Puutarha ilman pöristimiä

Tukilinja julkaisi keväällä juttuni Rikusta.

Kumpulan siirtolapuutarhan kaarevasta puuportista astuu suoraan vihreään paratiisiin. Ilmassa aistii jo syksyä. On vaikea uskoa, että olemme lähellä Helsingin keskustaa.

Maija Karma kuvitti

Onnelin ja Annelin vuonna 1966.

Tapasin täällä vuosi sitten Riku Silanderin, joka opiskelee puutarhuriksi. Kävimme tutustumassa Anneli Munckin viehättävään puutarhaan, jossa Riku auttelee raskaimmissa hommissa. Annelin mökkiin kuljetaan kuin suoraan satuun; Ruusutieltä Orvokkipolulle. Puutarhapöytään oli katettu voileipiä, vadelmia ja punaista mehua. Väkisin tuli mieleen vanha lastenkirja Onnelin ja Annelin talo.

Jos minulla olisi piha, palkkaisin oitis Rikun tapaisen nuoren miehen hommiin. Syvällisellä pohdiskelijalla on kaikki ominaisuudet, joita ainkin minä arvostan. Koon ja komeuden lisäksi hän sai aikaan ja hän suhtautui Annelin hienoihin vanhoihin työkaluihin kunnioituksella. Riku ei tarvinnut mitään pöriseviä masiinoita, työt sujuivat työnnettävällä ruohonleikkurilla ja jykevällä puuvartisella kuokalla.

Hehkutan niitä senkin takia, että meidän pihalla, huoltoyhtiön poika laahustelee edestakaisin lehtipuhaltimentapaisen meteli-imurin kanssa ja pöristää isolla bensamasiinalla kaikki hauskat niittymäiset kukkatupsut tasaiseksi kuin golfkentän. Vaikka siitä on sanottu hänelle monesti ennenkin.

Rikulla on hyvä ehdotus, miksi noista pörisijöistä voisi hyvinkin luopua: “Toisaalta, jos ajatellaan puutarhahommaa, niin tämä on hyvää tekemistä. Tässä lisääntyy motoriikka ja tarkkuus. Vaikkei erikseen mietitä, niin tässä on hyvä silmän ja käden yhteistyö. Tällä metodilla voisi suunnitella kuntoutustakin – ympäristössovellusta kuntoutukseen. Monet ei ajattele sitä, mutta kun itse on tämmönen, että pystyy näkemään eri kantilta tämän hyvät puolet.”Anneli Munck innostuu Rikun näkemyksestä: “Tässä on siitä elävä esimerkki! Olen 84-vuotias ja saan voimani täältä. Koko ajan olen ulkona luonnossa kuten puutarhuri on – ja on hyvä mieli!”

Kosketettavaa luettavaa

Kun kesä oli yhtä pitkää syksyä, voin köpötellä aasinsiltaa pitkin suoraan jouluun.

Istun silmät kiinni ja luen kirjaa. Tunnustelen sormillani otsikkoa. Nyt on pakko luntata. Raotan silmiäni ja luen kankaisista kirjaimista: “Joulu maaseudulla”. Kääntelen tukevia ommeltuja sivuja ja yritän uudestaan lukea sormillani, silmät kiinni. Huomaan olevani joulusaunassa, tuossa on kiuas – onneksi se ei ole kuuma, ja tässä on pikkuinen vasta. Sormeni kipuavat lauteille.

Tein Tukilinja-lehteen n:o 4, alkaen sivulta 10, jutun Kaunis Koskettelukirja -työryhmän valmistamista viehättävistä koskettelukirjoista. 

“Näkövammaiselle lapselle tähtitaivas on käsitteenä täysin abstrakti”, Sylvi kertoo. “Hänen on vaikea ymmärtää asioita, joihin hän ei voi koskea.” Sylvi levittää sinisen kankaan, jossa kimaltavat pienet tähdet. Siinä on Jalopeuran tähtikuvio, Pegasus ja koko pohjoinen tähtitaivas. Jokaisen kuvion yhteydessä on pistekirjoituksella tähtikuvion nimi. Sylvi painottaa, että on tärkeää kehittää näkövammaisen lapsen kykyä hahmottaa abstrakteja asioita. 

Koskettelukirjat ovat näkövammaisten lasten kuvakirjoja, joissa kuvat ovat kolmiulotteisia ja niitä luetaan tunnustelemalla. Kirjojen tekstit on kirjoitettu pistekirjoituksella ja tavallisella tekstillä. Näkövammaisten lisäksi eri tavoin lukemisesteiset sekä moni- ja kehitysvammaiset lapset saavat iloa ja hyötyä koskettelukirjoista. Kirjat kehittävät lapsen mielikuvitusta, luovuutta ja kielen kehitystä. Kirjojen avulla lapset oppivat tulkitsemaan ja hahmottamaan ympäröivää maailmaa, käsitteitä, esineiden toimintaa ja mittasuhteita. Koskettelukuvat parantavat lapsen hienomotoriikkaa ja hänen on helpompi opetella pistekirjoitusta.

