Mitä kertoa matkasta?

On vaikeaa päättää mitä matkasta kertoo. Itse, eikä kukaan muukaan jaksa lukea pitkiä matkapäiväkirjoja tyyliin sitten me mentiin. Syvällisiä ajatuksia ei putkahda nähtävyyksien äärellä. Haaremin ovella, Topkapin palatsissa, ajatus karkaa lähimpään ravintolaan, jossa voisi istua lepuuttamassa jalkojaan ja syödä jäätelöä. Iltapäivällä, viinilasillisen jälkeen, ei teekään mieli mennä seisomaan Sinisen moskeijan jonoon kengät kädessä. Päivänokoset kuulostavat paljon houkuttelevimmilta.

Mikä oli suurin elämys? Yksittäistä sellaista ei ollut. Koko matka on elämys. Sininen moskeija auringon laskiessa, kun minareeteista alkaa kuulua muezzinien huutoja. Ihmisten pyykit ja parvekepuuhat. Kissat ja pikkukaupat. Ruoka ja Bosporin laivat. Mattojen ostaminen basaarista. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Orhan Pamuk luonnehtii usein Istanbulin peruskäsitteeksi surun. ”Kaikkien istanbulilaistenkin sisäistämän, rakastaman ja levittämän ’kaunis Istanbul’ -kuvan on väkisinkin pidettävä sisällään paljon surullisten raunioiden tunnelmaa.”, kirjoittaa Pamuk. En ymmärrä raunioiden surua, koska en tunne niiden tarinoita.

Tästä klikkaamalla pääsee katsomaan kaikkia kuvia, kaikki tunnelmia.

Tirkistelyä

Matkustaminen on myös tirkistelyä. On hauskaa katsella ihmisten arkipäivää. Meidän hotellimme on keskellä tavallisten ihmisten asuinaluetta ja huoneemme ikkunasta ja kattoterassilta ei voi välttyä näkemästä mitä kaikkea ihmiset puuhailevat.

Kodit, parvekkeet ja terassit ovat selvästi naisten paikkoja. Naiset tuulettavat sänkyvaatteita, istuskelevat perheenjäsenten tai ystävien kanssa, katselevat kadun vilinää ja huutelevat naapureille kaiteiden yli. Vaikka oli vähän salatirkistäjän olo, en malttanut olla kuvaamatta miten parvekkeilla ja ikkunoissa elettiin.

Miksi pitää resuta maailmalle?

Joskus ihmettelen matkustusintoani. Pari päivää ennen lähtöä yritän hulluna tehdä pöytää putsiksi ja varata viimeisen päivän ennen matkaa rauhalliseen pakkaamiseen. Kuitenkin aina jotain jää tekemättä ja pakkaan viimetingassa viimeisenä yönä silittämättömiä vaatteita. Taas menee liian myöhään. Halpislentojen lähdöt ovat usein aamuvarhaisella. Yöunet jäävät kolmeen tuntiin. Lentoasemalla hörpin aivan liian kalliin aamukahvin, pää on kipeä ja samea vähäisestä unesta. Katselen ihmisiä. He vaikuttavat kummallisilta, lentokenttäbussi on kuuma ja ahdas, vieruskaveri haisee hieltä. Tästä kaikesta maksan ja lähden vapaaehtoisesti.

Hieltä haiseva mies lentokenttäbussissa on yrittänyt poistaa vanhoja tatuointeja ja nyt ne kuultavat rosoisen arpikudoksen alta. Jaskan toisella puolella istuu tyylikkäästi harmaantunut vanha nainen. Hän on edelleen kaunis ja tietoinen siitä. Hän yrittää päästä juttuun jokaisen lähistöllä olevan miehen kanssa. Hän on kehittänyt kasvoilleen pienen kestohymyn, josta ei tiedä onko se aitoa. Luovuttaisit jo.

Muutaman rivin päässä tiilenväriseen paitaan pukeutunut keski-ikäinen mies kertoo kuinka hän sammui Rigassa taksiin ja pudotti sinne tavaransa. Tekisi mieli sanoa: Ansaitusti, vanha juttu.

Aasialainen nuori mies, jolla on Monkin rottinkihattu takaraivolla. Laiha, nörtin ja puunhalaajan ristisiitos, jonka lököttävät farkut on paikattu tarkoituksella tai muodinmukaan nahkapaikoilla.

Liikuttavin on nuori mies, jolla on läpinäkyvässä kertakäyttömukissa sammalta ja siinä pieni maksaruoho. Kenelle hän mahtaa sitä viedä?

Lentokoneen käytävällä joku nipistää minua reidestä. Se on pieni vauva, joka on kuulemma ensimmäisellä lennollaan.

Alta tunnin olemme Rigassa. Lentokenttäbussin hehkuvan anilliinin värisistä tangoista näkee, että entisessä itä-blokissa ollaan. Muistan kuinka Nunnun kanssa olimme vuosia sitten Varsovassa ja kentällä tullimiehet istuivat marjapuuron värisissä kopeissa.

Kentällä kuluu pari tuntia. Odotustilassa on turkkilaisia rouvia suurine eväspusseineen, jossa on herkullisen näköistä kotonaleivottua piirakkaa. Rouvien pulleilla pikkupojilla on karkkirannekkeet! Sellaisia en ole ennen nähnyt. He availevat niitä kuin taskukelloja ja puputtavat namuja mieluummin kuin piirakoita. Katselen nälkäisenä, kun rouvat pakkaavat ronkeleiden prinssien piirakat takaisin yhteen monista kasseistaan.

Rigan kentällä lentelee lokkiparvia. On hassun näköistä, kun niitä ajetaan takaa vanhalla autolla, joka pomppii kuin suomalaisisännän peltoauto pitkin nurmikenttiä. 

Air Balticilla hintaan ei sisälly minkäänlainen syötävä. Ostamme kanasalaatit, reissun kunniaksi Bloody Maryt ja vettä. Luemme kumpikin omaa Pamukkiamme, Jaskalla on "Muita värejä" ja minulla "Istanbul - Muistot ja kaupunki".

Laskeuduttaessa on pakko myöntää, että Istanbul on vaikuttava näky. Valtava kaupunki meidän allamme jatkuu horisonttiin asti. 

On yllättävän helppoa mennä metrolla kohti keskustaa. Maksamisen ymmärtäminen kesti hetken, mutta asiallinen naisvirkailija tuli näyttämään kuinka automaatista sai tarvittavat matkapoletit. Vaihdamme raitiovaunuun ja osaamme jäädä oikealla pysäkillä pois. Jyrkkä katu viettää suoraan kohti merta ja karttaa on luettava melkein joka kulmassa. Autot ajavat vaarallisen läheltä ja kivetyt kadut ovat hatarajalkaiselle kauhistus. Mutta hotelli löytyy ja viidennen kerroksen huoneesta on upea näköala kattojen yli merelle.

Bluefish, isoa rucolaa, perunaa, sitruunaa ja
paahdettua pihvitomaattia.
Kala oli maustettu laakerilla ja
oliiviöljyllä. Kalassa ei ollut ruodon ruotoa,
ja nahka oli ohutta ja rapeaa.

Turkkilainen kahvi ja pistaasibaklava jälkkäriksi.

Jäätelöshow, "venyvää" jäätelöä,
jonka venyvyyden salaisuus on sakeutusaineena
käytetty orkideanjuuri.

Jos kello ei taas olisi vaikka mitä, kertoisin lisää, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Kuten kuvista näkyy, kävimme syömässä hyvin ja sen jälkeen Jaska nukkui koko illan kuin tukki. Minun oli pakko kiivetä kattoterassille, joka oli kuulemma American bar. Siellä oli läjäpäin lokinkakkaa ja muutama tuoli ja pöytä. Baaria ei näkynyt, mutta se ei haitannut, päinvastoin.

