Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta.
28.12.2020
Joulun jälkimainingit
Haluaisin unohtaa tämän joulun, mutta korona on muuttanut ajanlaskua niin, että varmasti minä ja moni muu tulee muistamaan koronajoulun 2020.
Olen kammertautunut sängystä. Näissä kipukohtauksissa ei ole mitään logiikkaa. Nyt voin seisoa ja kävellä yhden kepin kanssa, mutta en voi oikeastaan maata tai istua ja kipulääkkeet saavat pään tuntumaan luiselta kuplalta. Nukkuminen seisaaltaan ei valitettavasti onnistu.
Onneksi on teknologiaa, joka pelastaa öiden synkimmät sudenhetket. Tuijotan tabletilta Netflixin kevyimpiä hömppäleffoja.
Kipu menee helposti tunteisiin ja niissä vellominen ei paranna tilannetta yhtään. Olen sen takia yrittänyt ottaa etäisyyttä kipuun lukemalla siitä kuivan asiapitoista tekstiä.
Törmäsin netissä mm. Susanna Lankisen Tampereen yliopistossa tekemään filosofian pro gradu -tutkielmaan: Kivun ongelma.
Se esittelee kivusta käytyä filosofista keskustelua laajalla otteella. Lankinen kirjoitti tiivistelmän alkuun näin:
”Kipu on filosofisesti mielenkiintoinen ilmiö, sillä se on yleensä samaan aikaan sekä fyysinen että psyykkinen tila: kudosvauriota ja kärsimystä.”
Kärsimys kuulostaa ylevältä ja se on aina kiinnostanut ihmisiä, mieluiten jonkun muun kuin oma. Mutta empaattisinkaan lähimmäinen ei pysty tietämään mitä toisen ihmisen kärsimys on, kärsimys on hyvin yksilöllinen ja yksityinen kokemus kuten myös kipu. Siksi ei pidä luulla, että vammaisuus on automaattisesti kärsimystä ja että siihen aina liittyy kipua. Edes vanhemmat eivät voi tietää miten oma lapsi kokee vammaisuutensa.
Luustohaurauteni takia minulla on ollut elämässäni kipuja. Kun luu murtuu siihen liittyy kipua. Pahimmillaan voi joutua kipushokkiin. Kun kipu iskee, sitä yrittää olla liikahtamatta nahkansa keskellä, eikä päässä ole yhtään korkealentoista ajatusta. Sydän hakkaa, ihosta tulee kylmän nahkea ja näkökenttä muuttuu, autonomista hermostoa on mahdoton hallita. Ainoa pieni älyn häivähdys on, jos muistaa kehottaa itseään hengittämään ja rauhoittumaan.
Ehdin joulunpyhinä jo miettiä, saisinko jostain lähetteen kipuklinikalle, jos tämä ei ala helpottaa. Sen takia luin kauhistuneena Suomen Kuvalehden jutun vuodelta 2019, jossa potilaat arvostelivat Suomen yliopistollisten sairaaloiden kipuklinikoita. Jutun mukaan kärjistäen näyttää siltä, että ennen kipupotilaat halusivat päästä kipupoliklinikalle, mutta nyt osa potilaista jopa välttelee ja pelkää joidenkin paikkakuntien kipupoliklinikoita.
Minäkin pelkäisin mennä kipuklinikalle, jos siellä olisi SK:n jutussa mainitun neurologin kaltaisia lääkäreitä. Tämä neurologi sanoo jutussa:
”Lääkkeetön kivunhoito tuo potilaalle keinoja sopeutua tilanteeseen ja lähteä kuntoutumisen tielle. Lääkkeettömiä hoitoja ovat fysioterapia erikoisterapioineen, psykologiset kivunhallintakeinot, toimintaterapia ja erilaiset kivunhallintakurssit.”
Kipupoliklinikalle ohjautuvat kaikkein haasteellisimmat ja vaikeimmat kipupotilaat, joita muu terveydenhuolto ei ole pystynyt auttamaan. Usein se tarkoittaa niin voimakkaita kipuja, että ne voivat vammauttaa ihmisen toimintakyvyttömäksi. Silloin on väheksyvää ja nöyryyttävää kehottaa kipupotilasta sopeutumaan ja tarjota hänelle toimintaterapiaa.
Oman kokemukseni mukaan aniharvan kohdalla pystytään rakentamaan potilasta noin tukeva ja hyvin toimiva hoitoketju. Kukaan näistä kuntouttajista ei ole paikalla tukemassa, kun kipupotilas kolmen-neljän aikaan yöllä miettii onko elämässä mitään järkeä.
Minäkin käyn fysioterapiassa kipujen takia ja yritän ylläpitää kuntoani, mutta välillä kipujakso on niin paha, etten selviä siitä ilman asianmukaista lääkitystä.
Suomi ei ole Yhdysvallat, jossa opioidikriisi vain jatkuu. Se ilmeisesti vaikuttaa meidänkin varovaisiin lääkäreihimme. Minä tuskin olen ainoa, joka olen kuullut tarinoita siitä, kuinka kuolemansairaankin kohdalla pihdataan riittävää kipulääkitystä.
Ollessani sairaalassa pitemmän jakson viisi vuotta sitten, tapasin sairaalan virallisen kipuhoitajan. Hän oli muistaakseni alunperin anestesiahoitaja, joka oli erikoistunut kipuhoitajaksi. Olen vieläkin kiitollinen hänelle. Hänellä oli aikaa kuunnella ja hän otti tilanteen tosissaan. Hän kehitti leikkauskipuihini sellaisen yhdistelmälääkityksen, joka toimi erittäin hyvin. Ahdistavat opioidien aiheuttamat hallusinaatiot loppuivat ja olin jopa vähän paremmalla tuulella. Kipuhoitaja osasi huomioida senkin. Samoin hän suunnitteli ns. alasajon, eli tymäkkää kipulääkitystä ei voi lopettaa noin vain, se pitää tehdä rauhallisesti vähän kerrallaan. Sekin onnistui.
Kipu voi saada ihmisen inhoamaan omaa kehoaan, kokemaan sen viholliseksi. Minäkin olen särkevän ruumiini kanssa sotajalalla. Joku välirauha sen kanssa on tehtävä, koska se kuitenkin joutuu kantamaan tämän ainokaisen elämäni.
Runoilija Sirkka Turkka on kuvannut kauniisti:
– tätä ruumista, luutiheikköä,
joka kätkee hämäriinsä himmeät uinuvat elimet,
sydämen kuin tempoilevan ruusun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteista.