Hyvää Uutta Vuotta

Asenteita ja mielikuvia

Tukilinja-lehti tupsahti postiluukusta. Siinä on kaksi kirjoittamaani juttua. Ensimmäinen käsittelee vammaisuuden kuvaamista ja toisessa haastattelen Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovista.

Syksyllä Itäkeskuksessa kulttuurikeskus Stoan galleriassa oli tekstiilitaiteilija Silja Purasen vammaisaiheinen näyttely. Sen yhteydessä järjestettiin oheistapahtuma Päivänsäde ja menninkäinen. Syksyn hämärtyvässä illassa, täpötäydessä galleriassa kuultiin monia mielenkiintoisia, hyvin jäsenneltyjä ja syvällisiä puheenvuoroja.

Ajatuksiaan kertoivat taidehistorioitsija Marjatta Levanto, taiteilija Silja Puranen, Sanna Sepponen, joka on esiintynyt Salkkareissa ja Toisenlaiset frendit ohjemassa, tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo sekä valokuvaaja Pekka Elomaa.

Marjatta Levanto kertoi kuinka häntä harmittaa taiteilijoiden sairauksien liioittelu ja dramatisointi, joka ohittaa kiinnostuksen tekijän taidetta kohtaan. "Esimerkiksi Van Gogh ei suinkaan leikannut korvaansa irti poikki. Uskomme tämän kuitenkin mieluummin kuin sen todistetun tosiasian, että hän nirhi siitä vain pienen palan. Eihän se nyt ole mitään kauhean dramaattista."

Silja Purasen taiteen teemana on usein ollut yksilön ja yhteisön suhde sekä ne normit ja vaatimukset, jotka yksilön tulisi täyttää. Stoan näyttelyssä oli esillä suuria, vanhoja tekstiilejä. Niihin Silja oli digitaalisesti työstänyt lapsuuden aikaisia kuviaan. Niihin hän on liittänyt erilaisten oireyhtymien ja vammaisuuden piirteitä. Silja pohti töittensä kautta, olisiko hänen oma elämänsä ollut vähemmän arvokas, jos sattuma olisi määrännyt toisin ja hänellä olisi jokin näistä oireyhtymistä.

Teossarjaan kuuluu video, Maailman vahvin mies, jossa Siljan poika, Onni Lintusaari, esiintyy sirkuksen voimamiehenä. 

Meidän kaikkien tuntema tv-tähti Sanna Sepponen kertoi, että Toisenlaiset frendit -ohjelmassa on helppo esiintyä, koska siinä hän saa olla oma itsensä.

Vammaisaktivisti ja tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ei jättänyt ketään kylmäksi: ”Teknologia ja muotoilu ovat vammaiselle ainoa tie pois ylenkatsotusta ja näkymättömästä sosiaalisesta asemasta. Kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla ei koskaan pystytä poistamaan vammaisuuden matalaa statusta yhtä vallankumouksellisesti kuin huippumuotoilulla.” 

Lyhty ry:ssä valokuvaustyöpajoja vetänyt lehtikuvaaja Pekka Elomaa esitteli kuinka valokuvaa voi käyttää muistina ja kielenä. Helsinkiläinen Lyhty ry tarjoaa asumis-, oppimis- ja työpajapalveluita noin sadalle aikuiselle kehitysvammaiselle. He ovat tehneet näyttelyitä ja performansseja, jotka ovat herkistäneet taidekriitikko Otso Kantokorven kirjoittamaan: ”Kehitysvammaisten tekemää taidetta on helppo kehua kohteliaasti, alistaa ylistämällä. Nämä näyttelyt eivät onneksi tarjoa mahdollisuutta siihen. Ne osoittavat selkeästi sen, että kyse on terapian sijaan taiteesta.”

Minä, kuten varmaan moni muukin, ilskon suunnattomasti sanaa voimaantuminen. Joka jumalan asia on nykyään voimauttavaa. Itse en ainakaan halua voimaantua. Sanassa on jotain niin sievistelevää ja teennäistä, että pyrin välttämään sitä parhaan kykyni mukaan. Mutta kerrankin kuulin siitä sen verran viisaan määritelmän, että vaikka en edelleenkään aio ottaa sanaa käyttööni kirjoitan sen tähän. Marjatta Levanto sanoi: "Mielestäni voimaantuminen on sitä, että elämä antaa jotain enemmän kuin vain arjen haltuun."

Tavoitteeksi teatterikorkeakoulu

Suomessa vammaisia näyttelijöitä ei yleensä näe laitosteattereiden lavoilla. Maailmalla on vammaisten teatteriryhmiä ja välitystoimistoja, joiden kautta vammaiset näyttelijät saavat rooleja. Näyttelijät haluavat, että elokuvissa ja teattereissa vammaiset esittäisivät vammaisten ihmisten roolit, eikä niin, että vammaton näyttelijä esittää vammaista. Eihän musta näyttelijäkään esitä valkoisen ihmisen roolia, vaan näyttelijät valitaan roolin mukaisesta rodusta. Eikö Teakista ole valmistunut vammaisia esittävän taiteen ammattilaisia? Onko vammainen oikeutettu saamaan ylintä tanssi- ja teatterialan koulutusta? 

Näitä ja paljon muita kysymyksiä kävin esittämässä Teakin rehtorille Paula Tuoviselle. Kävimme pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi Teakissa ei toistaiseksi ole vammaisia opiskelijoita ja miksi laitosteattereiden lavoilla ei näe vammaisia näyttelijöitä. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin hyvin avoimesti ja harkiten. Minulle tuli selvästi sellainen olo, ettei Tuovinen ainakaan ole asian esteenä. Hän ei usko, että kysymys on asenteesta. Ennemminkin hän arvelee, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että toisin pitäisi tehdä. 

”Olisi tärkeää, että vammaiset itse aktiivisesti ajaisivat asiaa eteenpäin, koska ilman kysyntää, ei tule tarvetta. Kentällä on oltava selkeä tarve, että tätä me haluamme. Pitäisi olla joku intohimoinen ihminen, joka näkee sen mahdollisuuden. Jonkun virallisen tahon tulisi myös tukea asiaa. Silloin voi jollakin aikavälillä jonkun koulutusohjelman sisään syntyä sopiva erityisryhmä. Toiveena olisi pystyä tekemään normaalin koulutusohjelman sisällä poikkeuksellisia ratkaisuja. Se edellyttää ennen kaikkea sisällöstä vastaavan professorin avoimuutta, kokeilunhalua ja sitoutumista johonkin toisenlaiseen.”

Tuovinen rohkaisee haastamaan nykykäytännön:

”Hakekaa! Pyrkikää ilman muuta! Koetelkaa rajoja. Tehkää kysyntää, vain sillä tavalla asiasta tullaan tietoisiksi. Muuten emme tule ajatelleeksi minkälaisia muitakin taitoja ja elementtejä teatterissa voidaan hyödyntää. Haastakaa koulutus. Ottakaa rohkeasti yhteyttä ja puhukaa asiasta. Jos jätätte hakematta, muutosta ei koskaan tule. Voi olla, että muutos ei tule vielä, mutta jokaisen erityisryhmän on käytävä oma taistelunsa. Joidenkin on lyötävä päätä seinään ja tehtävä töitä tulevien sukupolvien hyväksi.” 

Reality Bites!

Tutustuin todellisuuteen. Olin viikon Haartmanin sairaalassa. Ei mitään kuolemanvakavaa, niveltulehdus, josta paranee.

Kaksi vuorokautta jonotin päivystyksen vuodepaikalla osastopaikkaa, koska crp huiteli aika korkealla. Vuodepaikat ovat rivissä pitkän käytävän varrella. Sänkyjen välissä on vain kolisevia puusermejä. Käytävää kuulemma kutsutaan Raatteen tieksi. Enkä ihmettele. Potilaat huutelevat ja kurottelevat ohikiitäville valkotakkisille.

Raatteen tiellä meitä oli sydänkohtauksen saaneita, kännissä kolhiintuneita ja paljon sekavia vanhuksia. Viereeni tuotiin mummo, joka oli maannut kaatuneena kotonaan muutaman päivän ennenkuin hänet löydettiin. Voitte kuvitella missä kunnossa hän oli.

Hoitajat tekevät raskasta kolmivuorotyötä. Jos haluaisi, niin löytyisihän muutamien työstä ja asenteesta huomautettavaa. Mutta kuinka moni meistä jaksaisi tehdä sellaista työtä päivästä toiseen uupumatta ja leipiintymättä? 

Päätin olla täyttämättä suunnittelemaani kipakkaa asiakaspalautelappua, vaikka kanyylia pisteltiin viiteen kertaan ja vanhempi hoitaja survaisi sen varoittamatta suonen seinään. 

Törmäsin päivystyksessä myös omiin ennakkoluuloihini. Hoitava lääkäri oli huitulatukkainen ja lapsenkasvoinen. Kipeä ja keski-ikäinen täti minussa ärtyi heti, että nyt tuolle pojalle joutuu selittämään kaiken aasta ööhön. Ja osaakohan se mitään? Mutta poika oli huolellinen, asiallinen, ilmeisen osaava ja vielä kohteliaskin. Ensi kerralla en äyski nuorille lääkäreille, lupaan. 

