Jalkapallovalmentaja kärryillä

Joku on sanonut, että jalkapallon ymmärtäminen vaatii runoilijan sielua. Se on tunteita, intohimoa, ystävyyttä ja joukkuehenkeä. Karuissakin oloissa se antaa elämälle tarkoituksen.

Kirjoitin uusimpaan Tukilinja-lehteen jutun ystävästäni Joshua Gidadosta. Hän asuu Afrikassa, Nigeriassa, lähellä Jos’n kaupunkia. Hän on intohimoinen jalkapallon harrastaja, joka valmentaa kylän futisjoukkuetta. Joshua ei ole itse koskaan juossut pallon perässä. Ystävät vetävät hänet puisessa kärryssä kentän laidalle, missä häntä tarvitaan. Sieltä Joshua näkee kuinka rakennetaan toimiva peli. Siinä tarvitaan älyä ja strategista silmää. 

Puhuessani ensimmäisen kerran puhelimessa Joshuan kanssa olin aivan hämmästynyt, kun Joshua sanoi heti, että joo, Jari Litmanen on myös suomalainen. Joshua tietää futiksesta enemmän kuin moni muu, siksi hän ihailee Jarin oivaltavia syöttöjä, kuinka Litti haastaa ja laukoo. Joshua muisti Jarin uroteot Ajaxissa ja missä muualla Jari oli pelannut ja varsinkin keiden nigerialaisten kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan Littin kaikista ansioista.

Nigerialaisten valtava innostus jalkapalloon kävi ilmi vuonna 1967, kun Nigeriassa oli sisällissota. Sodan osapuolet pitivät kuitenkin 48 tunnin tulitauon, jotta he voisivat rauhassa katsoa yhden kaikkien aikojen parhaimman pelaajan Pelén näytösottelua pääkaupunki Lagosissa.  

Minua ja Joshuaa yhdistää synnynnäinen luustohauraustauti, osteogenesis imperfecta. Minulla se on hyvin lievä, sitä eivät kaikki edes huomaa. Mutta Joshualla on siitä vaikea muoto ja lääketieteellisen hoidon puutteesta hänen raajansa eivät ole kasvaneet ja hänen lihaksensa ovat surkastuneet.

Sukulaiset ovat rakentaneet hänelle pienen kärryn, jossa hän makaa ja häntä voidaan kuljettaa. Äiti Ester on hoitanut Joshuaa 37 vuotta. Paikalliset avustustyöntekijät ihmettelevät, että äiti on saanut pidettyä hänet hengissä näinkin kauan. Murtumien lisäksi Joshualla on ollut keuhkokuume ja useita malariakohtauksia.

Löysin Joshuan paikallisen kristillisen sairaalan lääkärin Mike Blythin kautta tehdessäni Suomen osteogenesis imperfecta yhdistykselle esittelyvideota. Videota saa OI-yhdistykseltä. Siinä lääkärit ja OI-perheet kertovat OI:sta ja kuinka sen kanssa eletään.

Olin kuullut, että Somaliassa on paljon OI:tä. Sitä tietoa en saanut varmistettua, mutta törmäsin Miken blogiin ja sitä kautta sain yhteyden Joshuaan.

Mike kehuu Joshuaa teräväksi, älykkääksi ja laajasti itse oppineeksi. Valmentajana Joshua on innostava. Mike kertoo, että Joshuan tapa valmentaa joukkuetta on enemmän kehottamista ja pyytämistä, kuin huutamista tai komentelemista.

Joshuan mielestä jalkapallo on paljon suurempi asia kuin pelkkä peli. Se on tunteita, intohimoa, ystävyyttä, ja joukkuehenkeä. Pelaajien muille antamat esimerkit ovat tärkeämpiä kuin pelin voittaminen.

Joshua on muotoillut periaatteitaan seuraavasti:

- panostamme urheilullisuuteen ja hyvään tahtoon,

- emme menetä itsehillintäämme, emmekä hauku erotuomaria, vaikka hän tekisi vääriä tuomioita,

- annamme aina vastustajillemme juomia tai vettä.

Juttelin Joshuan kanssa elokuussa hänen syntymäpäivänsä aikoihin. Koko kylä kokoontuu aina juhlimaan hänen synttäreitään tanssien ja laulaen. Puhelimessa Joshua sanoi: ”Kerro muille, että on sellaisia ihmisiä kuin me.”
Ja toivotti siunausta.

