Uusi hallitus on olan takaa karsinut ja kieltänyt eikä se ei näytä helpottavan ihmisten elämää. Kun ihminen tekee sen itse, niin simsalabim, tapahtuu ihme.
Niukkuudesta käyty Facebook keskustelu herätti ajatuksia.
Olen 61 vuotias ja alkanut ymmärtää ettei minulla ole rajattomasti aikaa, ehkä siksi ärsyynnyn näistä jatkuvista kieltäytymis- ja karsimisjutuista. Suurin osa tavallisista ihmisistä joutuu jättämään asioita väliin, koska heillä ei ole niihin varaa tai terveys ei salli.
Mielestäni elämä tuo aikaa myöten tarpeeksi esteitä olemiselle ja tekemiselle. Miksi pitää vielä itse kieltäytyä? Kaikki me tunnemme niitä happamia elämänilon vähättelijöitä, jotka ovat tulleet toimeen yhdellä puserolla, vanhoilla kengillä ja tonnikalamakaronilla. Kuinka paljon peiteltyä kateutta mahtaa taustalla olla?
On toki muitakin iloja kuin kuluttaminen. Mutta inhoan sitä elämälle kitsasta asennetta, että jos ei aina laita ruisleipään puolet petäjäistä, niin se on suuri surkia synti.
Eiköhän elämä karsi ja hallitus loput, miksi siihen päälle on vielä itsekin kiellettävä.
”Suu säkkiä myöten” -ajatukseen sisältyy usein pieni paheksunta heinäsirkkoja ja iloisia hummailijoita kohtaan. Toisessa Facebook-jutussa paheksuttiin niitä, jotka surun ja sairauden keskellä saivat voimaa ja kestävyyttä itsensä meikkaamisesta.
Leivotaan täysrukiisia leipiä, syödään jälkkärit ensin ja juodaan liikaa, maalataan naama ja ripustetaan päälle kaikki kimaltava mistä tykätään ja valellaan itsemme hajuvedellä. Ostetaan hömppää ja ollaan kurittomia, juorutaan, isketään vääriä miehiä ja syödään krapulapitsaa. Kyllä elämä senkin karsii, koska ei sitä kukaan kauan jaksa, mutta edes joskus. Ettei aina elettäisi kiellon kautta.
Kohtuus on vaikea asia. Koen sen niin, että siihen kuuluu sipaisu voita, (koska se on epäterveellistä) hipaisu hajuvettä (koska hajuallergiset... tai hajuveden kalleus... tai…) Kohtuus ja niukkuus ovat sukulaisia, serkkuna kieltäymys.
Ei, en halua horjahtaa kohtuudesta, haluan suin päin rynnätä sen läpi, haluan voita ruisleivän päälle niin että siihen jää hampaanjäljet, hajuvettä kaadan niin että pyörryttää.
Sieltä höyhenpatjan uumenista kömmitään kun jaksetaan tai tilataan joku nostamaan.
Vielä ei ole elämäntapalakia, mutta lähellä ollaan. Aamulla radiossa päiviteltiin sitä, kuinka jotkut tupakoivat ulkona ulko-oven edessä. Radioon soitti hänkin, joka halusi kieltää kokonaan tupakoinnin ja tupakka valmisteiden tuomisen Suomeen.
Yritin lohduttautua sillä, että jos ulkona tupakointia nimitetään vakavaksi ongelmaksi, niin meillä on vielä asiat aika hyvin.
Itse en polta, mutta juttelen mielelläni meidän talon piharöökaajien kanssa. Parempia ystäviä me olemme, kuin niiden naapureiden kanssa, jotka tutkivat roskani ja jättävät moitelappuja roskikseen, kun en taaskaan ole litistänyt maitopurkkeja.
Viimeksi, kun olin vähän pitempään sairaalassa, ja välillä oli sellanen olo, että oliko tämä nyt tässä, niin ensimmäisiä ajatuksia tokenemisen jälkeen oli uskaltaisinko vielä lähteä reissuun ja mihin. Vasta sitten laskin rahat. Ja kaivoin nekin säästöt, joilla piti varmistaa kohtuullisuus pahoina päivinä. Kierros pahoja päiviä oli jo.
Nämä hyvänelämän luterilaiset, saarijärvenpaavon ja itsensäruoskijoiden perilliset, jotka oikeamielisyydessään lataavat elämää kuivattavia artikkeleita someen, he saavat minut tukehtumaan latteeni ja croisanttiini.
Ei meilläkään carpacciota syödä joka päivä, lanttuhaudikas on ihan hyvää, mutta herranjestas, ei se sentään ole elämän ainoa eväs.