Samoin haluankehua kaikkia tapaamiani virolaisia sairaalatyöntekijöitä. Aivankuin virolaisilla olisi parempi kotikasvatus? He huomioivat ihmisiä ja ovat ystävällisiä vakavalla ja arvostavalla tavalla. Toivon, että heidän kaunis käytöksensä tarttuisi meihin suoranuottisiin suomalaisiin.

Osastolla kuuntelin hoitajien juttelua heidän hoitaessaan vanhuksia. "Huomaa, että on joulu tulossa." "Kui niin?" kysyi nuorempi hoitaja. "No kun palvelutalot alkaa siirtää näitä tänne. Ja omaiset haluu mummot meille, kun ne ite lähtee Lappiin joulunviettoon."

Hoitaja kertoi myös, että nykyään helsinkiläiset vanhukset ovat joutuneet jatkuvalle rundille. He kaatuvat palvelutaloissa, joutuvat Haartmaniin, sieltä "kuntoutukseen" Laakson sairaalaan, josta heidät siirretään takaisin palvelutaloihin. He voivat kaatua uudestaan heti ensimmäisen kymmenen minuutin kuluessa ja niin he lähtevät samalle kierrokselle. Moni heistä jää matkan varteen.

Olin samassa huoneessa mummun kanssa, jota kukaan ei käynyt katsomassa ja jolle kukaan ei edes lähettänyt terveisiä.

Tästä linkistä aukeaa artikkeli: "Suurkaupunkien ikäihmisillä on ankea arki." Siinä kerrotaan kuinka karua vanhustenhoidon arki tänä päivänä on.

Olen vakavasti sitä mieltä, että jokaisen poliitikon uraan pitäisi sisällyttää vähintään kuukausi kolmivuorotyössä terveyskeskussairaalan päivystyksessä ja vuodeosastoilla. He voisivat vaihtaa vanhusten ja delirium alkkisten vaippoja, kuunnella sekavia ja surullisia mutinoita, katsoa sinisiä käsivarsia, kun hauraat suonet eivät enää kestä verinäytteiden ottoa tai kanyyleita. Seurata sydärin elvyttämistä. Vaikuttaisikohan se säästöihin ja hoitajien palkkoihin?

Lunta

Vuonna 1555 historioitsija Olaus Magnus piirsi ensimmäisessä tunnetussa lumihiutaleita kuvaavassa piirroksessa niille mielikuvituksellisia muotoja. Todellisuudessa ne ovat poikkeuksetta kuusisakaraisia, sanoo professori Lauri Niinistö.

Japanilainen lumihiutaletutkija Ukichiro Nakaya on kutsunut lumihiutaleita taivaasta lähetetyiksi kirjeiksi, koska lumihiutaleiden koko ja ulkomuoto kuvaavat meteorologisia olosuhteita muodostumishetkestä lähtien.

Suomen kielessä on satoja lumisia sanoja: kitilunta, pakkasenkiuhtua, uppuraa, vitilunta, jalkarättejä, sohjoa, loskaa, nuoskaa, riitettä, rääpäkkää, taigalunta, puuterilunta, huovetta, kuurankukkia, hyydettä, jne.

Muumipeikolla on Taikatalvessa samanlainen olo kuin minulla nyt:
"Pettää hänet ensin leijailevien hiutaleiden kauniilla verholla ja heittää sitten kaiken lumen myrskynä hänelle päin naamaa.
- Pelottele niin paljon kuin haluat. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.

Ja talvi tanssitti häntä edelleen pitkin rantaa, kunnes hän hupsahti kuonolleen."

Tiistaina 14.12. Hesarissa oli Pekka Honkakosken kirjoittama "Ihmeitä taivaalta". Jutussa kerrotaan mielenkiintoisesti miksi  jääkiteet ovat aina kuusikulmaisia. Hän on myös kuvannut upeita mikroskooppikuvia näistä taivaan hieroglyfeistä. Honkakosken täydellinen hiutalekuva julkaistiin Nikon Small World 2010 competitionissa. Se valittiin kilpailun yleisöäänestyksen toiseksi.

Leivän kauneus

Kävin jälleen kerran Hakaniementorilla aamiaisella ja ruokaostoksilla. Kalakuningatar Anelma Tahvanainen graavasi minulle perjantai-illan herkuksi siian. Torilta kurvasin Torkkelinmäelle K. E. Avikaisen leipomoon.

Oheisessa linkissä on Iván Torres Hdezin kaunis pieni kunnianosoitus kalliolaiselle leipomolle, joka on ollut samalla paikalla jo 40-vuotta. 83-vuotias Elvi Avikainen leipoo edelleen perheensä kanssa parhaat juureen tehdyt ruisleivät, kuuluisat pitkät patongit ja hauskat ruiskissat ja -jänikset.

