Luovuus liikkeelle!

Tulevana viikonloppuna 25. - 26.9. olen Espoon Siikarannassa yhtenä vetäjänä Invalidiliiton 'Luovuus liikkeelle!' -kurssilla. Tarjolla on iloa ja hyvää oloa kuvataiteen ja tanssin kautta. Tietysti minua vähän jännittää jo etukäteen, koska kurssi on täynnä. Toivottavasti pystyn täyttämään odotuksia, mutta lupaan yrittää parhaani. Uskon, että meillä on hauskaa yhdessä.

Perustin kurssille oman kurssipäiväkirja blogin, johon otan kuvia ja kerron kurssin fiiliksiä ja mitä kaikkea teimmekään.

Sally Davison

Kurssilla on mahdollisuus kokeilla DanceAbilityä, eli esteetöntä tanssia. Sitä vetävät Outi Ivaska ja Sally Davison. Sallyn tunneilla olen joskus käynyt Kaapelitehtaalla, jossa on sunnuntaisin DanceAbility tunteja, joihin voi osallistua ihan kuka vain. Jokainen käynti maksetaan erikseen. Tunneilla tehdään erilaisia improvisaatioharjoituksia yksin, pareittain ja ryhmänä. Jokainen liike on yhtä arvokas. Lopuksi saatetaan jammailla vapaasti.

Vammaisurheilu ry:n, VAUn, Tiina Siivonen vetää etnobicia eli afrikkalaisia tunnelmia heti sunnuntaiaamuna.

Jenni-Juulia

Tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen vetää sunnuntaina työpajan, josta on aina kovasti pidetty. Sieltä saan varmasti hyviä kuvia kurssipäiväkirjaan. Jenni-Juulian kotisivuille voi kurkistaa tästä linkistä. Hän on tunnustettu tekstiili- ja käsitetaiteilija sekä ihmisoikeusaktivisti. Töissään ja julkisissa puheenvuoroissaan hän on toistuvasti ottanut kantaa vammaisten ihmisoikeuskysymyksiin, kuten sikiöseulontaan, vammaisen naisen ruumiillisuuteen, seksuaalisuuteen ja taiteilijoiden asemaan.

Elämä haltuun

Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa oli hulinaa ja vilskettä. Kuvasin Nyytin Lähettiläiden hommia, kun he jakoivat HaliCardeja ja muuta Nyytin materiaalia. Elokuussa suunnittelimme ja tilasimme heille yleisesitteen, buttoneita, haalarimerkkejä, t-paitoja ja roll upit, joista hetkessä pystyttää ständin.

Pääministeri Mari Kiviniemi kertoi tuntevansa Nyyti ry:n ennestään ja hän otti iloisena vastaan esitteen, HaliCardin ja kourallisen buttoneita kotiin vietäväksi.

Pääministeri Mari Kiviniemi tuntee Nyytin entuudestaan.

Työnäytekansioni

Vihdoinkin sain tehtyä työnäytekansioni.

Issuu-kansio aukeaa TÄSTÄ. Hiirellä sitä voi selata kuin tavallista lehteä.

Jos ruutusi on pieni, etkä näe lukea tekstejä, kansion yläpuolella näkyy pikkuruinen sininen suurennuslasin kuva. Sitä klikkaamalla voi lukea tekstit vaikka ruudun kokoisena.

Kalenteri vuodelle 2011

Suomi-Benin-ystävyysseuran kalenteri vuodelle 2011 on ilmestynyt. Ottamani kuva on päässyt siihen, kuten kahtena edellisenä vuonna. Siitä olen ylpeä. Olen tälläkin kertaa hyvässä seurassa. Kuvien käyttöoikeuden ovat lahjoittaneet Tuula Heinilä (kansikuva), Stefan Bremer, Adolfo Vera, Tapio Heikkilä, Irene Koumolou, Leea Pienimäki, Lauri Nykopp, Jouni Kaipia ja Heli Schultz.

