatyöskentelyn hauskuus on se, että kaikki voivat osallistua siihen ja jokainen pystyy nauttimaan valosta omalla tavallaan.

Päätin heti, että tästä on tehtävä juttu Tukilinja-lehteen. Juttua varten kävin parissa Jukka Laineen ohjaamassa valotyöpajassa, kuten Brahenpuiston erityiskoulussa. Jukka on pitänyt valopajoja vanhuksille, päiväkotilapsille, kehitysvammaisille ja muille erityisryhmille. Näin kuinka täysillä lapset ja nuoret uppoutuivat värivaloilla ja leikkieläimillä luomiinsa maailmoihin. Monet heistä, joiden ei ole aina helppoa keskittyä, pystyivät rauhoittumaan pitkiksi ajoiksi valojen ja tunnelmallisen musiikin ansiosta. Kukaan heistä ei pelännyt pimeää.

Kuva: Elisa Veit

“Olen aika varovainen käyttämään sanaa terapia. Tästä ei ole tehty tieteellistä tutkimusta. En lähde kilpailemaan minkään toisen terapiamuodon kanssa tai väittämään jotain. Jos joku haluaa tehdä tästä tutkimusta, olen mieluusti mukana auttamassa. Monet ihmiset ovat sanoneet omasta kokemuksestaan, että tällä on selkeästi terapeuttisia vaikutuksia”, Jukka kertoo.

Asiakkaamme Motiva, asiantuntijayritys, joka kannustaa energian ja materiaalien tehokkaaseen ja kestävään käyttöön, järjesti syksyllä Helsingin Kaapelitehtaalla kansainvälisen BEhavE -konferenssin. Kaksipäiväisessä konferenssissa eurooppalaisten tutkimuslaitosten edustajat esittelivät viranomaisille, yrityksille ja yhteisöille uusimpia energiainnovaatioita ja käyttäjälähtöisiä palveluratkaisuja.

Meridian X  ja pääosin Jaakko, suunnitteli konferenssin ulkoasun, logon, nettisivujen ja muun materiaalin ilmeen. Messu- ja tapahtumapalveluita tarjoava Ständi toteutti ammattitaidolla graafista ilmettä hienosti myötäilevät rakenteet, valot ja äänentoiston. Olimme erittäin tyytyväisiä kokonaisuuteen. Jaakko kertoo tässä linkissä BEhavEsta lisää.

Olin niin ihastunut valomaalaustyöpajoihin, että ehdotin kongressin yhdeksi ohjelmanumeroksi tai somistajaksi Valopajaa. Konferenssi somisteena valo on aineetonta ja ekologista. Valomaalaukset loihditaan ledeillä, ne eivät kuluta paljon energiaa ja kongressin jälkeen ei kenenkään tarvitse huolehtia heitetäänkö käytetyt someet roskiin vai pitäisikö ne varastoida jonnekin ja kuinka pitkäksi aikaa. Avarakatseiset motivalaiset ymmärsivät oitis, että näin saataisiin tavanomaisiin konferenssijärjestelyihin jotain uutta.

Valopajan toteutukset olivat kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkiä koristeita. He saivat ihmiset mukaan valoteoksiin ja konferenssin illallisille Valopaja loihti kokonaisen valoshown, jota yleisö seurasi lumoutuneena.

Konferenssivieraat eivät olleet aikaisemmin nähneet vastaavaa, vaikka monet heistä kiertävät jatkuvasti ympäri maailmaa erilaisissa alan tilaisuuksissa. Valomaalaukset ja -show saivat ihastunutta ja kiittävää palautetta. Osallistujat saivat sähköpostitse muistoksi omat kuvansa.

Hannu Huhtamo maalaa minua valoisaksi Brendan Delanyn ottamassa kuvassa.

"Vuosien varrella olen enemmän kiinnostunut varjojen luomisesta kuin valon luomisesta. Varjosuunnittelija olisi hieno titteli”, Jukka sanoo. Hän suosittelee lukemaan Junichiro Tanizakin kirjan Varjojen ylistys.

Luotettavuus

Asioinnin turvall.

Tietosuoja

Lapsiturvallisuus

Puutarha ilman pöristimiä

Tukilinja julkaisi keväällä juttuni Rikusta.

Kumpulan siirtolapuutarhan kaarevasta puuportista astuu suoraan vihreään paratiisiin. Ilmassa aistii jo syksyä. On vaikea uskoa, että olemme lähellä Helsingin keskustaa.

Maija Karma kuvitti

Onnelin ja Annelin vuonna 1966.

Tapasin täällä vuosi sitten Riku Silanderin, joka opiskelee puutarhuriksi. Kävimme tutustumassa Anneli Munckin viehättävään puutarhaan, jossa Riku auttelee raskaimmissa hommissa. Annelin mökkiin kuljetaan kuin suoraan satuun; Ruusutieltä Orvokkipolulle. Puutarhapöytään oli katettu voileipiä, vadelmia ja punaista mehua. Väkisin tuli mieleen vanha lastenkirja Onnelin ja Annelin talo.