Seisoin kattoterassilla katselemassa, kun aurinko laski. Sininen moskeija värjäytyi punertavaksi, valot syttyivät ja sadoista minareeteista alkoi kuulua rukoushuutoja. Niistä muodostui moniääninen matto, jota autontorvet, lokkien ja lasten huudot ja mouruavat kissat säestivät. Marmaranmeri oli täynnä redillä olevia laivoja. Ilma oli lämmin, tuoksui ruoka, pakokaasu, lika ja elämä.

Ymmärrän hyvin miksi matkustan.  

Juhannukseksi Istanbuliin

Olen pakannut, ostanut Orhan Pamukin Istanbul - Muistot ja kaupunki, kartan, tulostanut ravintoloiden osoitteita, kopioinut juttuja Topkapin palatsin celadon astioista ja tavoitellut Vefa Özneä, joka oli naapureittemme oppaana ja taksikuskina heidän Istanbul reissullaan.

Miksi haluan Istanbuliin? Haluan aina jonnekin, tällä kertaa sinne, koska en ole aikaisemmin käynyt. Istanbul on lapsuuttani. Silloin Istanbul oli jotain äärettömän kaukaista ja ihmeellistä. 

Isäni istui vappuna haalistunut kreppipaperinen fetsi päässään, tukevasti päissään ja äitini paheksui. Hän paheksui sekä känniä että fetsiä. Ymmärsin, että hattuun liittyi myös joku poliittinen näkemys, josta äiti ei pitänyt. Hänestä fetsin käyttö oli tyhmä vitsi. Ehkä juuri äidin kiusaksi isä pakkasi aina fetsin takaisin laatikkoon ja kaivoi sen taas esiin seuraavana vappuna.

Üsküdar, juskadaara, kuten me sitä hoilasimme, oli meille siihen aikaan  eksoottisin mahdollinen iskelmä. Vieno Kekkonen lauloi kuinka lyhdyt välkkyivät Bosporin pintaan ja minareettien tornit kertoivat sulttaanien loistosta. "Kuiskaa siellä ikivanha tammi huumasta haaremien."

Toivottavasti minun lapseni tai lapsenlapseni ei joudu pakolaiseksi

Kuva: UNHCR, The UN Refugee Agency,  Maailman pakolaispäivä 2011

Nyt en halua kuulla yhtään ininää romanialaisista kerjäläisistä. Ne, jotka haluavat vääntää juttua varkaista yms. voivat kirjoittaa muille sivuille.

Tänään on Maailman pakolaispäivä. Haluan osoittaa myötuntoa kaikkia maailman pakolaisia kohtaan ja olen kiitollinen siitä, että minun lapseni tai lapsenlapseni eivät toivottavasti joudu pakolaisiksi.

Konfliktien ja vainon vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä oli maailmassa vuoden 2009 lopulla 43,3 miljoonaa. He tulevat myös tänne, vaikka vastustajia olisi kuinka. He ovat paenneet kotimaastaan, koska heillä on perusteltu aihe pelätä joutuvansa vainotuksi. Yleensä rodun, etnisyyden, uskonnon, kansalaisuuden tai poliittisen mielipiteen takia. 

Vuonna 2010 Suomessa tehtiin myönteisiä turvapaikkapäätöksiä 1784 kappaletta. Määrä on niin pieni, että se ei ole kansantaloudellisesti merkittävä. Haluaisin tietää kuinka moni heistä on vammainen.

En edes yritä sanoa mielipidettä neutraalisti ja älykkäästi, koska kaikki ne, jotka vastustavat pakolaisten ottamista Suomeen leimaavat minut joka tapauksessa hyysääväksi kukkahattutädiksi. Olen kukkahattutäti. Häpeän jokaista rasistista ajatusta lähipiirissäni ja itsessäni. Häpeän sitä, että olen osa sellaisen muutoksen Suomea, joka vastustaa pakolaisten ottamista tänne. 

Suomi, jossa olisi pelkästään sisäsiittoisia suomalaisia on pelottavan näköalaton ajatus. Suljettu yhteiskunta on meille kaikille vaarallinen henkisesti ja fyysisesti.

Ei ole olemassa laittomia pakolaisia. Ihminen, joka hakee turvapaikkaa, ei oleskele maassa laittomasti. Yksikin pakolainen ilman toivoa on yksi liikaa, on päivän teema.

Turun Tintti ja norsupyssy

Minulla oli ilo ja kunnia kirjoittaa vastailmestyneeseen Tukilinja-lehteen yhtä pelottomasta ja uteliaasta miehestä kuin sarjakuvataiteilija Hergén luoma Tintti. Tinttiä ja Turun esteettömyysasiamies Heikki O. Haulistoa yhdistää pelottoman luonteen lisäksi punainen tukkatupsu.

Ajattelin ensin jutulle otsikoksi: Turun palo, koska Heikillä on punaisen tupsunsa lisäksi palava halu saada turkulaisten asiat järjestykseen. Mutta Turun palo oli sen verran traaginen historiallinen tapaus, että luovuin siitä. Toimitus ratkaisi asian puolestani hyödyntäen Heikin lempinimeä - Haulikko. Otsikoksi tuli: Turun pamaus!

Heikki Haulisto ajaa komeasti Turun linnaan, suoraan sen tunnetuimmasta sisäänkäynnistä. Tammikuusta alkaen on tyylikästä, puusta tehtyä luiskaa pitkin päässyt vaivatta pyörätuolilla linnan sisäpihalle. Sen kiveystä on tasoitettu kulkemisen helpottamiseksi. Reitti jatkuu edelleen hissille, joka vie päälinnan ylempiin kerroksiin ja tärkeimpiin näyttelytiloihin. Kuudennessa kerroksessa on porrasnostin, jolla pääsee luentosaliin. Reitin varrelta löytyy Hauliston hyväksymä oikeaoppinen vammaisvessa. Haulisto kehuu estoitta projektiin osallistuneita arkkitehteja ja Turun linnan tutkija Antti Sunaa, joka myöntää olleensa alussa hieman epäileväinen. Nyt he ovat Hauliston kanssa hyviä ystäviä ja yhdessä ylpeitä saavutuksestaan, joka on onnistunut museaalisia arvoja kunnioittaen.

Esteettömyys on Turussa menestystarina. Viime joulukuussa Turku sijoittui EU:n Esteetön kaupunki -kilpailussa neljän finalistin joukkoon.

”Tärkeintä Turun esteettömyydessä on se, että me olemme saaneet aikaan runsaasti asennemuutosta, joka ilmenee sangen monilla eri tavoilla. Poliitikot ja päättäjät ovat alkaneet ajatella positiivisemmin”, iloitsee Haulisto ja jatkaa: ”Kaupungin henkilöstöstäkin yhä suurempi osa on alkanut ymmärtää, että on totta mitä toi Haulisto saarnaa. Esteettömyyttä on alettu huomioida suunnittelupuolella eri ohjelmissa ja suunnitelmissa, jotka antavat suunnat meidän jälkeemmekin."

Luiska, hissi vai norsupyssy?

Haastattelu tehtiin talvella kipakassa pakkasessa, jota lähdimme karkuun Panimoravintola Kouluun Eerikinkadulle. 1800-luvulla rakennettu vanha tyttökoulu on sekin huomioinut esteettömyyden kiitettävästi. Porras- ja pystyhisseineen se on oiva paikka hyvän oluen ja ruoan ystävälle. Ja sitähän paistinkääntäjäksi sapeloitu Haulisto on. Saatuamme eteemme tuopilliset maltaista Reksi-olutta kysäisen Hauliston mielipidettä hisseistä ja luiskista. Vuolas vastaus on esitelmän ja saarnan tuohtunut yhdistelmä.