Agnostikko Amerikassa

Olin kesäkuussa serkkuni Popsin kanssa South Carolinassa, jossa asuu serkkumme Bettan. Hänen poikansa perhe kuuluu mormonikirkkoon. Heillä on kuusi lasta. Kolmikerroksisessa talossa asuu myös abuela, eli isoäiti, joka on kotoisin Meksikosta. Heillä on kaksi koiraa ja muutama auto, koska siellä päin mihinkään ei pääse ilman autoa. Vanhemmat ovat molemmat töissä ja tekevät pitkää päivää. Silti jostain järjestyi aikaa kutsua meidät syömään, kierrättää meitä eri paikoissa ja huolehtia Granny-Bettanista. Iso talo oli järjestyksessä ja lapset ystävällisiä ja hyvin kasvatettuja.

Five Guysissa hampurilaisella.

Uskonto tuli esiin lähinnä pöytärukouksissa ja siinä, että he kertoivat minä päivinä he menivät kirkkoon. Emme keskustelleet sen kummemmin uskonnosta. Halusimme olla kohteliaita puolin ja toisin.

Yhdysvalloissa sanotaan mormoneista, että he ovat nice people, wacky beliefs, eli kivoja tyyppejä, joilla on outoja uskomuksia. Siltä se minustakin tuntui. Voivatko näin täyspäiset ihmiset vakavissaan uskoa, että New Yorkin lähellä olevalle Kumoran kukkulalle on joskus haudattu kultaisia levyjä? Niihin oli kirjattu hebreaksi ja egyptin kirjoitusmerkeillä tarina, jonka mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen muinaisille amerikkalaisille ja kertoi "täydellisen evankeliumin". Levyistä Joseph Smith kirjoitti Jumalan lahjalla ja voimalla Mormonien kirjan. Kirja on mormoneille pyhä ja se sisältää opetukset. Reissulla mietin monta kertaa, että onko se tämä outo uskonto, joka luo tasapainoisuutta ja antaa voimaa pitää elämä hallinnassa. Sukulaisperhe vaikutti todella onnelliselta ja elämäänsä tyytyväiseltä.

Äiti on vähän väsynyt.

Tuomas Niskakankaan tänään ilmestyneessä Hesarin jutussa, "Amerikan uskonto", puhutaan täydellisistä mormoniperheistä. He viettävät perheiltoja, osallistuvat kirkon vapaaehtoistyöhön ja opiskelevat. Minulla oli vain kaksi lasta ja muutama huone kerrostalossa. Elämä työn, perheen ja kodin kanssa oli jatkuvaa tasapainottelua ja riittämättömyyden tunnetta. Arki oli liian usein taistelua aikaa, villakoiria, pyykkiä, rahahuolia, väsymystä ja epätoivoa vastaan. Kaaos oli pysyvä olotila. Ihmissuhteet natisivat ja loppujen lopuksi erosin. Ei elämä silti järjestynyt, mutta kaikkeen tottuu.

Emil Liljeblad

Olen suvusta, jossa on paljon uskonnollisuutta. Mummoni oli papin tytär ja mummoni veli, Emil Liljeblad, oli kirkkoherra ja lähetyssaarnaaja. Äitini serkku, Emilin tytär, piti meille sukulaislapsille pyhäkoulun tapaisia tilaisuuksia, joissa katselimme rainakuvia ambolaisista neekerilapsista. Aune-täti oli syntynyt Ambomaalla ja hänellä oli myös afrikkalainen nimi, Nahenda. Suurimman vaikutuksen minuun teki Aune-tädin sateenvarjoteline. Se oli kuivattu ja ontoksi koverrettu elefantin jalka. Perheessäni on ollut adventisti ja lasteni isän isoisän isä oli rovasti. Osaan kahdella kielellä ulkoa rukouksia.

Ihmisiä rukoilemassa Shanghaissa.

Ihmettelen uskovaisten luottamusta siihen, että kaikista maailman miljardeista ihmisistä juuri he olisivat jumalan valittuja, että juuri he olisivat löytäneet ainoan oikean jumaluuden ja uskon. Vain heille olisi kerrottu perimmäinen totuus ja vain he perivät taivaspaikan. Minusta se on hyvin arroganttia kaikkia muita ihmisiä kohtaan. Olen matkoillani nähnyt paljon hartautta ja vilpitöntä uskoa omiin jumaliin. Olen osallistunut voodoo seremonioihin, olen vieraillut kiinalaisissa temppeleissä, joissa ihmiset rukoilevat keskittyneesti kietoutuen pyhään savuun ja olen kuunnellut liturgioita ortodoksikirkoissa. En osaisi määritellä ketkä heistä ovat vääräoppisia. Mielestäni vääräoppisia ovat he, jotka tappavat ja tuhoavat uskonnon nimissä. En usko pyhään sotaan.

Voodoo rituaali Beninissä.

Olen ensimmäinen suvustamme, joka erosi lutherilaisesta kirkosta. En halua olla tapakristitty. Nyt en kuulu mihinkään seurakuntaan. Silti pelkäsin pitkään, että eroamisen rangaistukseksi jään vähintään auton alle. "Guds straff" oli lapsuudenkodissa tavallinen sanonta. Kammoan tiukkoja uskonnollisia oppisuuntia. Ajaudun kuitenkin helposti herkullisiin keskusteluihin eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kanssa. Jos vastapuoli ei loukkaannu kyseenalaistamisesta, eikä hänellä juutu levy kiinni, nautin kunnon väittelystä.