Jos minulla olisi piha, palkkaisin oitis Rikun tapaisen nuoren miehen hommiin. Syvällisellä pohdiskelijalla on kaikki ominaisuudet, joita ainkin minä arvostan. Koon ja komeuden lisäksi hän sai aikaan ja hän suhtautui Annelin hienoihin vanhoihin työkaluihin kunnioituksella. Riku ei tarvinnut mitään pöriseviä masiinoita, työt sujuivat työnnettävällä ruohonleikkurilla ja jykevällä puuvartisella kuokalla.

Hehkutan niitä senkin takia, että meidän pihalla, huoltoyhtiön poika laahustelee edestakaisin lehtipuhaltimentapaisen meteli-imurin kanssa ja pöristää isolla bensamasiinalla kaikki hauskat niittymäiset kukkatupsut tasaiseksi kuin golfkentän. Vaikka siitä on sanottu hänelle monesti ennenkin.

Rikulla on hyvä ehdotus, miksi noista pörisijöistä voisi hyvinkin luopua: “Toisaalta, jos ajatellaan puutarhahommaa, niin tämä on hyvää tekemistä. Tässä lisääntyy motoriikka ja tarkkuus. Vaikkei erikseen mietitä, niin tässä on hyvä silmän ja käden yhteistyö. Tällä metodilla voisi suunnitella kuntoutustakin – ympäristössovellusta kuntoutukseen. Monet ei ajattele sitä, mutta kun itse on tämmönen, että pystyy näkemään eri kantilta tämän hyvät puolet.”Anneli Munck innostuu Rikun näkemyksestä: “Tässä on siitä elävä esimerkki! Olen 84-vuotias ja saan voimani täältä. Koko ajan olen ulkona luonnossa kuten puutarhuri on – ja on hyvä mieli!”

Kosketettavaa luettavaa

Kun kesä oli yhtä pitkää syksyä, voin köpötellä aasinsiltaa pitkin suoraan jouluun.

Istun silmät kiinni ja luen kirjaa. Tunnustelen sormillani otsikkoa. Nyt on pakko luntata. Raotan silmiäni ja luen kankaisista kirjaimista: “Joulu maaseudulla”. Kääntelen tukevia ommeltuja sivuja ja yritän uudestaan lukea sormillani, silmät kiinni. Huomaan olevani joulusaunassa, tuossa on kiuas – onneksi se ei ole kuuma, ja tässä on pikkuinen vasta. Sormeni kipuavat lauteille.

Tein Tukilinja-lehteen n:o 4, alkaen sivulta 10, jutun Kaunis Koskettelukirja -työryhmän valmistamista viehättävistä koskettelukirjoista. 

“Näkövammaiselle lapselle tähtitaivas on käsitteenä täysin abstrakti”, Sylvi kertoo. “Hänen on vaikea ymmärtää asioita, joihin hän ei voi koskea.” Sylvi levittää sinisen kankaan, jossa kimaltavat pienet tähdet. Siinä on Jalopeuran tähtikuvio, Pegasus ja koko pohjoinen tähtitaivas. Jokaisen kuvion yhteydessä on pistekirjoituksella tähtikuvion nimi. Sylvi painottaa, että on tärkeää kehittää näkövammaisen lapsen kykyä hahmottaa abstrakteja asioita. 

Koskettelukirjat ovat näkövammaisten lasten kuvakirjoja, joissa kuvat ovat kolmiulotteisia ja niitä luetaan tunnustelemalla. Kirjojen tekstit on kirjoitettu pistekirjoituksella ja tavallisella tekstillä. Näkövammaisten lisäksi eri tavoin lukemisesteiset sekä moni- ja kehitysvammaiset lapset saavat iloa ja hyötyä koskettelukirjoista. Kirjat kehittävät lapsen mielikuvitusta, luovuutta ja kielen kehitystä. Kirjojen avulla lapset oppivat tulkitsemaan ja hahmottamaan ympäröivää maailmaa, käsitteitä, esineiden toimintaa ja mittasuhteita. Koskettelukuvat parantavat lapsen hienomotoriikkaa ja hänen on helpompi opetella pistekirjoitusta.

Agnostikko Amerikassa

Olin kesäkuussa serkkuni Popsin kanssa South Carolinassa, jossa asuu serkkumme Bettan. Hänen poikansa perhe kuuluu mormonikirkkoon. Heillä on kuusi lasta. Kolmikerroksisessa talossa asuu myös abuela, eli isoäiti, joka on kotoisin Meksikosta. Heillä on kaksi koiraa ja muutama auto, koska siellä päin mihinkään ei pääse ilman autoa. Vanhemmat ovat molemmat töissä ja tekevät pitkää päivää. Silti jostain järjestyi aikaa kutsua meidät syömään, kierrättää meitä eri paikoissa ja huolehtia Granny-Bettanista. Iso talo oli järjestyksessä ja lapset ystävällisiä ja hyvin kasvatettuja.