”Luiska on näppärä apu pieniin korkeuseroihin, maksimissaan puoleen metriin. Turun linnan sisäänkäynti on malliesimerkki. Mutta usein kuvitellaan, että luiskan teko on halpaa ja sitten niistä tehdään sellaisia Linnanmäen vuoristoratoja. Jos luiska ei riitä, niin suosittelen aina pystyhissiä. Se on parempi kuin porrashissi, joka on vaappuva ja vaikea. Siinä on kääntelyitä ja vääntelyitä ennen kuin se on avattu. Ainoa oikea, mutta ei aina mahdollinen, ratkaisu on riittävän tilava pystyhissi. Rakentamismääräyskokoelma on tiukentanut määräyksiä taso-erojen suhteen, mikä on jonkinlainen saavutus.

Anders Helgesson/pixgallery.com

Hyvä asia on, että Turun kaupungin pyytäessä tarjouksia porras- tai pystyhisseistä olen saanut sinne ehdon, että vammaishissin pienimmän kantokyvyn täytyy olla vähintään 300 kg. Minulla on allani 150 kg painava pyörätuoli. Kun yhdistetään tuolin ja ”ei-höyhensarjalaisen” vammaisen paino, tavarat ja lisälaitteet kuten hengityslaite, kertyy painoa helposti liki 300 kg. Hissin kokoa määriteltäessä on otettava huomioon, että hissiin on mahduttava isokin pyörätuoli, avustaja ja laukku. Pienin hissi ei toimi.

Toinen asia vammaishisseissä on se, että nappia pitää painaa koko ajan. Se on hissintarkastuslaitoksen muka turvallisuusvaatimus. Kaikilla vammaisilla ole voimia painaa jäykkää nappia koko ajan. Jos avustaja ei mahdu mukaan tai hissiä ei voi käyttää ulkopuolelta, ei matkanteosta tule mitään.

Haluaisin mennä hissien maahantuojien luo norsupyssyn kanssa. Heillä tulisi olla moraalia ja vastuu siitä, mitä he myyvät ymmärtämättömille rakentajille ja rakennuttajille. Hysteerisen kilpailutuksen takia he ottavat yleensä aina sen halvimman kritisoimatta mitä kuonaa he saavat vastineeksi. Ostajat eivät tunnu välittävän, toimiiko laite vai menevätkö rahat hukkaan. Heitä ei kiinnosta, tuleeko hankitusta laitteesta se hyöty mikä siitä pitäisi tulla. Heille on tärkeintä vain kiillottaa omat kannuksensa sillä, että sainpahan halvalla. Hinta ei saa olla toimivan esteettömyyden este.

Kun menen sähkärillä ravintola Plevnaan Tampereella, niin riippuu henkilökunnasta, pääsenkö alatasanteelle, jolla on vammaisvessa. Sinne on hankittu kevyen sarjan porrashissi, jonka kantokyky on vaivaiset 150 kg. Osa henkilökunnasta sanoo, et kyyyyllä se nyt sut vielä tuo alas ja sitten se vähän huojuu ja tuo. Mutta toiset sanovat, että en ota vastuulleni, pysyt ovensuussa, siellä on pari pöytää. Siellä sitten pysytään ja pissataan taskuun.”

Kaikenkarvaisia esteettömyyskartoituksia

Monet eri tahot tekevät Suomessa hyvin eritasoisia esteettömyyskartoituksia. Hauliston mielestä ne ovat viidakko, jossa liikkuu kaikenvillaisia ja -karvaisia rahanhimoisia saalistajia, jotka ovat haistaneet kartoituksissa bisnesraon.

Haulisto on ollut mukana Invalidiliiton ESKEH, eli esteettömyyden arviointimenetelmän ja kartoituslomakkeen kehittämisprojektissa. ”Kaikki housing enablerit ja tämmöset pois ja noudatettakoon ESKEH-mallin mukaista kartoitusmenetelmää. Siitä on käsikirja, joka on mielestäni aivan loistava ja hyvä. On luotu yksi yleisesti hyväksytty malli, jolta toimia. Noudatettakoon Suomessa sitä muista välittämättä.”

Mutta Haulisto näkee ESKEHissä myös ongelmia: ”Näissä ESKEHin esteettömyys, eli estekartoituksissa on se vika, että ne ovat niin perusteellisia, että työmäärä kasvaa suureksi. Kartoituksista tulee kalliita ja vaikeita toteuttaa. Kiinteistö Oy, joka haluaisi kartoituksen tiloistaan, miettii pitkään, jos homma maksaa helposti tuhansia euroja - riippuen tietysti rakennuksen koosta. Tämä on se probleemi, jonka minä näen ja olen siitä surullinen.”

Koska Haulisto on ollut kauan alalla, häneltä löytyy probleemaan myös ratkaisu:
”Meidän pitäis kehittää ESKEHistä sellainen versio, jossa teettäjät saisivat riittävän määrän luotettavaa tietoa kohtuullisella hinnalla. Olisi ehkä kehitettävä ESKEHIN pohjalta käyttäjäarviosysteemi. Sellaisen on Joensuussa luonut Suomen ensimmäinen kunnallinen esteettömyysasiamies, Mervi Valta. Siinä otetaan huomioon jokainen vammaisryhmä. Sillä saadaan aikaan korjaussuositukset, joiden avulla kohteessa täyttyy esteettömyys toimivalla tavalla. Se on paljon enemmän kuin rakentamismääräyskokoelman minimivaatimusten mukainen esteettömyys.”

Esteettömyyskartoitukset voisivat tarjota vammaisille työpaikkojakin:
”Invalidiliitto järjestää ESKEH-kartoittajien koulutustilaisuuksia. Käytettäköön kartoituksissa vain niissä auktorisoituja kartoittajia. Sitten töihin vaan, pus kii. Mutta tuntuu siltä, että vammattoman on helkkarin vaikea empatisoitua vammaisen asemaan. Siksi toivon vammaisten itse lähtevän alalle.”

Kaksi pallia esteettömyyden esteenä

Espoossa ja Turussa on esteettömyysasiamies. Osa-aikaiset esteettömyysasiamiehet ovat Lappeenrannassa ja Laitilassa, sekä yhdistetyt vammais- ja esteettömyysasiamiehet Tampereella ja Vaasassa. Haulisto katsoo synnyinkaupunkinsa Tampereen häpeäksi, että sen kokoisessa kaupungissa on yhdistetty vammais- ja esteettömyysasiamies. ”Jos istuu kahdella pallilla, niin siinä on suuri vaara, että putoaa niiden väliin”, sanoo Haulisto. Hänen mielestään yhdistetyn asiamiehen työmäärä isossa kaupungissa on aivan liian suuri, vaikka vammaisneuvosto hoitaakin osan asioista. Tampereen vammaisia hän patistaa muutenkin aktiivisuuteen. ”Minä rakastan Mansea! Mutta ihmettelen sikäläisiä ystäviäni. Ne on nääs semmosia, että ei-sitä-nääs-kuitenkaan-saa ja kylä-se-tästä-nääs. Sitte ne kiukuttelee keskenään ja kertoo mitä ne ei oo saanu ja missä ne ei oo onnistunu. Anteeks ny vaa manselaiset. Ettekö osaa ottaa mallia vaikka vanhasta Hruštšovista ja lyödä kenkää pöytään, nääs?”

Esteettömyys säästää rahaa

Näillä näkymin Haulisto jatkaa vuoden 2012 loppuun, jolloin hän jää eläkkeelle - ehkä. Sitä ennen hän käynnistää esteettömyyspalveluiden seudullistamishankkeen. Se tarkoittaa, että Turku myy esteettömyysasiamiehen palveluja lähikunnille. Haulistosta esteettömyyspalveluiden seudullistaminen on yksi ratkaisu siihen, kuinka jokaiseen kuntaan saataisiin tulevaisuudessa esteettömyysasiamiehen palveluita. ”Toivon hartaasti, että seudullistaminen laajenee yhtä hyvin kuin vammaisneuvostot”, hän sanoo.

Esteettömyydestä tinkivät kunnat ja kaupungit saavat huutia Haulistolta: ”Kuntien kannattaa satsata esteettömyyteen. Se säästää kuntien ja valtion rahaa. Kunta on huonosti hoidettu, jos siellä on paljon esteitä. Se lisää tuki-, kuljetus- ja mitä kaikkia palvelutarpeita ja ne vasta maksavat rahaa. Tekemällä kerralla kunnollista tai korjaamalla tehdyt virheet kunnolla päästään huomattavasti pienemmillä kustannuksilla! Huomaavatko kunnat sitä? Eivät!” 


Halvatun harhaa ministeritasolla

Mikael Damkler/pixgallery.com

Hauliston mielestä raha ei ole esteettömän uudisrakentamisen suurin este. Hän ei ole turhaan saanut lempinimeä Haulikko: ”Esteettömän uudisrakentamisen suurin este on edelleenkin rakentamismääräyskokoelman noudattamatta jättäminen. YM:n Rakentamisen normitalkoissa mm. rakentamisen ammattilaisilta ja kunnilta kysyttiin, mistä kaikesta rakennusmääräyskokoelmissa voitaisiin tinkiä. Varsin johdattelevasti viitattiin vaatimuksiin esteettömyydestä! Että eikö nyt muka vähempikin riittäisi? Osa kuntia meni halpaan. Eräskin tosissaan ehdotti, että vaan 10–50 % uusista asunnoista toteutettaisiin esteettömyysvaatimusten mukaisina. Mitä sumutusta ja harhakuvaa se on?! Sehän tulee kunnille kalliiksi. Kuka tietää, mikä asunto sopii kellekin? Kuka tietää, ettei esteellisessä asunnossa asuvalla ole liikkumisesteisiä isovanhempia, jotka haluavat kylään? Tuo on sellasta halvatun harhaa, jota jopa ministeritasolla syötetään ymmärtämättömälle kansalle. Törkeetä!” Hauliston punainen hiustupsu tutisee kiukusta.

Turun palvelubussi. Kuva: turku.fi 

Hän vetää henkeä ja lataa: ”Lainlaatijan ja rakentamismääräyskokoelman henki on se, että esteettömyydestä tulee toimivaa, että siihen voi luottaa. Mutta me vammaiset ja esteettömyysasiamiehet tiedämme, että ei todellakaan voi luottaa. Siis mistä pitäisi tinkiä! Tekemällä infrastruktuuri kunnolliseksi säästettäisiin esimerkiksi kuljetuspalveluista, jos joukkoliikenne ja sen pysäkit saataisiin esteettömiksi.”

Esteettömyyden edelläkävijät

Hauliston mukaan Suomessa on kaksi esteettömyyden edelläkävijää, Helsinki ja Turku. Hän haluaa kiittää Helsinkiä ja erityisesti Helsinki kaikille -projektin projektijohtaja Pirjo Tujulaa: ”Helsingissä on tehty uran uurtajan työtä tutkimalla, standardisoimalla, selvittämällä ja tekemällä teoreettinen malli. Turku on ansainnut erinomaisuutensa käytännön työllä. Tärkeä tekijä siinä, että olimme yksi neljästä parhaasta EU:n Esteetön kaupunki -kilpailussa, on meidän suora kontaktimme tavallisiin kansalaisiin. Mulle saa soittaa mamma tai pappa, tai kuka hyvänsä, ja kertoa huolensa. Kaikkia en voi auttaa, mutta kuuntelen. Voin silti selvittää ja neuvoa soittajalle yhteystietoja. On tärkeää, että virkamies kerrankin kuuntelee.”

