Deep Blue Production


We are a Finnish company mainly devoted to
creating documentary films on difficult subjects.

Increased knowledge leads to better understanding.
Deep Blue Production's leading motive
For more information please contact us.


Riitta Skytt
Producer
riitta.skytt@meridianx.fi


Ilkka Hannula
Director
ilkka.hannula@deepblueproduction.fi


_______________________________________
Kesäkuu 2010

Helsingin Taidehallissa oli näyttely Huomenta
Afrikka.
Se oli Villa Karossa, Beninissä,
työskennelleiden eri alojen suomalaistaiteilijoiden
tapahtumarikas ja moniulotteinen näyttely.

Ilokseni Deep Bluen
vuonna 2005 YLElle tekemä
telkkariohjelma
Kun Afrikka meni päähän pyörii
siellä näyttelyn ajan.

Olimme  Villa Karossa stipendiaatteina vuonna
2005 ja uudestaan Grand Popon kylässä vuonna 2007,
tekemässä YLElle ohjelman kulttuuriantropologi

Anna-Maija Aguilera-Calderon
ista, joka kirjoitti
väitöskirjan vodou jumalattaresta
Mami Watasta.


 

"Merenneito, käärme ja peili". Hänen ollessaan
kenttätöissä Gbeconin kylässä, sen asukkaat halusivat
vihkiä hänet vodoo papittareksi. Syventääkseen
väitöskirjaansa Anna-Maija suostui.


Hesari kirjoitti
24.6.2010 näyttelystä jutun otsikolla:
Villa Karo, kulttuurieliitin huvila.


En todellakaan koe
kuuluvani kulttuurieliittiin.
Hesarin juttu keskittyi
näyttelyn sijasta
kyselemään siellä
viettäneiden taiteilijoiden
ristiriitaisia tuntemuksia
Villa Karo ajastaan.




Myönnän, että Villa Karossa eletään herroiksi
paikallisen mittapuun 
mukaan ja ettei
paikan päällä voi välttyä siltä,
että tuntee
kuuluvansa kolonialistiseen
eliittiryhmään.
Mutta kannattaako niin syvästi 
ongelmoida
sitä, että me ikäänkuin suomalaistamme paikan?
 

Tarkoittaakohan se
rivien välistä sitä, että
koska meille järjestetään
turistiesityksiä ja ohjelmaa,
me samalla pilaamme
paikan aitouden? Eikö se
jos mikä ole elitististä
ajattelua?


 



Jotkut stipendiaatit ilmeisesti kokivat
raskaina kulttuurivaihtoon, kehitysyhteistyöhön,
eriarvoisuuteen, liikkumisvapauteen ja rahaan
liittyvät kysymykset. Mielestäni meille kaikille olisi
terveellistä miettiä näitä asioita ja konkreettisesti
paikan päällä.
Grand Popon kylä, jossa kulttuurikeskus sijaitsee,
on sellainen nöppölä, ettei siellä köyhyys ja kurjuus
silmille hyppää. Siellä saa helposti jopa liiankin
romanttisen kuvan Afrikasta.

 

Lukiessani saman Hesarijutun kainalojuttua olin tukehtua
aamukahviini
Juha Vakkurin kömpelöstä kommentista
koskien beniniläisen taiteilijan
Victor Amoussoun
mukana oloa Taidehallissa:
"Tarkoitus oli, että kyseessä on vain suomalaisten 
stipendiaattien näyttely. Tällä yhdellä beniniläisellä 
taiteilijallakin on suomalainen puoliso, joten hän ei 
oikeastaan edusta afrikkalaisia taiteilijoita."


Olisiko kukaan uskaltanut sanoa, että Pentti Saarikoski
lakkasi edustamasta suomalaisia kirjailijoita
avioiduttuaan norjalaisen
Mia Bernerin kanssa?
 

Villa Karon täyttäessä 5-vuotta kirjoitin jutun
kulttuurikeskuksen syntyvaiheista. En ottanut kantaa
globaalin maailman epätasa-arvoon tai siihen, että me
lietsomme paikallisten hinkua Eurooppaan.

 

Pidin hauskasta tarinasta, ja arvostan sitä, että Vakkuri
pystyi perustamaan Villa Karon ja sitä kuinka hän on
saanut homman toimimaan kaikki nämä vuodet.
Minulle ja varmasti monelle muullekin, aika Villa Karossa
ja Beninissä oli avartava elämys, joka on vaikuttanut
ajatuksiini ja asenteisiini.

 

Hyvää huomenta Afrikka
 

Syömme rannalla puskarottaa. Se on pehmeää ja
herkullista. Skoolaamme sodabilla, palmuviinalla. Yö on
pimeä ja kostea. Kaukaa kuuluu djembe rumpujen kumina,
joka sekoittuu aaltojen tasaiseen pauhuun. Olemme
Länsi-Afrikan Beninissä, Guinean-lahden rannalla,
suomalais-afrikkalaisen kulttuuri-instituutin Villa Karon
stipendiaatteina. On animaatiotekijöiden

Leena Jääskeläisen
ja Maria Björklundin läksiäiset.
 

Afrikkalainen haave
 

Villa Karo on kirjailija Juha Vakkurin toteutunut haave.
Mistä haave syntyi, sitä hän ei itsekään tarkkaan tiedä,
mutta työtehtävissä ja matkoilla ympäri Afrikkaa, se
vahvistui. Sen toteutuminen on taianomainen tarina.

 

Syksyllä 1998 Vakkuri lähtee tekemään juttua vodousta
Beniniin ja Togoon.
Vodou on Länsi-Afrikassa kehittynyt,
monen tradition luonnonuskonto. Eräänä iltana

cotonou
laisessa ravintolassa Beninissä, Vakkurin
naapuripöydässä istuu norjalainen insinööri.
Insinöörin kaunis taloudenhoitaja kertoo olevansa
kotoisin paratiisista.

 

Taksilla paratiisiin
 

Seuraavana päivänä Vakkuri ottaa taksin paratiisiin.
Noustessaan autosta punaisen hiekkatien päässä,
hän tietää löytäneensä sen mitä on pitkään etsinyt.
Paikan suomalaistaiteilijoiden tukikohdalle Afrikassa.
Hiekkarantaa on silmänkantamattomiin, aallot ovat
turkoosinsiniset.





Kävellessään rannalla
Vakkuri näkee vanhat siirtomaa-aikaiset rauniot,
jotka ovat vuosien varrella jääneet eroosion ja
lepakoiden armoille. Rakennuksessaon ollut
toisen maailmansodan aikaan sotilassairaala.


Hän päättää,
että siellä ovat kulttuurikeskuksen avajaiset
vuonna 2000. Rahasta ei ole tietoakaan.


Suomessa skeptikot
kyselevät tulosvastuullisuuden
perään ja ihmettelevät miksi ihmeessä keskus pitäisi
pystyttää Afrikkaan, Beniniin, josta harva on ikinä kuullut
mitään, ja onko sellaista kylää edes olemassa kuin
Grand Popo. Ehkä juuri siksi.
”Mene sinne, hämmästy, uudistu”, sanoi säveltäjä

Paavo Heininen
.

Haaveita, giniä ja uhkapeliä

Puolen vuoden
kuluttua tuon ravintolaillan jälkeen,
Vakkuri allekirjoittaa vuokrasopimuksen Grand Popon
viranomaisten kanssa. ”Ilman lahjuksia”, naurahtaa
Vakkuri. ”Ei ollut edes millä lahjoa.”


Norjalainen insinööri, Carl Becker
, Monsieur Carl, lupaa
johtaa raunioiden rakennustöitä, jos saa palkkioksi
muutaman gin tonicin päivässä. Vuotta - ja noin tuhat
gin tonicia myöhemmin - toukokuussa 2000, Villa Karon
päärakennus vihitään käyttöön.



Salkoihin nostettaan
kolme lippua: Suomen,
Beninin ja Villa Karon
liput. Monsieur Carl on
voittanut lipputangot
biljardissa.
Vihkiäistilaisuuteen
osallistuu lähes sata
suomalaista ja beniniläistä
kutsuvierasta.


Karo on
Vakkurin syöpään menehtyneen pojan nimi ja
myös
joruban kieltä. Se tarkoittaa ’Hyvää huomenta’.
Villa Hyvää Huomenta vastaanottaa ensimmäiset
stipendiaatit syyskuussa 2000.