Five Guysissa hampurilaisella.

Uskonto tuli esiin lähinnä pöytärukouksissa ja siinä, että he kertoivat minä päivinä he menivät kirkkoon. Emme keskustelleet sen kummemmin uskonnosta. Halusimme olla kohteliaita puolin ja toisin.

Yhdysvalloissa sanotaan mormoneista, että he ovat nice people, wacky beliefs, eli kivoja tyyppejä, joilla on outoja uskomuksia. Siltä se minustakin tuntui. Voivatko näin täyspäiset ihmiset vakavissaan uskoa, että New Yorkin lähellä olevalle Kumoran kukkulalle on joskus haudattu kultaisia levyjä? Niihin oli kirjattu hebreaksi ja egyptin kirjoitusmerkeillä tarina, jonka mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen muinaisille amerikkalaisille ja kertoi "täydellisen evankeliumin". Levyistä Joseph Smith kirjoitti Jumalan lahjalla ja voimalla Mormonien kirjan. Kirja on mormoneille pyhä ja se sisältää opetukset. Reissulla mietin monta kertaa, että onko se tämä outo uskonto, joka luo tasapainoisuutta ja antaa voimaa pitää elämä hallinnassa. Sukulaisperhe vaikutti todella onnelliselta ja elämäänsä tyytyväiseltä.

Äiti on vähän väsynyt.

Tuomas Niskakankaan tänään ilmestyneessä Hesarin jutussa, "Amerikan uskonto", puhutaan täydellisistä mormoniperheistä. He viettävät perheiltoja, osallistuvat kirkon vapaaehtoistyöhön ja opiskelevat. Minulla oli vain kaksi lasta ja muutama huone kerrostalossa. Elämä työn, perheen ja kodin kanssa oli jatkuvaa tasapainottelua ja riittämättömyyden tunnetta. Arki oli liian usein taistelua aikaa, villakoiria, pyykkiä, rahahuolia, väsymystä ja epätoivoa vastaan. Kaaos oli pysyvä olotila. Ihmissuhteet natisivat ja loppujen lopuksi erosin. Ei elämä silti järjestynyt, mutta kaikkeen tottuu.

Emil Liljeblad

Olen suvusta, jossa on paljon uskonnollisuutta. Mummoni oli papin tytär ja mummoni veli, Emil Liljeblad, oli kirkkoherra ja lähetyssaarnaaja. Äitini serkku, Emilin tytär, piti meille sukulaislapsille pyhäkoulun tapaisia tilaisuuksia, joissa katselimme rainakuvia ambolaisista neekerilapsista. Aune-täti oli syntynyt Ambomaalla ja hänellä oli myös afrikkalainen nimi, Nahenda. Suurimman vaikutuksen minuun teki Aune-tädin sateenvarjoteline. Se oli kuivattu ja ontoksi koverrettu elefantin jalka. Perheessäni on ollut adventisti ja lasteni isän isoisän isä oli rovasti. Osaan kahdella kielellä ulkoa rukouksia.

Ihmisiä rukoilemassa Shanghaissa.

Ihmettelen uskovaisten luottamusta siihen, että kaikista maailman miljardeista ihmisistä juuri he olisivat jumalan valittuja, että juuri he olisivat löytäneet ainoan oikean jumaluuden ja uskon. Vain heille olisi kerrottu perimmäinen totuus ja vain he perivät taivaspaikan. Minusta se on hyvin arroganttia kaikkia muita ihmisiä kohtaan. Olen matkoillani nähnyt paljon hartautta ja vilpitöntä uskoa omiin jumaliin. Olen osallistunut voodoo seremonioihin, olen vieraillut kiinalaisissa temppeleissä, joissa ihmiset rukoilevat keskittyneesti kietoutuen pyhään savuun ja olen kuunnellut liturgioita ortodoksikirkoissa. En osaisi määritellä ketkä heistä ovat vääräoppisia. Mielestäni vääräoppisia ovat he, jotka tappavat ja tuhoavat uskonnon nimissä. En usko pyhään sotaan.

Voodoo rituaali Beninissä.

Olen ensimmäinen suvustamme, joka erosi lutherilaisesta kirkosta. En halua olla tapakristitty. Nyt en kuulu mihinkään seurakuntaan. Silti pelkäsin pitkään, että eroamisen rangaistukseksi jään vähintään auton alle. "Guds straff" oli lapsuudenkodissa tavallinen sanonta. Kammoan tiukkoja uskonnollisia oppisuuntia. Ajaudun kuitenkin helposti herkullisiin keskusteluihin eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kanssa. Jos vastapuoli ei loukkaannu kyseenalaistamisesta, eikä hänellä juutu levy kiinni, nautin kunnon väittelystä.