Syksyllä Itäkeskuksessa kulttuurikeskus Stoan galleriassa oli tekstiilitaiteilija Silja Purasen vammaisaiheinen näyttely. Sen yhteydessä järjestettiin oheistapahtuma Päivänsäde ja menninkäinen. Syksyn hämärtyvässä illassa, täpötäydessä galleriassa kuultiin monia mielenkiintoisia, hyvin jäsenneltyjä ja syvällisiä puheenvuoroja.
Marjatta Levanto kertoi kuinka häntä harmittaa taiteilijoiden sairauksien liioittelu ja dramatisointi, joka ohittaa kiinnostuksen tekijän taidetta kohtaan. "Esimerkiksi Van Gogh ei suinkaan leikannut korvaansa irti poikki. Uskomme tämän kuitenkin mieluummin kuin sen todistetun tosiasian, että hän nirhi siitä vain pienen palan. Eihän se nyt ole mitään kauhean dramaattista."
Silja Purasen taiteen teemana on usein ollut yksilön ja yhteisön suhde sekä ne normit ja vaatimukset, jotka yksilön tulisi täyttää. Stoan näyttelyssä oli esillä suuria, vanhoja tekstiilejä. Niihin Silja oli digitaalisesti työstänyt lapsuuden aikaisia kuviaan. Niihin hän on liittänyt erilaisten oireyhtymien ja vammaisuuden piirteitä. Silja pohti töittensä kautta, olisiko hänen oma elämänsä ollut vähemmän arvokas, jos sattuma olisi määrännyt toisin ja hänellä olisi jokin näistä oireyhtymistä.
Teossarjaan kuuluu video, Maailman vahvin mies, jossa Siljan poika, Onni Lintusaari, esiintyy sirkuksen voimamiehenä.
Meidän kaikkien tuntema tv-tähti Sanna Sepponen kertoi, että Toisenlaiset frendit -ohjelmassa on helppo esiintyä, koska siinä hän saa olla oma itsensä.
Vammaisaktivisti ja tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ei jättänyt ketään kylmäksi: ”Teknologia ja muotoilu ovat vammaiselle ainoa tie pois ylenkatsotusta ja näkymättömästä sosiaalisesta asemasta. Kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla ei koskaan pystytä poistamaan vammaisuuden matalaa statusta yhtä vallankumouksellisesti kuin huippumuotoilulla.”
Lyhty ry:ssä valokuvaustyöpajoja vetänyt lehtikuvaaja Pekka Elomaa esitteli kuinka valokuvaa voi käyttää muistina ja kielenä. Helsinkiläinen Lyhty ry tarjoaa asumis-, oppimis- ja työpajapalveluita noin sadalle aikuiselle kehitysvammaiselle. He ovat tehneet näyttelyitä ja performansseja, jotka ovat herkistäneet taidekriitikko Otso Kantokorven kirjoittamaan: ”Kehitysvammaisten tekemää taidetta on helppo kehua kohteliaasti, alistaa ylistämällä. Nämä näyttelyt eivät onneksi tarjoa mahdollisuutta siihen. Ne osoittavat selkeästi sen, että kyse on terapian sijaan taiteesta.”
Minä, kuten varmaan moni muukin, ilskon suunnattomasti sanaa voimaantuminen. Joka jumalan asia on nykyään voimauttavaa. Itse en ainakaan halua voimaantua. Sanassa on jotain niin sievistelevää ja teennäistä, että pyrin välttämään sitä parhaan kykyni mukaan. Mutta kerrankin kuulin siitä sen verran viisaan määritelmän, että vaikka en edelleenkään aio ottaa sanaa käyttööni kirjoitan sen tähän. Marjatta Levanto sanoi: "Mielestäni voimaantuminen on sitä, että elämä antaa jotain enemmän kuin vain arjen haltuun."
Tavoitteeksi teatterikorkeakoulu
Suomessa vammaisia näyttelijöitä ei yleensä näe laitosteattereiden lavoilla. Maailmalla on vammaisten teatteriryhmiä ja välitystoimistoja, joiden kautta vammaiset näyttelijät saavat rooleja. Näyttelijät haluavat, että elokuvissa ja teattereissa vammaiset esittäisivät vammaisten ihmisten roolit, eikä niin, että vammaton näyttelijä esittää vammaista. Eihän musta näyttelijäkään esitä valkoisen ihmisen roolia, vaan näyttelijät valitaan roolin mukaisesta rodusta. Eikö Teakista ole valmistunut vammaisia esittävän taiteen ammattilaisia? Onko vammainen oikeutettu saamaan ylintä tanssi- ja teatterialan koulutusta?
Näitä ja paljon muita kysymyksiä kävin esittämässä Teakin rehtorille Paula Tuoviselle. Kävimme pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi Teakissa ei toistaiseksi ole vammaisia opiskelijoita ja miksi laitosteattereiden lavoilla ei näe vammaisia näyttelijöitä. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin hyvin avoimesti ja harkiten. Minulle tuli selvästi sellainen olo, ettei Tuovinen ainakaan ole asian esteenä. Hän ei usko, että kysymys on asenteesta. Ennemminkin hän arvelee, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että toisin pitäisi tehdä.
”Olisi tärkeää, että vammaiset itse aktiivisesti ajaisivat asiaa eteenpäin, koska ilman kysyntää, ei tule tarvetta. Kentällä on oltava selkeä tarve, että tätä me haluamme. Pitäisi olla joku intohimoinen ihminen, joka näkee sen mahdollisuuden. Jonkun virallisen tahon tulisi myös tukea asiaa. Silloin voi jollakin aikavälillä jonkun koulutusohjelman sisään syntyä sopiva erityisryhmä. Toiveena olisi pystyä tekemään normaalin koulutusohjelman sisällä poikkeuksellisia ratkaisuja. Se edellyttää ennen kaikkea sisällöstä vastaavan professorin avoimuutta, kokeilunhalua ja sitoutumista johonkin toisenlaiseen.”
Tuovinen rohkaisee haastamaan nykykäytännön:
”Hakekaa! Pyrkikää ilman muuta! Koetelkaa rajoja. Tehkää kysyntää, vain sillä tavalla asiasta tullaan tietoisiksi. Muuten emme tule ajatelleeksi minkälaisia muitakin taitoja ja elementtejä teatterissa voidaan hyödyntää. Haastakaa koulutus. Ottakaa rohkeasti yhteyttä ja puhukaa asiasta. Jos jätätte hakematta, muutosta ei koskaan tule. Voi olla, että muutos ei tule vielä, mutta jokaisen erityisryhmän on käytävä oma taistelunsa. Joidenkin on lyötävä päätä seinään ja tehtävä töitä tulevien sukupolvien hyväksi.”