 

Haaveen ovat rahoittaneet mm. Karo Vakkurin koulun
rehtori Chris Nyström, joka lahjoitti hankkeeseen koko
60-vuotisjuhliensa lahjatuoton, monet kannatusjäsenet,

opetusministeriö
, Svenska kulturfonden
ja yksityiset
sponsorit. Eri taiteilijajärjestöt ja korkeakoulut ovat
innolla mukana toiminnassa.

 

Rikastuttava yhteistyö
 

Keskus on vilkastuttanut seutua, on syntynyt uutta
liiketoimintaa ja teitä on kunnostettu.
Paikkakuntalaisten kanssa on helppo solmia kontakteja.
He esittelevät avoimesti omaa kulttuuriaan.

 

Villa Karossa järjestetään paljon tapahtumia.
Parhaimmillaan ilmaiskonsertissa on ollut 5000 henkeä
ja mopoja oli silloin parkkipaikalla yli 500.


Noin 200
paikkakunnan koululaista saa
kulttuuriperinnekoulutusta Villa Karon monitoimitilassa
Lissa Gbassassa. Siellä on pidetty beniniläisten
historiantutkijoiden kokous, kansallisia seminaareja,
työpajoja, teatteriesityksiä, kulttuurifestivaalit ja
tietenkin monia iloisia juhlia.





Kulttuurikeskus on mahdollistanut monen afrikkalaisen
taiteilijanvierailun Suomeen. Heidän joukossaan mm.
beniniläinen muusikko
Akim Color ja kongolainen
tanssija-koreografi-räppäri
Dourou Dilaythin.
He antoivat tanssin opetusta Jyväskylän yliopiston
liikuntakasvatuksen laitoksella. Akim rakensi suomalaisten
puuseppien kanssa perinteisiä rumpuja.


Merenjumalatar Mami
Watakin on rantautunut Suomeen
näyttelyn ja tanssiesityksen muodossa. Villa Karo on
tukenut myös Afrikan sisällä tapahtuvaa taiteilijavaihtoa
antamalla työtilaa mm. kamerunilaisille taiteilijoille.


600 vierasta, tuhansia ystäviä

Villa Karo
täytti tänä vuonna 5 vuotta. (2005)
Koko tämän ajan toiminta-ajatuksena on ollut
parantaa suomalaisten kulttuurivaikuttajien
Afrikka-tietämystä sekä edistää yhteistyötä suomalaisten
ja afrikkalaisten taiteilijoiden ja kulttuuritutkijoiden välillä.

Näinä viitenä
vuotena Villa Karossa on vieraillut eri alojen
taiteilijoita, kulttuuritutkijoita, toimittajia,
arkkitehtuurin ja valokuvauksen opiskelijoita.
Afrikkalais-suomalaisena yhteistyönä on syntynyt
musiikkia, näyttelyitä ja tanssiesityksiä.


Säveltäjä Herman Rechberger mietti mitä hän voisi
antaa vastalahjaksi afrikkalaisille, jotka olivat antaneet
hänelle elämäntaitoa ja uusia kokemuksia. Grand Popon
pormestari sanoi: ”Miksi et kirjoittaisi meille minan
kielen oppikirjaa?”
Aikamoinen pyyntö yovolle
(valkoiselle)!


Beninin virallinen kieli on
ranska. Ranskan siirtomaavalta on
aikoinaan tukahduttanut kaikki
yritykset paikalliskielten kirjoitusasun
kehittämiseen. Herman otti
haasteen vastaan ja minan kielen
oppikirja on nyt valmis ja sitä tullaan
jakamaan Beninin kouluille.
Akpe kaka Herman - Kiitos Herman.



Beniniläisen uskomuksen mukaan kuu kiertää maailman
ympäri sieluja keräten. Kun se palaa täytenä takaisin,
viedään vastasyntyneet lapset ulos ja lapsi saa
kuutamossa sielunsa.


”Jos sinulla on sielu kateissa tai olo on muuten sieluton, 
lähde Afrikkaan. Ja kun kuu on iso, mene rannalle ja ota 
sielusi vastaan.” Tomi Kontio.



Hiekka on hiekkaa,
tiedän tiedän,
olen nähnyt, uskon,
aallot vaahtoa, vettä,
silti lasken päiviä,
olen väärässä paikassa
kun en ole täällä.

Juha Vakkuri
Runo kokoelmasta Kaikki kesken, kaikki hyvin
(LIKE 2003)