Lämpimänä ostettu Avikaisen perunalimppu maitokahvin kera on päiväkahvien aatelia.

Runoja

Marraskuun hämärissä on hyvä kirjoitella runoja.

Kampaajan kanssa neuvoteltiin

sielukkaan harmaa tukka.

Uskottavana voi nostaa hintoja.

Tiedote asiakkaille:
Asialliset hommat hoidetaan

muuten ollaan kuin ellun kanat.

Suojelupoliisi tarkistaa taustani.
Tunnen itseni tärkeäksi.

Jos ne löytävät jotain minkä olen unohtanut.

Mutta olen vain nimi,
en vaarallinen – en jännittävä.
Tutkijat eivät tule pysähtymään nimeni kohdalla.
Pikkujouluristeilyni tai terveyskeskuskäyntini
eivät jätä jälkiä ihmiskunnan historiaan.

Pinnan alla kytee.

Kynnet hoitamatta.
Lohkeilleen lakan kartat.
Kymmenen pientä merikorttia.

Hiljaiset kumarat tytöt.
Saanko jääkukkien kimallusta.

Kyllä näillä taas kehtaa kynsiä itsensä karille.

Erilaisuuden sietämätön kauneus

Ensi-ilta Malmitalossa oli ystäväni sanoin: "Ihastuttava esitys."
Ilokseni tv-uutisetkin oli huomioinut poikkeuksellisen esityksen. Uutispätkä on nähtävissä TÄSSÄ linkissä Areenalta. Menkää katsomaan ja naurakaa iloisesti vammaisille. 

Uutisjutussaan YLE kertoo kuinka lavalla aukeaa maailma, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää.  

Tanssiteatteriteos Kaleidoscope kertoo kauneuden muuttuvista muodoista.
Kohtaamisista, kehojen kuvista, jotka syntyvät, muuttuvat ja katoavat – vain ilmestyäkseen taas uudelleen.

Teos elämän päättymättömästä matkasta. Sana  Kaleidoscope tulee kreikan kielen sanoista ‘kalos’ kaunis, ‘eidos’ muoto  ja ’scope’ nähdä. Kaleidoscope-tanssiteos tipauttaa katsojan kaninkolon  kautta visuaaliselle matkalle kuin Liisa Ihmemaassa -sadussa.

Teoksen  maailma on saanut innoituksensa eri kulttuurien myyteistä,  populaarikulttuurin ilmiöistä eri aikakausilta sekä tanssin eri muodoista. Kaleidoscope ammentaa tutusta ja tunnistettavasta, mutta näyttää tutut ilmiöt uudenlaisessa valossa ja yllättävistäkin  näkökulmista. Kehojen, mielikuvien, liikkeen ja tarinoiden myötä tosi ja  epätosi sekoittuvat ja totunnaiset katsomisen tavat tulevat  haastetuiksi.

Kaleidoscope tuo yhteen seitsemän erilaista tanssijaa, kukin omana ainutlaatuisena yksilönään. Yhdessä he muodostavat kokonaisuuden, jossa ihmisyyden moninaisuus on edustettuna ja jossa mahdoton muuttuu mahdolliseksi.


Ohjaus: Sally Davison
Sally kertoo esityksestä:
"Visio Kaleidoscopesta syntyi noin kaksi vuotta sitten, ja sen siementen kasvattaminen vei aikaa. Matkan varrella jotakin alkuperäisestä visiosta putosi pois, jotakin jäi, jotakin muuttui.
Toiveeni on, että Kaleidoscope voi tarjota uusia näkemisen tapoja - uusia näkökulmia, ulottuvuuksia. Usein syvällä meissä asuu erilaisuuden pelko, mutta Kaleidoscopessa juhlistamme erilaisuutta rikkautena."

"Tämä on matka erilaisiin kehoihin ja tarinoihin. Ylistämme erilaisuutta ja löydämme siitä luovuutta sen sijaan, että pelkäisimme sitä," kuvailee Sally.

Tanssijat: Gunilla Sjövall, Ilona Kenova, Maija Karhunen, Outi Ivaska,
Tom Leidenius, Tuuli Helle, Ville Johansson
Äänisuunnittelija: Juhani Saari
Valosuunnittelija: Ina Niemelä
Lämpiötanssijat: Saara Holmberg, Petra Haapio

Esitykset: Kanneltalo 3-4.11.2010 klo 19.00
Liput: 13 €/ 9 €
Kesto n. 70 min, ei väliaikaa 

Marginaaliklubilla 24.11.

DUBROVNIK LOBBY & LOUNGE klo 19.00

Liput 5 € + Narikka

Eerikinkatu 11, Helsinki

Jalkapallovalmentaja kärryillä

Joku on sanonut, että jalkapallon ymmärtäminen vaatii runoilijan sielua. Se on tunteita, intohimoa, ystävyyttä ja joukkuehenkeä. Karuissakin oloissa se antaa elämälle tarkoituksen.

Kirjoitin uusimpaan Tukilinja-lehteen jutun ystävästäni Joshua Gidadosta. Hän asuu Afrikassa, Nigeriassa, lähellä Jos’n kaupunkia. Hän on intohimoinen jalkapallon harrastaja, joka valmentaa kylän futisjoukkuetta. Joshua ei ole itse koskaan juossut pallon perässä. Ystävät vetävät hänet puisessa kärryssä kentän laidalle, missä häntä tarvitaan. Sieltä Joshua näkee kuinka rakennetaan toimiva peli. Siinä tarvitaan älyä ja strategista silmää. 

Puhuessani ensimmäisen kerran puhelimessa Joshuan kanssa olin aivan hämmästynyt, kun Joshua sanoi heti, että joo, Jari Litmanen on myös suomalainen. Joshua tietää futiksesta enemmän kuin moni muu, siksi hän ihailee Jarin oivaltavia syöttöjä, kuinka Litti haastaa ja laukoo. Joshua muisti Jarin uroteot Ajaxissa ja missä muualla Jari oli pelannut ja varsinkin keiden nigerialaisten kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan Littin kaikista ansioista.

Nigerialaisten valtava innostus jalkapalloon kävi ilmi vuonna 1967, kun Nigeriassa oli sisällissota. Sodan osapuolet pitivät kuitenkin 48 tunnin tulitauon, jotta he voisivat rauhassa katsoa yhden kaikkien aikojen parhaimman pelaajan Pelén näytösottelua pääkaupunki Lagosissa.  

Minua ja Joshuaa yhdistää synnynnäinen luustohauraustauti, osteogenesis imperfecta. Minulla se on hyvin lievä, sitä eivät kaikki edes huomaa. Mutta Joshualla on siitä vaikea muoto ja lääketieteellisen hoidon puutteesta hänen raajansa eivät ole kasvaneet ja hänen lihaksensa ovat surkastuneet.

Sukulaiset ovat rakentaneet hänelle pienen kärryn, jossa hän makaa ja häntä voidaan kuljettaa. Äiti Ester on hoitanut Joshuaa 37 vuotta. Paikalliset avustustyöntekijät ihmettelevät, että äiti on saanut pidettyä hänet hengissä näinkin kauan. Murtumien lisäksi Joshualla on ollut keuhkokuume ja useita malariakohtauksia.

Löysin Joshuan paikallisen kristillisen sairaalan lääkärin Mike Blythin kautta tehdessäni Suomen osteogenesis imperfecta yhdistykselle esittelyvideota. Videota saa OI-yhdistykseltä. Siinä lääkärit ja OI-perheet kertovat OI:sta ja kuinka sen kanssa eletään.

Olin kuullut, että Somaliassa on paljon OI:tä. Sitä tietoa en saanut varmistettua, mutta törmäsin Miken blogiin ja sitä kautta sain yhteyden Joshuaan.

Mike kehuu Joshuaa teräväksi, älykkääksi ja laajasti itse oppineeksi. Valmentajana Joshua on innostava. Mike kertoo, että Joshuan tapa valmentaa joukkuetta on enemmän kehottamista ja pyytämistä, kuin huutamista tai komentelemista.

Joshuan mielestä jalkapallo on paljon suurempi asia kuin pelkkä peli. Se on tunteita, intohimoa, ystävyyttä, ja joukkuehenkeä. Pelaajien muille antamat esimerkit ovat tärkeämpiä kuin pelin voittaminen.

Joshua on muotoillut periaatteitaan seuraavasti:

- panostamme urheilullisuuteen ja hyvään tahtoon,

- emme menetä itsehillintäämme, emmekä hauku erotuomaria, vaikka hän tekisi vääriä tuomioita,

- annamme aina vastustajillemme juomia tai vettä.

Juttelin Joshuan kanssa elokuussa hänen syntymäpäivänsä aikoihin. Koko kylä kokoontuu aina juhlimaan hänen synttäreitään tanssien ja laulaen. Puhelimessa Joshua sanoi: ”Kerro muille, että on sellaisia ihmisiä kuin me.”
Ja toivotti siunausta.

Viikonloppu meni vilauksessa

Viikonloppu Espoon Siikarannassa kului vilauksessa. Olin vetämässä Invalidiliiton Luovuus liikkelle -seminaaria. Eilen sain ladattua kurssipäiväkirja blogiin osan melkein tuhannesta ottamastani kuvasta. Niistä välittyy se mukava tunnelma, joka meillä oli. Kiitos kaikille mukana olleille!

Luovuus liikkeelle!

Tulevana viikonloppuna 25. - 26.9. olen Espoon Siikarannassa yhtenä vetäjänä Invalidiliiton 'Luovuus liikkeelle!' -kurssilla. Tarjolla on iloa ja hyvää oloa kuvataiteen ja tanssin kautta. Tietysti minua vähän jännittää jo etukäteen, koska kurssi on täynnä. Toivottavasti pystyn täyttämään odotuksia, mutta lupaan yrittää parhaani. Uskon, että meillä on hauskaa yhdessä.

Perustin kurssille oman kurssipäiväkirja blogin, johon otan kuvia ja kerron kurssin fiiliksiä ja mitä kaikkea teimmekään.

Sally Davison

Kurssilla on mahdollisuus kokeilla DanceAbilityä, eli esteetöntä tanssia. Sitä vetävät Outi Ivaska ja Sally Davison. Sallyn tunneilla olen joskus käynyt Kaapelitehtaalla, jossa on sunnuntaisin DanceAbility tunteja, joihin voi osallistua ihan kuka vain. Jokainen käynti maksetaan erikseen. Tunneilla tehdään erilaisia improvisaatioharjoituksia yksin, pareittain ja ryhmänä. Jokainen liike on yhtä arvokas. Lopuksi saatetaan jammailla vapaasti.

Vammaisurheilu ry:n, VAUn, Tiina Siivonen vetää etnobicia eli afrikkalaisia tunnelmia heti sunnuntaiaamuna.

Jenni-Juulia

Tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen vetää sunnuntaina työpajan, josta on aina kovasti pidetty. Sieltä saan varmasti hyviä kuvia kurssipäiväkirjaan. Jenni-Juulian kotisivuille voi kurkistaa tästä linkistä. Hän on tunnustettu tekstiili- ja käsitetaiteilija sekä ihmisoikeusaktivisti. Töissään ja julkisissa puheenvuoroissaan hän on toistuvasti ottanut kantaa vammaisten ihmisoikeuskysymyksiin, kuten sikiöseulontaan, vammaisen naisen ruumiillisuuteen, seksuaalisuuteen ja taiteilijoiden asemaan.

Elämä haltuun

Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa oli hulinaa ja vilskettä. Kuvasin Nyytin Lähettiläiden hommia, kun he jakoivat HaliCardeja ja muuta Nyytin materiaalia. Elokuussa suunnittelimme ja tilasimme heille yleisesitteen, buttoneita, haalarimerkkejä, t-paitoja ja roll upit, joista hetkessä pystyttää ständin.

Pääministeri Mari Kiviniemi kertoi tuntevansa Nyyti ry:n ennestään ja hän otti iloisena vastaan esitteen, HaliCardin ja kourallisen buttoneita kotiin vietäväksi.

Pääministeri Mari Kiviniemi tuntee Nyytin entuudestaan.

Työnäytekansioni

Vihdoinkin sain tehtyä työnäytekansioni.

Issuu-kansio aukeaa TÄSTÄ. Hiirellä sitä voi selata kuin tavallista lehteä.

Jos ruutusi on pieni, etkä näe lukea tekstejä, kansion yläpuolella näkyy pikkuruinen sininen suurennuslasin kuva. Sitä klikkaamalla voi lukea tekstit vaikka ruudun kokoisena.

Kalenteri vuodelle 2011

Suomi-Benin-ystävyysseuran kalenteri vuodelle 2011 on ilmestynyt. Ottamani kuva on päässyt siihen, kuten kahtena edellisenä vuonna. Siitä olen ylpeä. Olen tälläkin kertaa hyvässä seurassa. Kuvien käyttöoikeuden ovat lahjoittaneet Tuula Heinilä (kansikuva), Stefan Bremer, Adolfo Vera, Tapio Heikkilä, Irene Koumolou, Leea Pienimäki, Lauri Nykopp, Jouni Kaipia ja Heli Schultz.

Kalenterista saatu tuotto käytettiin viime vuonna Grand-Popon koululaisten hyväksi. Beninissä koululaisilla on oltava koulupuku. Viime talvena teetettiin 130 tytölle koulupuvut. Uskon siihen, mitä Unicef sanoo tyttöjen kouluttamisesta: "Maissa, joissa tyttöjen koulutukseen panostetaan, tapahtuu merkittävää parannusta lasten ja naisten asemassa sekä toimeentulossa."

Kalenteria saa kauttani tai suoraa ystävyysseurasta. Se maksaa vain 15 euroa. Hyvä lahja kelle tahansa tai yhteistyökumppaneille joululahjaksi.

Ystävyysseuran perustivat Grand-Popossa, Beninissä sijaitsevassa suomalais-afrikkalaisessa kulttuurikeskuksessa Villa Karossa toimineet stipendiaatit ja työntekijät.