Viikonloppu meni vilauksessa

Viikonloppu Espoon Siikarannassa kului vilauksessa. Olin vetämässä Invalidiliiton Luovuus liikkelle -seminaaria. Eilen sain ladattua kurssipäiväkirja blogiin osan melkein tuhannesta ottamastani kuvasta. Niistä välittyy se mukava tunnelma, joka meillä oli. Kiitos kaikille mukana olleille!

Luovuus liikkeelle!

Tulevana viikonloppuna 25. - 26.9. olen Espoon Siikarannassa yhtenä vetäjänä Invalidiliiton 'Luovuus liikkeelle!' -kurssilla. Tarjolla on iloa ja hyvää oloa kuvataiteen ja tanssin kautta. Tietysti minua vähän jännittää jo etukäteen, koska kurssi on täynnä. Toivottavasti pystyn täyttämään odotuksia, mutta lupaan yrittää parhaani. Uskon, että meillä on hauskaa yhdessä.

Perustin kurssille oman kurssipäiväkirja blogin, johon otan kuvia ja kerron kurssin fiiliksiä ja mitä kaikkea teimmekään.

Sally Davison

Kurssilla on mahdollisuus kokeilla DanceAbilityä, eli esteetöntä tanssia. Sitä vetävät Outi Ivaska ja Sally Davison. Sallyn tunneilla olen joskus käynyt Kaapelitehtaalla, jossa on sunnuntaisin DanceAbility tunteja, joihin voi osallistua ihan kuka vain. Jokainen käynti maksetaan erikseen. Tunneilla tehdään erilaisia improvisaatioharjoituksia yksin, pareittain ja ryhmänä. Jokainen liike on yhtä arvokas. Lopuksi saatetaan jammailla vapaasti.

Vammaisurheilu ry:n, VAUn, Tiina Siivonen vetää etnobicia eli afrikkalaisia tunnelmia heti sunnuntaiaamuna.

Jenni-Juulia

Tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen vetää sunnuntaina työpajan, josta on aina kovasti pidetty. Sieltä saan varmasti hyviä kuvia kurssipäiväkirjaan. Jenni-Juulian kotisivuille voi kurkistaa tästä linkistä. Hän on tunnustettu tekstiili- ja käsitetaiteilija sekä ihmisoikeusaktivisti. Töissään ja julkisissa puheenvuoroissaan hän on toistuvasti ottanut kantaa vammaisten ihmisoikeuskysymyksiin, kuten sikiöseulontaan, vammaisen naisen ruumiillisuuteen, seksuaalisuuteen ja taiteilijoiden asemaan.

Elämä haltuun

Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa oli hulinaa ja vilskettä. Kuvasin Nyytin Lähettiläiden hommia, kun he jakoivat HaliCardeja ja muuta Nyytin materiaalia. Elokuussa suunnittelimme ja tilasimme heille yleisesitteen, buttoneita, haalarimerkkejä, t-paitoja ja roll upit, joista hetkessä pystyttää ständin.

Pääministeri Mari Kiviniemi kertoi tuntevansa Nyyti ry:n ennestään ja hän otti iloisena vastaan esitteen, HaliCardin ja kourallisen buttoneita kotiin vietäväksi.

Pääministeri Mari Kiviniemi tuntee Nyytin entuudestaan.

Työnäytekansioni

Vihdoinkin sain tehtyä työnäytekansioni.

Issuu-kansio aukeaa TÄSTÄ. Hiirellä sitä voi selata kuin tavallista lehteä.

Jos ruutusi on pieni, etkä näe lukea tekstejä, kansion yläpuolella näkyy pikkuruinen sininen suurennuslasin kuva. Sitä klikkaamalla voi lukea tekstit vaikka ruudun kokoisena.

Kalenteri vuodelle 2011

Suomi-Benin-ystävyysseuran kalenteri vuodelle 2011 on ilmestynyt. Ottamani kuva on päässyt siihen, kuten kahtena edellisenä vuonna. Siitä olen ylpeä. Olen tälläkin kertaa hyvässä seurassa. Kuvien käyttöoikeuden ovat lahjoittaneet Tuula Heinilä (kansikuva), Stefan Bremer, Adolfo Vera, Tapio Heikkilä, Irene Koumolou, Leea Pienimäki, Lauri Nykopp, Jouni Kaipia ja Heli Schultz.

Kalenterista saatu tuotto käytettiin viime vuonna Grand-Popon koululaisten hyväksi. Beninissä koululaisilla on oltava koulupuku. Viime talvena teetettiin 130 tytölle koulupuvut. Uskon siihen, mitä Unicef sanoo tyttöjen kouluttamisesta: "Maissa, joissa tyttöjen koulutukseen panostetaan, tapahtuu merkittävää parannusta lasten ja naisten asemassa sekä toimeentulossa."

Kalenteria saa kauttani tai suoraa ystävyysseurasta. Se maksaa vain 15 euroa. Hyvä lahja kelle tahansa tai yhteistyökumppaneille joululahjaksi.

Ystävyysseuran perustivat Grand-Popossa, Beninissä sijaitsevassa suomalais-afrikkalaisessa kulttuurikeskuksessa Villa Karossa toimineet stipendiaatit ja työntekijät.

Olen ollut Villa Karossa 2005 ja juttumatkalla Grand-Popossa vuonna 2007. Ohessa edelleen jäsentämätön kuvakansioni. En varmaan koskaan saa kerrottua kaikkia kokemuksiani.

Länsi-Afrikka

Ystäväni Eugene Koumagnon sanoi, että minulla on afrikkalainen sielu. Se oli kauniisti sanottu; vanha sielu. Olisihan se mukavaa, jos näin on. Kiitos Eugene. Mieluummin niin, kuin että olen taas yksi myöhemmässä keski-iässä tuskaileva nainen, joka haluaisi viime tingassa tehdä elämästään jotain suurempaa.

Vaikka välillä olin sitä mieltä, että en jaksa enää olla rikas valkoinen nainen ja kertoa satoja kertoja mistä olen ja minkälainen perhe minulla on, että on liian kuuma, miksi vessat ei toimi, etten kestä ettei mikään aikataulu pidä ja malarianestolääkkeissä näkee liian levottomia unia, olut on liian vahvaa, olen lievästi päissäni koko päivän, maha on vähän väliä kipeä ja kalat ruotoisia, niin silti – Afrikka on elämää suurempi kokemus.

Lähtisin sinne heti, mistä syystä tahansa.

Stereotypiaa ja vaaleanpunaisia rillejä

Graafikko Elina Nuolivaara oli kirpparilla kauppiaana. Hattuhöperönä juutuin oitis hänen hienoihin hattuihinsa, jotka olivat saman mallisia mallisia, joita isäni aikoinaan aina käytti. Siihen aikaan herrasmiehet notivat hattua tervehtiessään. Vanhassa kuvassa on veljeni Risto, minä vaunuissa ja isäni Ossi hattuineen.

Hatut ovat Elinan näyttelystä Muruja on elon onni, joka oli esillä Sipoossa 2005. Näyttelyn avulla hän kertoi graafikon työstään, jota hän on tehnyt 25-vuotta freelancerina eri yrityksille. Hatuista koottu teos, Stereotypiaa, pyrkii kiinnittämään huomiota yleistyksiin, joita nielemme tiedostamatta mediasta.

Elina keräsi vanhoihin miesten hattuihin eri lehdistä ainoastaan miehiä koskevia otsikoita. Yksipuolisuus oli yllättävää. Uutisia, joiden kohteena on nainen ylittävät uutiskynnyksen vain 21%:ssa kaikista uutisista. Näitä asioita ei huomaa ennenkuin katsoo sillä silmällä. 

Nyt Elina kerää uutisia naisista. Niistä on tekeillä burka. Se on mielenkiintoista nähdä.

Zysse, eli Ben Zyskowicz, oli myös Hietsun kirpparilla myymässä tavaroitaan. Hän kertoi tuoton menevän Terhokodin hyväksi. Se on tietysti hieno juttu. Zysseltä ostin nämä oikeanpuoleiset vaaleanpunaiset ja sydämenmalliset lasit. Mielestäni niiden pitäisi kuulua jokaisen poliitikon vakiovarusteisiin. Ne päässä saisi paljon anteeksi.

Jälkeenpäin harmittelin, etten helteessä hoksannut kysyä saisinko ottaa Benistä näin sydämellisen kuvan. Voi minkä Groucho Marx -kuvan menetinkään!

Ensi kerralla Zysse, aion olla parempi paparazzi.