Kalenterista saatu tuotto käytettiin viime vuonna Grand-Popon koululaisten hyväksi. Beninissä koululaisilla on oltava koulupuku. Viime talvena teetettiin 130 tytölle koulupuvut. Uskon siihen, mitä Unicef sanoo tyttöjen kouluttamisesta: "Maissa, joissa tyttöjen koulutukseen panostetaan, tapahtuu merkittävää parannusta lasten ja naisten asemassa sekä toimeentulossa."

Kalenteria saa kauttani tai suoraa ystävyysseurasta. Se maksaa vain 15 euroa. Hyvä lahja kelle tahansa tai yhteistyökumppaneille joululahjaksi.

Ystävyysseuran perustivat Grand-Popossa, Beninissä sijaitsevassa suomalais-afrikkalaisessa kulttuurikeskuksessa Villa Karossa toimineet stipendiaatit ja työntekijät.

Olen ollut Villa Karossa 2005 ja juttumatkalla Grand-Popossa vuonna 2007. Ohessa edelleen jäsentämätön kuvakansioni. En varmaan koskaan saa kerrottua kaikkia kokemuksiani.

Länsi-Afrikka

Ystäväni Eugene Koumagnon sanoi, että minulla on afrikkalainen sielu. Se oli kauniisti sanottu; vanha sielu. Olisihan se mukavaa, jos näin on. Kiitos Eugene. Mieluummin niin, kuin että olen taas yksi myöhemmässä keski-iässä tuskaileva nainen, joka haluaisi viime tingassa tehdä elämästään jotain suurempaa.

Vaikka välillä olin sitä mieltä, että en jaksa enää olla rikas valkoinen nainen ja kertoa satoja kertoja mistä olen ja minkälainen perhe minulla on, että on liian kuuma, miksi vessat ei toimi, etten kestä ettei mikään aikataulu pidä ja malarianestolääkkeissä näkee liian levottomia unia, olut on liian vahvaa, olen lievästi päissäni koko päivän, maha on vähän väliä kipeä ja kalat ruotoisia, niin silti – Afrikka on elämää suurempi kokemus.

Lähtisin sinne heti, mistä syystä tahansa.

Stereotypiaa ja vaaleanpunaisia rillejä

Graafikko Elina Nuolivaara oli kirpparilla kauppiaana. Hattuhöperönä juutuin oitis hänen hienoihin hattuihinsa, jotka olivat saman mallisia mallisia, joita isäni aikoinaan aina käytti. Siihen aikaan herrasmiehet notivat hattua tervehtiessään. Vanhassa kuvassa on veljeni Risto, minä vaunuissa ja isäni Ossi hattuineen.

Hatut ovat Elinan näyttelystä Muruja on elon onni, joka oli esillä Sipoossa 2005. Näyttelyn avulla hän kertoi graafikon työstään, jota hän on tehnyt 25-vuotta freelancerina eri yrityksille. Hatuista koottu teos, Stereotypiaa, pyrkii kiinnittämään huomiota yleistyksiin, joita nielemme tiedostamatta mediasta.

Elina keräsi vanhoihin miesten hattuihin eri lehdistä ainoastaan miehiä koskevia otsikoita. Yksipuolisuus oli yllättävää. Uutisia, joiden kohteena on nainen ylittävät uutiskynnyksen vain 21%:ssa kaikista uutisista. Näitä asioita ei huomaa ennenkuin katsoo sillä silmällä. 

Nyt Elina kerää uutisia naisista. Niistä on tekeillä burka. Se on mielenkiintoista nähdä.

Zysse, eli Ben Zyskowicz, oli myös Hietsun kirpparilla myymässä tavaroitaan. Hän kertoi tuoton menevän Terhokodin hyväksi. Se on tietysti hieno juttu. Zysseltä ostin nämä oikeanpuoleiset vaaleanpunaiset ja sydämenmalliset lasit. Mielestäni niiden pitäisi kuulua jokaisen poliitikon vakiovarusteisiin. Ne päässä saisi paljon anteeksi.

