tiistai 4. helmikuuta 2020

Matkan pieniä harmeja

Kökötimme Singaporen kentällä ja odotimme lentoa Vietnamin pääkaupunkiin, Hanoihin. Se oli myöhässä kolme tuntia. Tavallaan pieni harmi, eihän tässä ole mihinkään kiire. Reissu jatkuu vielä muutaman viikon, mutta ihminen on hätki ja myöhästyminen harmittaa.  
Photo Robert Metz/Unsplash
Vaikka Facebook ja Insta antavat toisen vaikutelman, tosiasiassa yksikään pitempi reissu ei suju ilman ongelmia. Muisti on yleensä niin armollinen, että ne unohtaa helposti tai sitten ne muuttuvat reteiksi tarinoiksi tyyliin: Silloin kun jouduin Kiinassa sairaalaan, kun minut ryöstettiin Italiassa, kun hämähäkki puri minua Afrikassa jne.


Tällä reissulla voisi tietysti olla huolissaan Aasiassa leviävästä koronaviruksesta, hyttysten levittämästä Denguekuumeesta, Thaimaan rantakohteissa riehuvista kulkukoiralaumoista, jotka ovat käyneet lasten kimppuun ja ilmastonmuutoksen takia lisääntyvista meduusalautoista, joita kannattaa uidessa ja rannalla varoa. 

Onneksi en ole huolestuvaa tyyppiä. Voisin kai sanoa muotitermillä, että minulle on suotu resilienssiä.

Meidän harmimme ja ongelmamme ovat tähän asti olleet pieniä. 
Kuten esimerkiksi ilmastoinnit, jotka ovat Aasiassa julmia. Singaporessa ulkona on +32, mutta hotellin aamiaishuoneessa täytyy pitää pitkähihaista ja villatakkia. Naapuripöydän italialaisella naisella oli kevytuntsika. Pipokin olisi ollut tarpeen, katon ilmastointiaukoista puhalsi kylmää viimaa niin, että tukka liehui.
Lämmitellessämme leivänpaahtimen luona untsikanaisen kanssa, paheksuimme yhteen ääneen tätä asiakkaiden jäädyttämistä. Singaporen hyytävästi puhaltavat ilmastoinnit tai miljoonien ihmisten pöpöt kuitenkin tartuttivat minulle sitkeän yskän. 


Kun iltaisin tulimme huoneeseemme, siivooja oli aina vääntänyt ilmastoinnin täysille ja pannut lämpötilan jonnekin korkeintaan +17 asteeseen. Termostaatti tms. oli varmaan rikki, koska ilmastointi ei lakannut, vaikka huoneessa oli toivottu lämpötila. Hyytävä puhuri vaan jatkui. Ainoa mahdollisuus oli panna se kiinni ja avata taas, kun lämpö lähenteli +30. 

Jaskan nenä alkoi vuotaa melkein heti tultuamme. Kaupungilla on vähän tylsää yskiä ja pärskiä, nyt kun kaikki pelkäävät koronavirusta. Aasiassa hengityssuojan käyttö kuuluu hyviin tapoihin, jos on yskää tai nuhaa. Oli siis pakko opetella hengityssuojaimen käyttöä, vaikka rillit menivät huuruun ja kuumassa ilmassa se on tottumattomalle tukala.

Katselin isoja ritilöillä peitettyjä ilmastointiaukkoja epäluuloisesti. Milloinkohan talon uumenissa kiemurtelevat putkistot on puhdistettu? Tupruaako niistä kylmän ohella hotellin vuosien kokolattiomattojen ja höyhentyynyjen pölyjä ja kaikkia muitakin basiliskoja? 


Hanoin lentoa odotellessa olin topannut itseni liikkumattomaksi penkkiin niskatyynyjen tuella. Lisäharmina olin kipulääkkeistä pöpperössä. Singaporessa Jaska astui kadulla harhaan ja minäkin sain siinä rytäkässä siipeeni. Selässä taitaa olla pieni lihas/pehmytkudos revähtymä. Sattui niin saamaristi. Skolioosiselälle kaikki nopeat kiskaisut ovat ikäviä. Käveleminen, puhuminen ja yskiminen oli pari viikkoa vaikeaa. 