Olen ollut Villa Karossa 2005 ja juttumatkalla Grand-Popossa vuonna 2007. Ohessa edelleen jäsentämätön kuvakansioni. En varmaan koskaan saa kerrottua kaikkia kokemuksiani.

Länsi-Afrikka

Ystäväni Eugene Koumagnon sanoi, että minulla on afrikkalainen sielu. Se oli kauniisti sanottu; vanha sielu. Olisihan se mukavaa, jos näin on. Kiitos Eugene. Mieluummin niin, kuin että olen taas yksi myöhemmässä keski-iässä tuskaileva nainen, joka haluaisi viime tingassa tehdä elämästään jotain suurempaa.

Vaikka välillä olin sitä mieltä, että en jaksa enää olla rikas valkoinen nainen ja kertoa satoja kertoja mistä olen ja minkälainen perhe minulla on, että on liian kuuma, miksi vessat ei toimi, etten kestä ettei mikään aikataulu pidä ja malarianestolääkkeissä näkee liian levottomia unia, olut on liian vahvaa, olen lievästi päissäni koko päivän, maha on vähän väliä kipeä ja kalat ruotoisia, niin silti – Afrikka on elämää suurempi kokemus.

Lähtisin sinne heti, mistä syystä tahansa.

Stereotypiaa ja vaaleanpunaisia rillejä

Graafikko Elina Nuolivaara oli kirpparilla kauppiaana. Hattuhöperönä juutuin oitis hänen hienoihin hattuihinsa, jotka olivat saman mallisia mallisia, joita isäni aikoinaan aina käytti. Siihen aikaan herrasmiehet notivat hattua tervehtiessään. Vanhassa kuvassa on veljeni Risto, minä vaunuissa ja isäni Ossi hattuineen.

Hatut ovat Elinan näyttelystä Muruja on elon onni, joka oli esillä Sipoossa 2005. Näyttelyn avulla hän kertoi graafikon työstään, jota hän on tehnyt 25-vuotta freelancerina eri yrityksille. Hatuista koottu teos, Stereotypiaa, pyrkii kiinnittämään huomiota yleistyksiin, joita nielemme tiedostamatta mediasta.

Elina keräsi vanhoihin miesten hattuihin eri lehdistä ainoastaan miehiä koskevia otsikoita. Yksipuolisuus oli yllättävää. Uutisia, joiden kohteena on nainen ylittävät uutiskynnyksen vain 21%:ssa kaikista uutisista. Näitä asioita ei huomaa ennenkuin katsoo sillä silmällä. 

Nyt Elina kerää uutisia naisista. Niistä on tekeillä burka. Se on mielenkiintoista nähdä.

Zysse, eli Ben Zyskowicz, oli myös Hietsun kirpparilla myymässä tavaroitaan. Hän kertoi tuoton menevän Terhokodin hyväksi. Se on tietysti hieno juttu. Zysseltä ostin nämä oikeanpuoleiset vaaleanpunaiset ja sydämenmalliset lasit. Mielestäni niiden pitäisi kuulua jokaisen poliitikon vakiovarusteisiin. Ne päässä saisi paljon anteeksi.

Jälkeenpäin harmittelin, etten helteessä hoksannut kysyä saisinko ottaa Benistä näin sydämellisen kuvan. Voi minkä Groucho Marx -kuvan menetinkään!

Ensi kerralla Zysse, aion olla parempi paparazzi.

Kukkahattutädit kunniaan!

Ystäväni Ritvan ottama kuva minusta kukkahattutätinä Hietsun kirpparilla.

Wikipedia kertoo: "Kukkahattutäti on pilkkanimi, jolla viitataan henkilöön, joka pilkkaajan mielestä vaalii tiukkaa moraalia erityisesti tiedotusvälineissä. Nimitys kukkahattutäti juontuu moraalia tiukasti vartioivien entisajan amerikkalaisten hienostorouvien päähinetyylistä."

Hikipedian mukaan v-mäisiä kyyliä. Mitä sitä kaunistelemaan.

Minä olen Kukkahattutäti. Blogisisko Anna Amnell, kertoo Kukkahattutädit Helvetistä RY:stä, kuinka he ovat erittäin aktiivisia, usein väkivaltaisia ja yleensä lievästi sanottuna "outoja". Ihanaa! Hiiteen naisellinen nöyryys. Edes iän myötä on saatava elää!

Tässä lisää linkkejä Kukkahattutätien maailmaan:

Laura Horsma on sitä mieltä, että Matti Vanhasella on kukkahattutätimäinen asenne. Mielipide Matista taitaa tosin olla ajalta ennen Morsianten vaihtoviikkoja.

