Ruoka on ihmisoikeus

Olin viikonlopun kuntoutuksessa. Potilasyhdistykseni oli järjestänyt vallan mainion muutaman päivän kokoontumisen kuntoutuskeskukseen. Saimme nauttia kuntosalista, vesijumpasta ja runsaista aterioista monta kertaa päivässä.

Palautekeskustelussa ruoka ja sen terveellisyys nousi esiin. Laatuun ja valikoimaan ei oltu täysin tyytyväisiä. Ja kuten moni tietää, näissä buffet-pöydissä on varmasti tarpeeksi proteiineja, vitamiineja ja kaikkea sitä, mitä ihminen tarvitsee ja paljon liikaakin. Maistuuko se hyvältä tai sopiiko syöjän maailmankuvaan on sitten toinen juttu.

Älkää kiusaantuko. Muistan lapsuudesta ihan hyvin painostuksen jäähtyvän lautasen ääressä niistä nälkään kuolevista Afrikan lapsista. Sillä on velliä vedelty. Ei se maito- ja ohralitku silti yhtään paremmalta maistunut, vaikka telkkarista näki Biafran pallovatsaisia lapsia, joilla oli kärpäsiä silmissä.

Kun liian lihapainotteinen ruoka on kuntoutuksessa harmittava juttu, niin jossain takaraivossa 60-lukulainen minussa inisee, että tuttuni Sambiassa syövät lehdistä tehtyä muhennosta, koska muuta ei ole. Silti tiedän, ettei näitä asioita voi, eikä kannata vertailla.

Suurin osa kuvista: pixabay.com

Kuitenkin on kerrottava: Kesällä YK:n alainen Maailman ruokaohjelma WFP julisti korkeimman tason hätätilan kuivuuden koettelemille alueille eteläisessä Afrikassa. Hätäapua tarvitsee yhteensä 18 miljoonaa ihmistä seitsemässä maassa, joista Sambia on yksi. Etiopiassa on pahin kuivuus 50-vuoteen.
Kun sateet tulevat, monet nälkäiset pienviljelijät ovat jo syöneet siemenviljat, eikä heillä ole mitä kylvää.

El Niño -sääilmiön takia viljelykasveja on tuhoutunut ja viljasadot ovat epäonnistuneet eteläisessä Afrikassa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO sanoo, että maailmassa on noin 795 miljoonaa aliravittua. Jos lukua on vaikea hahmottaa: Vuonna 2013 Euroopan väkiluku oli 742,5 miljoonaa.

Kaikki tämä tarkoittaa, että taas kerran, hätätila koettelee pahiten vammaisia ihmisiä. He viljelevät pienillä pihoillaan mitä pystyvät. Se mitä sieltä saa on päivittäisen ravinnon kannalta äärimmäisen tärkeää. Vammaisille ihmisille ruokavedenkin kantaminen on ongelma, kasteluvedestä puhumattakaan.

Olen keväällä ja kesällä kertonut tapahtumissa ja tiedotteissa Invalidiliiton Toinen ateria -varainhankintakampanjasta, jolla pyritään turvaamaan köyhien vammaisten ihmisten ruokaturvaa Sambiassa ja Etiopiassa. Melkein kaikki tapaamani ihmiset ovat sitä mieltä, että teemme hyvää työtä, mutta he kertovat monia syitä miksi eivät voi osallistua kampanjaan edes 10 eurolla. Olen kuullut tarinoita pienistä eläkkeistä, sairauksista ja niukasta toimeentulosta. Varmasti aivan aitojakin kokemuksia, ei pelkkää tilanteesta luistelua.

Olen miettinyt paljon sitä, mistä johtuu, ettei kaukana asuvien ihmisten hätä, aliravitsemus tai suoranainen nälkä, hetkauta meitä puoleen eikä toiseen. Ehkä pakolaisongelma, Syyrian kriisi, Aleppon pommitukset, kuvat kuolleista tai kauhun lamauttamista lapsista ovat jo niin kovaa tavaraa, että mieli suojautuu ja usko häviää. Usko siihen, että jotain olisi tehtävissä.

Jotain henkilökohtaista ja kannustavaa olisin halunnut kirjoittaa tähän loppuun, mutta en keksi. Olen elämässä saanut kaiken mitä olen tarvinnut ja paljon siitäkin mitä olen ihan vaan ahneuksissani halunnut. 
Mitä todellista kaltaiseni kermaperse tietää nälänhädästä? 
Tilastoja ja uutisia, joita minulla on varaa seurata. Hän, jota se tilasto tai uutinen koskee, ei seuraa niitä. Hänen aikansa kuluu selviämiseen.
“Ajatellaan, että jos kaikista köyhimmät nostettaisiin edes sinne parin dollarin tuloille, sekin vapauttaisi ihmisen pelkästä selviämisen pakosta. Ajattelemaan ja keksimään niitä innovaatioita”, sanoo köyhyystutkija, Jyväskylän yliopiston etnologian dosentti Jukka Jouhki.

Ruokaturvaa ja sydämentykytyksiä

Sambian Rufunsan kylän asukkaita Kuvat kertovat -hankkeen näyttelyn avajaisissa, jossa osallistuneille luovutettiin kiitoskirjat osallistumisesta. Näet lisää kuvia hankkeesta klikkaamalla TÄSTÄ.

Olen tehnyt Invalidiliitolle kehitysyhteistyöhommia neljän vuoden ajan. Se on ollut kuin rakkaussuhde. Ensin on sekapäisen hurmaantunut – ja valmis tekemään mitä tahansa. Sitten alkaa tulla hiljalleen järkiinsä. Nyt on tullut jo mukaan syvällisempi tutustuminen ja heikkouksien lempeä ymmärtäminen sekä luja kiintymys. 

Mary Mwendan keittiö, jossa hän tekee kaikki perheen ruoat.

Jälleen sydän läpättää kuin suhteen alussa! Tällä viikolla Invalidiliitto on julkaissut uuden varainhankintakampanjan, jossa olen saanut olla mukana. Kampanjan nimi on Toinen ateria. Tutustu klikkaamalla TÄSTÄ.

Kattilallinen nshimaa, joka on sambialaisten perusruokaa.
Se on veteen keitettyä maissipuuroa.

Toinen ateria -kampanja pyrkii turvaamaan Invalidiliiton sambialaisen ja etiopialaisen kumppanijärjestön köyhille jäsenille kaksi ateriaa päivässä.

Marykin keittää nshimaa. Ateria yleensä rakentuu nshiman ympärille.

Se ei tarkoita, että nyt naisten kattiloihin kaadetaan maissijauhoa, vaan sitä, että tukemalla järjestöjen toimeentuloryhmien toimintaa, ihmisillä on mahdollisuus itse ansaita päivän toinen ateria.

Emmi Nuorgam teki maissilättyjä. Nshiman tekeminen osoittautui luultua mutkikkaammaksi. Emmin maissilättyresepti löytyy klikkaamalla TÄSTÄ.

Huippujuttu on, että Tampereen rönsyilevin ruokabloggari Emmi Nuorgam innostui Toinen ateria -kampanjasta ja teki siitä hienon päivityksen. Emmi kokkaili ruokaa afrikkalaiseen tyyliin ja mietti meidän kauppakitinöitämme valtavien ruokavalikoimien edessä. Lue Emmin Toinen ateria -päivitys klikkaamalla TÄSTÄ.

Erilaisista vihreistä lehdistä tehdään muhennosta eli relissä nshiman höysteeksi.

Meille on itsestäänselvyys syödä aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Vammaisille ihmisille Sambiassa ja Etiopiassa edes päivän toinen ateria ei ole itsestäänselvyys. Usein se ainoakin ateria on ravintoköyhää, veteen keitettyä maissipuuroa vihreistä lehdistä tehdyn muhennoksen kera. Vammaiset ihmiset kuuluvat edelleen kehitysmaiden köyhimpiin.

Sambian toimeentuloryhmän vuohia.

Kampanjan varoilla toimeentuloryhmät Sambiassa hankkivat lisää vuohia vuohipankkiin ja viljelyryhmä saa kaivon. Etiopiassa lehmiä hoitava ryhmä saa lisää lehmiä, joiden maitoa ja lantaa he voivat myydä.

Etiopialaisen aterian perusta on injera-leipä,
jonka avulla kaikki herkulliset lisukkeet syödään.

Tämä on ruokaturvan tukemista. Ruokaturva ei ole vain viralliselta kuulostava kehytermi vaan se tarkoittaa, että ihmisellä on kaikkina aikoina riittävästi terveellistä, ravitsevaa ja kulttuurisesti hyväksyttävää ruokaa.
Kehitysmaissa vammaisten ihmisten ruokaturva on heikko ja kun se pettää, ihmiset näkevät nälkää.

Viime vuonna Maailma Kylässä -festareilla Invalidiliitolla oli pikkuinen osasto,
joka esitteli toimeentuloryhmiä.

Ensi viikonloppuna Maailma kylässä -festareilla Invalidiliitolla on osasto 146 melko keskellä Mahdollisuuksien tori telttaa. Siellä esittelemme Toinen ateria -kampanjaa. Tulkaa tutustumaan porukalla. Osastolla esitellään myös kampanjaan liittyen Sambian ja Etiopian kumppanijärjestöjen toimeentuloryhmiä. Jos et pääse tulemaan, jaa kampanjaa somessa, esimerkiksi Facebookissa. Se on jo iso apu. #invalidiliitto #toinenateria

Maaliskuussa IT-lehdessä kerrottiin ruokaturvasta.
Mukana Stellan relissiresepti. Kuvassa ZNAPD -järjestön
henkilökuntaa Lufanyaman viljelyksillä. 

Toinen ateria -kampanjaan voit osallistua kerta- tai kuukausilahjoittajana. Kiitoksena saat sähköpostilla terveisiä Afrikasta kerran kuussa. Uutiskirjeessä kumppanijärjestöjen jäsenet jakavat reseptejään ja kertovat paikallisista ruoista.

Keitettyä kurpitsaa aamiaiseksi.

Ruoat ovat usein melko yksinkertaisia ja kaikkien ruokien raaka-aineita ei meiltä saa. Mutta reseptejä voi vapaasti soveltaa omalla tavallaan, kuten Emmi on tehnyt.

Jaa kokkailukuvia hästägeillä: #toinenateria #Invalidiliitto #kehy

Jaa kuvia Toinen ateria -kokkailustasi ja ruoista Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa tai blogissasi. Hästäg mukaan ja jakoon:  #invalidiliitto #toinenateria  #ruokaturva  #kehitysyhteistyö  #kehy  #agenda2030

Vietetään ystävien kanssa afrikkalaisia iltoja, osallistutaan kampanjaan ja lähetetään someen kuvia ja juttuja aiheesta. Lahjoituksen ei tarvitse olla suuri, pienikin lahjoitus on tärkeä. Kiitos, että luit koko päivityksen, kiitos jakamisesta. :) Tehdään yhdessä hyvää.

Kevään trendikkäimmät taimet

Joka vuosi ajattelen, että tänä vuonna seuraan kevään tuloa jokaisesta sirkkalehdestä alkaen. Sitten tulee niin paljon muuta tekemistä. Yllättäen puut ovat tuuheina ja parveke näyttää harmaalta kaatopaikalta kellastuneine kanervanraatoineen.
 


Espalle on onneksi istutettu tämän kevään trenditaimia, video istutusprojektista ohessa. Ehkä onnistun saamaan omalle parvekkeelle yhden.
Kesäkuussa taas Espan puut puhkeavat pilkkuihin. 
Meidän kaikkien iloksi Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ja Yayoi Kusama hoitavat Espan kesäisen elävöittämisen.

Liian isoja asioita

Olin ajatellut blogipäivitystä siitä missä olin ja mitä ajattelin, kun Tšernobyl räjähti keväällä 1986. Mutta aihe tuntui vähän liian… kuluneelta - kuten missä olit kun Lennon ammuttiin.

Päivi Niemi Hesarin pääkirjoituksessa kirjoitti aiheesta kuten olisin halunnut, jos olisin osannut: Tšernobyl-keväänä syntyi mustikan kokoisia ajatuksia.
Niemi sanoo sen oleellisen: ”Valtavan asian äärellä ihminen alkaa usein ajatella pienen pieniä ajatuksia. Sellaisia mustikan kokoisia.”

Kun ydinlaskeutuma oli liikkeellä huhtikuisena viikonloppuna 30 vuotta sitten, minä pidin rapunovea auki muuttomiehille. Oli ollut kova talvi ja paha kevät. Äitini kuoli tammikuussa ja veljeni oli saanut siitä lisäpontta itsetuhoiselle juomiselleen. Oli hautajaiset, perunkirjat ja perintöriidat. Liikutus virttyneiden villatakkien ja käyttämättömän turkishatun äärellä.

Vihdoinkin asiat olivat selviämässä. Nelihenkinen perheemme oli muuttamassa ensimmäiseen omaan ja tilavaan asuntoon lähelle keskustaa. Uutta kotia oli kaiken ohessa innokkaasti remontoitu.

Valtavan uutisen edessä väsymyksen sumentamista aivoistani pyörähti mannaryynin kokoinen kiukku: ”Miksi just nyt, kun mä vihdoin saan jotain?”.

Katsoin pihaa ja ajattelin, että lapsiakaan ei voi päästää ulos. Näin meidät laatikoiden seassa, peitettyjen ikkunoiden takana pelkäämässä näkymätöntä. 

Serkkuni oli vähän aikaa sitten kuollut syöpään vähän yli kolmekymmentävuotiaana. Viimeisinä kertoina sairaalassa, kun ei ollut enää mitään sanottavaa, pesin lavuaarissa hänen hikisiä pipojaan. Niistä irtosi muutamia hauraita hiuksia. Ehdin kuvitella, kuinka meidänkin hiuksemme alkavat hiljalleen ohentua ja hiuksia pestessä niitä jää käteen.

Mutta kevät jatkui, lasten uudet koulut ja uusien arkirutiinien käynnistäminen vei ajatukset muualle. Kuten tänäänkin, uutisten kauheudet soljuivat jossain kauppakassien, ylitöiden, auton huoltojen ja kesälomasuunnitelmien taustalla. Anoppi viittasi kintaalla marjasatonsa säteilylle, hän hillosi ja mehusti kuten ennenkin. En muista yhtään sienikastiketta, joka olisi jäänyt syömättä. Sinä kesänä kukaan ei kuitenkaan kalastanut.

Sisällöntuotanto-ongelmia

”Hyvän blogikirjoituksen tulee olla henkilökohtainen.”

Tämä somekouluttajan ohje on pyörinyt päässäni jonkin aikaa. Minulle on vaikeaa olla aidosti henkilökohtainen. Lainaan mielelläni muitten ajatuksia, kuten kirjailija Eeva Joenpellon hienoa lausetta:”Se etten ole tunteellinen ihminen, ei tarkoita, ettenkö olisi tunteva.”

http://www.melancholiathemovie.com/

Rakastan suurta paatoksellisuutta, patetiaa, mutta ilskon tunteellisuutta. Ja somessa pelataan tunteilla.

Olen someaddikti, jolle helpoin on Instagram. Sinne laitetaan kuvia, jotka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Laitan toki tekstiosaan pari #häsällä varustettua sanaa mukaan, mutta kuvia ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Adobe Post appsilla niihin saa helposti tekstiä täydennykseksi.

Minulla ei ole selkeää teemaa, josta blogata, ei yhtä harrastusta, johon olisin täydellisesti hurahtanut. Facessakin olen usein se tirkistelijä, joka ihmettelee muitten elämää.

Twitterissä en seuraa Enbuskea tai Stubbia. Seuraan eksentrikkoja, jotka verhoavat itsensä tai elämänsä bisarrilla ja erilaisella tavalla.

Pinterestiin kerään minua koskettaneita outouksia. Kadehdin uskallusta olla sitä mitä haluaa ja reilusti sen yli. Minussa syntyy hytinää, kun joku tohtii lavastaa elämäänsä ohi arjen ja yli vaatimattomuuden. Ihastun oman elämänsä renesanssiruhtinaisiin.

http://www.viralnova.com/portable-animals/

Minä olen pelkuri. Väistän mielelläni ”oikein” eläviä ihmisiä, astun sivuun ”hyvien ja vaatimattomien”  tieltä. Sivuutan kissakuvat ja jollekin rakkautta vannovat ”jaa tämä omalle sivullesi” kiertävät päivitykset.

Olen hiljaa, kun kohtaan jumalansa löytäneitä ja puren kieltäni, kun kuuntelen mielipiteissään varmoja. Joskus kuitenkin lipsahtaa.

Sarjakuvapiirtäjä Aiju Salminen

Ymmärrän tunteen tasolla tämän päivän Narkissoksia, omaan kuvaansa hukkuvia selfiefriikkejä. On helppoa tuomita heidät ja väittää, että ulkonäkökeskeisyys on pois sielukkuudesta.

Käännän leipätyökseni reseptejä ja olen huomannut, että monet tuntemani ihmiset pitävät pullan ja kakkujen leipomista hyväksytympänä harrastuksena kuin selfieiden ottamista. Valkoisen jauhon, sokerin ja voin syöminen ja muille syöttäminen on siis arvokkaampaa kuin se, että ottaa itsestään kauniita kuvia. Joku tässä ei toimi…. mutta rakastan leivoksia ja kakkuja.

Pidän traditioista silloin, kun ne ovat yhdessä leikittyjä leikkejä, eivät oikein elämisen pakkopaitoja. Perinteet, jotka nostavat pintaan hyviä muistoja, eivät ahdista minua. Perinteet, joiden alla on vaiettua häpeää saavat minut vaivautuneeksi. Jos voin välttää, en osallistu näihin perinteisiin. Omissa häpeämisissä on tarpeeksi kantamista. 

Minun on vaikea uskoa onnellisiin lapsuuksiin. Uskon viihtyisiin hetkiin. Keveisiin, ohimeneviin tuokioihin, jolloin mihinkään ei satu, kaikilla paikalla olevilla on mukavaa eikä mitään tarvitse luvata. Siksi valokuvat ovat niin tärkeitä. Joissain niissä näkyy se lyhyt hetki, jolloin kaikki oli hyvin. Näitä kuvakansioita olen tallentanut Googlen kuviin. 

Olen pitänyt mukanani Arthur Schopenhauerin ajatusta, jossa on elämän lohdullinen keveys ja onnellisuuden mahdollisuus:

”Onni piilee aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli aurinkoisen lakeuden; pilven edessä ja takana on kaikki kirkasta.”

Todellisuuden pikakurssi

Kaaduin viime syksynä pahasti. Tyypillinen kotitapaturma, kompastuin aikakausilehtiläjään syli täynnä pyykkiä. Etuoikeutettuna hesalaisena olin Töölön sairaalassa alle tunnissa.

Menin aika hajalle. Oikea polvilumpio mäsähti muutamaksi palaksi, oikea suoliluu halkesi ja istuinluu meni kolmesta kohtaa poikki. Sen virallinen termi on lonkkamaljan murtuma. Ystäväni Pirkko sanoi, että nousin kertarysäyksellä Suomen osteogenesis imperfecta -yhdistyksen kuninkuusluokkaan. Yhdistyksessä kuulemma sanotaan, että kuninkuusluokkaan pääsee vasta, kun on kokenut lantiomurtuman. Se on huonojen kuninkaiden kuninkuusluokka, en suosittele. En ole ikinä ennen ollut niin sairas ja kipeä kuin ennen ja jälkeen lantioleikkauksen.

“Sehän on ihan pentu”, oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin leikkaavan kirurgin. Kirurgiksi hän oli mielestäni liian nuori. Pitkä ja urheilullinen, mutta hän käyttäytyi kuin kympin poika.
Kuuskymppisellä haurasluisella mummolla ei ole varaa valita tai mahdollisuuksia valittaa, ei vaatia paikalle kokenutta vanhaa proffaa. Nuori kirurgini kertoi tulevasta leikkauksesta - en tosin muista mitä - mutta minulle jäi tunne, että tapaukseni kiinnosti häntä.

Jouduin odottamaan leikkausta kaksi päivää ja joka päivä pennuksi tuomitsemani kirurgi kävi tapaamassa minua. Leikkauspäivänä hän tuli vielä erikseen osastolle ja leikkaussaliin ennen nukuttamistani.
En usko, että olisin saanut yksityissairaalassa leikkaavalta lääkäriltä enemmän huomiota ja en usko, että minua olisi leikattu missään tämän paremmin. Nyt maaliskuussa, puoli vuotta leikkauksen jälkeen, pystyn kävelemään kotona ilman keppiä. Minuun laitettiin peltiä ja ruuveja enemmän kuin haluan laskea. En valita, kirurgini oli taitava peltiseppä. Hän oli myös hyvä lääkäri. Hän kuunteli ihmistä, eikä nähnyt minussa vain potilasta. Lupaan muuttaa luutuneet käsitykseni nuorista lääkäreistä.
 

En tykkää ajatella rahaa, mutta monessa muussa maassa olisimme joutuneet myymään asuntomme pystyäksemme maksamaan minun leikkaukseni ja saamani hoidon. Luin Töölössä Kari Hotakaisen kirjan "Luonnon laki". Siinä hoitaja sanoo pahasti vammautuneelle päähenkilölle: 
"Kaikki on edestäsi tehty. Maksettu, kerätty, kinuttu, saatu. Jos ei hyvällä, niin pahalla. Jos jotain uupui, otettiin velkaa. Että sinä saisit parhaan mahdollisen hoidon ja
                                               huolenpidon."

Töölön sairaala on todellisuuden pikakurssi. Kuuden hengen huoneessa miehet ja naiset ovat yhdessä iästä ja tilanteesta riippumatta. 
Siellä me makasimme, lantio- ja lonkkamurtumamummot, prätkällä keulineet harrikkajätkät ja hiljaiset ketjukolaroineet keskiluokkaiset miehet. Parin päivän kuluttua tiesimme toisistamme kaiken, nimen, sosiaaliturvatunnuksen, vaivan ja vatsantoiminnan.

Leikkauksen jälkeen, kahden viikon ajan seurailin huonekavereitani, tein heistä omia tarinoita. IPad oli korvaamaton, roikuin netissä, kun en jaksanut lukea. Näin opiaateissa ahdistavia harhoja, voin pahoin, oksentelin, olin vuoroin toiveikas ja depparissa. Suututin lopullisesti ainakin yhden tuttumi haukkumalla hänet kipulääkepäissäni maailman itsekkäimmäksi paskiaiseksi. En halunnut kavereita tai perhettä käymään. He tulivat silti.

Leikkauksen jälkeisestä vatsantoiminnasta voisin kirjoittaa inhorealistisen novellin.

Ihmettelin myös hoitajien jaksamista. Monia heistä olen ajatellut usein jälkeenpäin. Vain hyvällä. Minusta ei olisi koskaan ollut vastaavaan hommaan. Muutaman hoitajan kohdalla uskon jopa kutsumukseen. Heidän ystävällisyytensä ja huolehtiva asenteensa ei ollut vain hyvää käytöstä palkan ja työpaikan takia.


Valitettavasti pari leipiintynyttä kiduttajaakin pääsi vääntelemään kipeitä luitani. Ensimmäisenä yönä hoitaja halusi kääntää minua tulevien ihovaurioiden takia. Maallikkonakin tiedän, että painehaavat ja ihovauriot eivät synny yhdessä yössä. Leikkauksen jälkeen oli röntgenhoitaja, joka mieluummin käänsi minua kuin röntgenlaitetta. Heidän                               kasvojaan en enää muista.

Nyt olen kuitenkin jaloillani ja käyn kolme kertaa viikossa kuntosalilla. Yritän hoitaa itseäni ja ajatella muutakin kuin toipumista. Kuntouduin melko hyvin.
Minä en taistellut enkä tsempannut. Pahimpina hetkinä keskellä yötä, yksin sängyssä sairaalan pesuhuoneessa, omat eritteet olivat ainoa asia mikä täytti ajatukset. Yritin vain olla hiljaa nahkani keskellä. Opiaattiharhoissa päässä välähti, että jos nyt kuolen tähän, muutama asia olisi hyvä ehtiä sanomaan. Siihen kännykkä on oiva väline. Saamani hoidon lisäksi olen kiitollinen teknologialle toipumisestani. Netti, iPad, kännykkä ja kuulokkeet tekivät kaikesta paljon siedettävämpää.

Olen alkanut suunnitella uusia matkoja. Mietin kuinka paljon vielä jaksan ja ehdin matkustaa, olen alkanut laskea vuosia. Synnynnäinen luustohauraus on aina laskeva käyrä ja viimeisiä vuosia en aio ajatella. Vielä.

Guangzhoussa Guangdongin provinssin ihmisten sairaalassa

Niksautin kerran selkäni Kiinassa ja se oli pitkään kipeä. Paikallinen nuori mies ihmetteli miksi reissaan kipeänä, miksi en pysy kotona ja järjestä elämääni mukavaksi. En osaa vastata miksi.
Lauri Otonkoski sanoo yhdessä runossa:

“Ei ihmistä tehty ymmärtämään 

vaan kulkemaan vapaana ja uteliaana 

kuin savuvana

ilmiöiden, rakkauden ja kauhujen

ympäri ja läpi.”