Esteettömyys on kulttuuria

Haulisto on kiertänyt luennoimassa eri oppilaitoksissa esteettömyydestä. Nuoret ovat antaneet hyvin vaihtelevaa palautetta. Hauliston mielestä nuoret ovat valveutuneempia kuin hän oli siinä iässä: ”Vaikka olin itse vammainen, ei yhteiskunnallisten asioiden ymmärtäminen ollut minulle niin helppoa kuin nykyisille nuorille.”

Pyydän Haulistoa valaisemaan miksi kestävä kehitys ei olisi mahdollista ilman esteettömyyttä.
”Miten sä kuvittelet, että kestävä kehitys voisi olla mahdollista ilman esteettömyyttä?! Kuinka voi kysyä noin tyhmää asiaa? Tarkoittaako kestävä kehitys kenties sitä, että pitää turvata se, että on aina jotain parannettavaa. Eihän se tätä voi tarkoittaa!” Häkellyn ja yritän toista näkökulmaa. Olisiko esteettömyys sivistystä? ”Esteettömyyden toteuttamiseen tarvitaan todellista sivistystä, en sano, että sydämen sivistystä, koska ei tämä ole mikään förbannade tunneasia, tämä ei ole mitään romantiikkaa”, jyrähtää Haulisto ja innostuu: ”Mä olen esteettömyystaiteilija, koska esteettömyys on kulttuuria! On se kumma ettei se lue yhdessäkään Turun kulttuurivuoden banderollissa.” Siitä me olemme täysin samaa mieltä.

Haulisto myhäilee ja siemaisee oluensa loppuun: ”Olen mä jotain ollu kipinöimässä.”

Ohi on

Cross Over festarit Kaapelitehtaan Pannuhallissa ovat ohi. Ripustukset purettu, laatikot pakattu ja johdot niputettu. Ohessa muutamia kuvia tältä viikolta.

Jaska oli ripustamassa ja purkamassa.

Malla Peuran teos Tanssi apinoiden kanssa on suunnattu
erityisesti näkövammaisille lapsille ja nuorille.
Apinoita sai kosketella.

Töyhti, Jenni-Juulia, Jaska ja Jeanette pystyttävät
Reppana & Raasu en'samblen esityksessä tarvittavaa
putousta. Jenni-Juulia oli tehnyt esityksen puvut ja
putouksen, josta esitys alkaa.

Perjantai-iltana Kari Peitsamolla oli Pannuhallissa keikka. 

Näin ensimmäistä kertaa Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin
livenä ja ihastuin oitis. Ei sankarivammaisten sankaritarinoita,
ei kaunistelua, ei reipastelua 'vammastaan huolimatta'.
Hyvä meno ja täysillä.
He omistivat piisinsä 'Läski Kari' Kari Peitsamolle,
joka kävi lavalla hehkuttamassa.
Äijät oli todellinen elämys.

Laulaja ja lauluntekijä Kari Aalto piti pyytää fanikuvaan.

Teatterityöpaja valmisti muutamassa tunnissa
esityksen 'Musta enkeli' argentiinalaisen
runon pohjalta. Runoilija Sanni Purhonen
esitti naispääosaa.

Meidän kotilamppumme oli runokahvilassa
luomassa tunnelmaa. Runokahvilasta sai kahvin
ja Sannin tuoreen runon yhdellä eurolla.

Reppana & Raasu en'samblen
Runotytöstä yhdistää Edith Södergranin tämän päivän
vammaistaiteeseen ja marginaalisuuteen.

Sunnuntaina piirrettiin croquista. Piirtäjät olivat innoissaan
erilaisista malleista. Kynnykseltä ja Eucrealta toivottiin
syksyllä piirustusiltoja. Kuvassa Miia Martiskaisen
lennokkaita piirroksia Isessestä, jolla oli
edellisen teatteri-illan puupäähine.

Viimeisen illan pakkaamista.