Keskustelupalstoilla jopa mietitään, voiko Kukkahattutäti olla myös setä. Off the Record sivullani on lisää kukkahattujuttujani. Tarvittaessa minulta voi tilata näitä Kukkahattutätien tyypillisimpiä tunnuksia.

Helteisiä päiviä

Lapsena olin usein kesäisin Pihlajasaaressa. Nyt kävin siellä kesäretkellä Cassun kanssa. Meillä oli mukana filtti ja eväskori, kuten asiaan kuuluu.

Kun minä olin lapsi, meitä ei vahdittu samalla tavalla kuin nykyisin. Viihdyin mainiosti avainkaulalapsena.

Sain aamuisin eväspaketin, yleensä ranskiksia, joilla oli juustoa ja kurkkua. Sen ajan ranskikset olivat ranskanleipäviipaleita eivätkä perunoita. Joskus päällä oli myös lauantaimakkaraa. Muistan vieläkin miltä maistuu ja tuoksuu jenkkikassissa lämmennyt lauantaimakkaravoileipä. Kurkku nahistui päivänmittaan voipaperin välissä ja siksi jätin sen syömättä. Sain myös vähän rahaa busseja, ratikoita tai Uunisaaren ja Pihliksen laivoja varten. Kotona piti olla viiden aikoihin.

Suuri haaveeni oli kumipatja, johon sainkin säästettyä. Se oli kangaspäällysteistä kumia ja aika painava. Toiselta puolelta se oli tummansininen ja toiselta punainen. Nyt ihmettelen miten aina jaksoin puhaltaa sen täyteen. Olin sentään aika hittiäinen.

Makasin mahallani kumipatjalla ja meloin käsin. Välillä roikuin alareunasta niin, että yletyin potkimaan lisää vauhtia. Kerran päätin meloa koko Pihlajasaaren ympäri. Avomeren puolella oli isoja aaltoja ja silloin piti varoa, ettei ajaudu liian kauas rannasta. Eväspaketti kastui kyydissä ja ranskikset maistuivat merivedeltä. En muista, että olisin pelännyt tai palellut. Matkaan meni koko päivä. Mutta olin tosi ylpeä itsestäni ja kumipatjasta.

Mitäköhän tämän päivän äidit sanoisivat, jos yhdeksän vuotias kotiin tultuaan kertoisi meloneensa kumipatjalla Pihlajasaaren ympäri? Muistaakseni minun äitini sanoi: "Men de va ju duktigt. Va de int lite farligt?"

 Pukukopit ovat kuin vanhoista italialaisista postikorteista.

Viihtyisä videojuhannus

Vietin viihtyisän video-Juhannuksen. Ei sadetta, ei itikoita eikä ulkovessaa.

Katsoin kelpo eväiden, kuten kylmän roseen ja paistettujen camembert juustojen kera Julie & Julia ja Precious-leffat.

Omistan ihanan Julia Childin Ranskalaisen keittiön salaisuudet vuodelta 1961 ja uppouduin välittömästi helmet kaulassa kimalten oikeaoppisen burgundinpadan ja uppomunien salaisuuksiin. 

Olen käyttänyt reseptikääntämisissäni paljonkin Julian kirjaa. Sieltä löytyy kaikki, kuten vaikka blanchir tai incorporer.

Juhannuksena, jos koskaan, voi jättää mielestään talousarvion, vyötärönmitan, aikataulut, lastenruuat ja toimintansa vanhempana, autonkuljettajana ja perheenäitinä sekä kaiken muunkin, mikä voisi häiritä sitä iloa, mitä ihminen tuntee luodessaan harvinaisen herkullisen aterian, kuten Julia Child sanoo esipuheessaan keittokirjassa, joka on tarkoitetu ruuanvalmistajille, joilla ei ole kotiapulaisia.

Oscar-voittaja Precious oli tarina selviytymisestä, unelmista ja ennen kaikkea toivosta.

Aluksi tuntuu, ettei moista kauheutta voi edes katsoa, mutta se on niin syvästi inhimillinen eikä sorru sentimentaalisuuteen, että siihen koukuttuu. On pakko katsoa kuinka Preciousin käy.

Maaliskuussa Precious voitti parhaan elokuvan palkinnon Independent Spirit Awards -kilpailussa Los Angelesissa. Precious pokkasi yhteensä viisi palkintoa. Parhaan elokuvan lisäksi se palkittiin myös parhaasta ohjaajasta ja käsikirjoituksesta. Leffan näyttelijöistä pääosan esittäjä, aivan uskomaton Gabourey Sidibe sai parhaan naispääosan ja hänen traagista hirviöäitiään esittänyt Mo'Nique parhaan naissivuosan palkinnon.

Elokuva on omistettu kaikille kallisarvoisille tytöille.