Jälkeenpäin harmittelin, etten helteessä hoksannut kysyä saisinko ottaa Benistä näin sydämellisen kuvan. Voi minkä Groucho Marx -kuvan menetinkään!

Ensi kerralla Zysse, aion olla parempi paparazzi.

Kukkahattutädit kunniaan!

Ystäväni Ritvan ottama kuva minusta kukkahattutätinä Hietsun kirpparilla.

Wikipedia kertoo: "Kukkahattutäti on pilkkanimi, jolla viitataan henkilöön, joka pilkkaajan mielestä vaalii tiukkaa moraalia erityisesti tiedotusvälineissä. Nimitys kukkahattutäti juontuu moraalia tiukasti vartioivien entisajan amerikkalaisten hienostorouvien päähinetyylistä."

Hikipedian mukaan v-mäisiä kyyliä. Mitä sitä kaunistelemaan.

Minä olen Kukkahattutäti. Blogisisko Anna Amnell, kertoo Kukkahattutädit Helvetistä RY:stä, kuinka he ovat erittäin aktiivisia, usein väkivaltaisia ja yleensä lievästi sanottuna "outoja". Ihanaa! Hiiteen naisellinen nöyryys. Edes iän myötä on saatava elää!

Tässä lisää linkkejä Kukkahattutätien maailmaan:

Laura Horsma on sitä mieltä, että Matti Vanhasella on kukkahattutätimäinen asenne. Mielipide Matista taitaa tosin olla ajalta ennen Morsianten vaihtoviikkoja.

Keskustelupalstoilla jopa mietitään, voiko Kukkahattutäti olla myös setä. Off the Record sivullani on lisää kukkahattujuttujani. Tarvittaessa minulta voi tilata näitä Kukkahattutätien tyypillisimpiä tunnuksia.

Helteisiä päiviä

Lapsena olin usein kesäisin Pihlajasaaressa. Nyt kävin siellä kesäretkellä Cassun kanssa. Meillä oli mukana filtti ja eväskori, kuten asiaan kuuluu.

Kun minä olin lapsi, meitä ei vahdittu samalla tavalla kuin nykyisin. Viihdyin mainiosti avainkaulalapsena.

Sain aamuisin eväspaketin, yleensä ranskiksia, joilla oli juustoa ja kurkkua. Sen ajan ranskikset olivat ranskanleipäviipaleita eivätkä perunoita. Joskus päällä oli myös lauantaimakkaraa. Muistan vieläkin miltä maistuu ja tuoksuu jenkkikassissa lämmennyt lauantaimakkaravoileipä. Kurkku nahistui päivänmittaan voipaperin välissä ja siksi jätin sen syömättä. Sain myös vähän rahaa busseja, ratikoita tai Uunisaaren ja Pihliksen laivoja varten. Kotona piti olla viiden aikoihin.

Suuri haaveeni oli kumipatja, johon sainkin säästettyä. Se oli kangaspäällysteistä kumia ja aika painava. Toiselta puolelta se oli tummansininen ja toiselta punainen. Nyt ihmettelen miten aina jaksoin puhaltaa sen täyteen. Olin sentään aika hittiäinen.

Makasin mahallani kumipatjalla ja meloin käsin. Välillä roikuin alareunasta niin, että yletyin potkimaan lisää vauhtia. Kerran päätin meloa koko Pihlajasaaren ympäri. Avomeren puolella oli isoja aaltoja ja silloin piti varoa, ettei ajaudu liian kauas rannasta. Eväspaketti kastui kyydissä ja ranskikset maistuivat merivedeltä. En muista, että olisin pelännyt tai palellut. Matkaan meni koko päivä. Mutta olin tosi ylpeä itsestäni ja kumipatjasta.

Mitäköhän tämän päivän äidit sanoisivat, jos yhdeksän vuotias kotiin tultuaan kertoisi meloneensa kumipatjalla Pihlajasaaren ympäri? Muistaakseni minun äitini sanoi: "Men de va ju duktigt. Va de int lite farligt?"

 Pukukopit ovat kuin vanhoista italialaisista postikorteista.