Kun vihdoin pääsimme Vietnamiin ja Hanoihin, ilma oli melko kylmä ja märkä. Vettä ripsui usein. Selvisin mielestäni kiitettävästi vuoristoreissusta Sapaan, jossa hytisimme öisin vaatteet päällä lämmittämättömässä huoneessa.

Alkuillasta Jaska lämmitti huoneessa olevaa takkaa. Se oli viihtyisää, mutta lämpö meni samantien harakoille. Takassa ei ollut peltejä. Mutta kyllä maisemat ja köysirata korvasivat näitä epämukavuuksia. Ja kiitos Suomi kipulääkeresepteistä. Minulla on niitä tarpeeksi.

Sapaan kannattaa matkustaa vähän lämpimämpään aikaan kuin tammikuussa.
Siellä on taatusti kaunista ja yöt ovat viihtyisämpiä. 

Tet-juhlan vietto vietnamilaisten ystävien kanssa 120 km päässä Hanoista, Tyen Quangissa sujui todella hienosti. He olivat ottaneet huomioon aivan kaiken. Varmaan olisivat vieneet minut suoraan sairaalaan, jos olisin edes vingahtanut.

Meille oli varattu hyvä hotelli, jossa saatoin huilata selkääni eri ohjelmien välissä. Ystäväperhe oli järjestänyt meille autonkuljettajankin. Joka paikassa minulle hommattiin tuoli ja kohdeltiin kuin  kuningatarta. Olimme aivan häkellyksissä kaikesta huolenpidosta ja vieraanvaraisuudesta.

Kun tulimme takaisin Hanoihin, Jaska lähti melomaan Halong Bayhin ja minä makasin päivän reporankana hotellissa ja katselin kuinka rankkasade valui huurteista ikkunaa pitkin. Mutta olo koheni, selkää helpotti, yskäkin vähän asettui.

Photo Benjamin Wong/Unsplash
Nyt selkäni on melko parantunut, yskä vaivaa vielä vähän. Oikea kylki on tosin yskimisestä hellänä. Valitettavasti yskä paheni ja pitkittyi Bangkokin ilmansaasteista. Me typerykset kävelimme ilman hengityssuojaimia iltapäiväruuhkan aikaan Phloen Chit Roadia, joka on tupaten täynnä autoja ja mopoja ja kadun yläpuolella kolisee kaupunkijuna. Pakokaasut ja saasteet suorastaan kirvelivät keuhkoissa. Jaskan nenä alkoi uudestaan vuotaa kuin kraana. 


Foto: DiegoMarín/Unsplash
Thaimaan Hua Hinissä Jaskaan iski vatsatauti. Majoneesi olisi syytä jättää näissä paikoissa koskematta, mutta hän popsi koko kipollisen ranskalaisten kanssa ja siitä se mielestäni lähti. Hän itse syyttää lihakastiketta. Samapa tuo, kyllä vatsatauti yleensä iskee ainakin kerran pitemmällä reissulla.

Nyt on tarkoitus levätä ja parantua auringossa. Ottaa pitkiä iltapäivänokosia siihen asti, että jatketaan matkaa.

Ystävät, joilla on täällä Hua Hinissä toinen koti, vinkkasivat kaikesta hyödyllisestä mitä paikallisesta apteekista saa. Elektrolyytijuomaa kuumuuteen ja vatsatautiin, hyttysainetta, ja sen sellaista.

Hua Hinissä on kuulemma erittäin hyvä sairaanhoito ja sairaaloissa ollaan ammattilaisia. Toivottavasti emme kuitenkaan tarvitse niitä.


Miksi sitten reissaamme, jos aina sattuu jotain? On märkää, kylmää, liian kuumaa, öttiäisiä tai muuten vaan hankalaa? Pitääkö tämän kuntoisen ihmisen ylipäätään rötvätä maailmalla? Miksi emme pysy kotona, jossa olen paremmin turvassa? Kalliiksikin tämä tulee. Ilmaston kuormittamisesta puhumattakaan. 

En puolustele omaa matkustamistani, tiedän olevani etuoikeutettu ja tunnustan, että nautin siitä. En tiedä miksi paras kompassisuunta on aina kohti tuntematonta. 

Mutta jos kaikki lopettaisivat matkustamisen tai supistaisivat sitä merkittävästi, niin ihmisten kuplat vain tiivistyisivät. Suljetussa maailmassa ihmisten kohtaamattomuus lisää ja vahvistaa epäluuloja ja väärinkäsityksiä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti