Apuvälinemessujen tunnelmia

Kuvia Apuvälinemessuilta. Kuvat kertovat -näyttely oli aika sivussa A-hallissa, seinänvierellä, mutta sitä ahkerammin houkuttelin vieraita tutustumaan hankkeeseen.

Moni viipyi pitkään kuvien ääressä ja sain monia kauniita kommentteja. Esimerkiksi eräs nuori opiskelijanainen kertoi käyvänsä joka vuosi Apuvälinemessuilla. Hän sanoi, että harvoin messuilta saa mitään syvempää hengenravintoa, mutta kerrankin hän sai jotain merkittävää mistä keskustella valokuvausta harrastavien ystäviensä kanssa.

Tutustuin herttaisen herran avulla taktiiliviittomiin. Hän on kuurosokea ja hänellä on apunaan kaksi tulkkia. Mietin aluksi kuinka nopeasti voimme keskustella, mutta taktiiliviittomat toimivat aivan puheen nopeudella.

Mikko Kuustonen piipahti näyttelyssä. Töittensä ja kiireittensäkin keskellä hän on aina ystävällinen.

Kiitos kaikille näyttelyvieraille kuuntelemisesta, keskusteluista, kysymyksistä ja kauniista kommenteista. Kuvat kertovat -näyttely on seuraavan kerran esillä joulukuussa 2013 Kotkan kaupunginkirjastossa. Tervetuloa!

Kuvat kertovat -näyttely Sambiassa ja Tampereella

Keskellä syksyn harmautta sain Sambiasta aurinkoisia kuvia. 

Rufunsan paikallisyhdistyksen jäseniä, ZNAPDin toiminnanjohtaja Constance Hambwalula ja avajaisten kunniavieras. Kuvat kertovat -hankkeeseen osallistuneet saivat näyttelyn avajaisissa kiitoskirjat.

ZNAPDin Rufunsan kyläyhdistys oli järjestänyt heinäkuussa Kuvat kertovat -näyttelyn avajaiset paikallisessa kyläkoulussa. Paikalla oli tietysti kunniavieras ja runsaasti kyläläisiä.

Ohjelmassa oli tanssia, runoja, sketsejä ja puheita. Kuvista näkyi, että koulussa oli suorastaan tungosta.

Olin lähettänyt Sambiaan pdf-tiedostot näyttelykuvista ja roll upeista, joissa esiteltiin ZNAPDin ja Invalidiliiton välisiä kehitysyhteistyöhankkeita. Kaikki tulostukset, näyttelyjärjestelyt ja pystytykset hoituivat järjestön omin voimin.

Tulostukset hoiti Lusakassa Associated Printers, jossa kävimme vuosi sitten tutustumassa ja tapaamassa herra Peter Frostia, joka on firman pomo. Samanlainen neukkari siellä oli kuin missä tahansa täälläkin. Yhtä ankea, kelmeillä loisteputkilla valaistu ja samanlaisilla mööpeleillä kalustettu. Ainoa ero oli vastaanottoaula, joka oli kuin Afrikan safarilta eksoottisine eläinkuvioisine huonekaluineen. Paino- ja tulostuspuoli oli niin ammattimaista, etten epäillyt hetkeäkään heidän taitojaan.

Huvittavaa oli, että täällä saattaa joutua odottelemaan tulostamon sähköpostivastausta ja hintaa yli puolipäivää tai seuraavaankin päivään, mutta Assosiated Printers Sambian Lusakasta vastasi aina alle kymmenessä minuutissa.

Apuvälinemessut aukeavat Tampereen Messu- ja urheilukeskuksessa torstaina 7.11.13. Käytävällä 50 on Kuvat kertovat -näyttely, jossa päivystelen messujen aikana.

Perjantaina 8.11. klo 12 A-hallin tietoiskussa hankkeen ideoineet Tampereen Validia-palveluiden päivätoiminnan asiakkaat,

Validialaisia Maailma kylässä -festareiden avajaisissa keväällä 2013.

ohjaaja Marina Heinonen ja minä, kerromme tarkemmin kuinka Kuvat kertovat sai alkunsa ja mitä se on osallistujille antanut. Tervetuloa moikkaamaan meitä!

Taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen vuonna 2008 tekemä teos minun apuvälineestäni, kulahtaneesta tukiliivistäni.

Apuvälinemessut ovat täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Torstaina 7.11. klo 12.45 Mars salissa, taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen kertoo Esteettiset apuvälineet -seminaarissa siitä, miten apuvälineiden muotoilulla ylläpidetään vammaisuuden matalaa statusta; Antisankareista supersankareiksi – apuvälineet osana pukeutumiskaavaa.

Tukilinja-lehti löytyy Apuvälinemessujen osastolta 924. Uusimmassa lehdessä kerron Parafesteista, jotka olivat viime kesän menestysfestarit.

Tukilinjan Facebook-sivua kannattaa muuten tykätä. Päivitän sinne jatkuvasti mahdollisimman paljon tapahtumia. Vinkatkaa ihmeessä lisää kaikista tapahtumista. Mieluiten ympäri Suomea, ettemme olisi liian pääkaupunkikeskeisiä. Kiitos etukäteen.

Nähdään Tampereella!

Kuvat kertovat -näyttely

Olen mukana Invalidiliiton kehitysyhteistyöhankkeessa Kuvat kertovat. Hanke pyrkii vahvistamaan vammaisten ihmisten minäkuvaa valokuvauksen keinoin. Suomessa siihen osallistuvat Tampereen Validia-palveluiden päivätoiminnan asiakkaat, joilta idea on lähtöisin. Sambiassa hankkeessa on mukana vammaisten ihmisten järjestö Zambia National Association of Persons with Physical Disabilities ZNAPD ja Rufunsan kylän vammaiset ihmiset.

Toukokuun lopulla 2012 osallistuin Sambiassa hankkeen työpajaan yhtenä teamin jäsenenä. Siitä kerron blogtekstissä 'Vapaaehtoisena Sambiassa'.

Klikkaamalla tätä kuvatekstiä aukeaa oheinen Flickerlinkki, jossa näet kuvia Sambian työpajasta.

Invalidiliitto osallistui Maailma Kylässä 2013 festivaaleille Kuvat kertovat -näyttelyllä, joka on toteutettu suomalais-sambialaisena yhteistyönä. Invalidiliitolla on Sambiassa kolme kehitysyhteistyöhanketta, joista Kuvat kertovat on yksi.

Klikkaamalla tätä kuvatekstiä aukeaa oheinen Flickerlinkki, jossa esitellään Kuvat kertovat -hanke ja josta voit katsoa Maailma kylässä -festarin näyttelytunnelmia ja tapahtumia. Osastolla vieraili valtavasti kiinnostuneita ihmisiä.

Jaskan kanssa suunnittelimme näyttelylle ulkoasun ja helposti kuljetettavan rakenteen. Se toteutettiin roll upeilla, joita on yhteensä 10 kpl.

Koko näyttelyn roll upit ja valot mahtuvat tilavaan henkilöautoon. 

Olen todella iloinen, että näyttely on saanut niin hyvän vastaanoton. Liiton kanssa kokoamme parhaillaan tämän syksyn ja ensivuoden 2014 näyttelykalenteria. Neuvottelut näyttelystä kiinnostuneiden tahojen kanssa jatkuvat. 

Invalidiliiton toiminnanjohtaja Marja Pihnala ja kansainvälisten asioiden koordinaattori Laura Poussa olivat tässä kuussa tutustumassa liiton kehitysyhteistyöhankkeisiin Sambiassa. Kuvat kertovat työryhmämme sai heiltä Facebookin kautta mukavia terveisiä hankkeen kuulumisista: 
"Hankkeet koskettavat suoraan vammaisten ihmisten arkielämää. ZNAPDin, sisarjärjestömme työ on vammaisia ihmisiä voimaannuttavaa. Kuulimme, mikä valtava merkitys Kuvat kertovat-hankkeella oli Rufunsan kylän asukkaille. Minäkuvaa vahvistavalla valokuvauksella on mullistavia vaikutuksia ihmisten itsetuntoon."
"Tänään olimme Rufunsassa. Paljon rakkaita terveisiä Riitta Skyttille, Satu Juoperille ja Marina Heinoselle, jotka olivat mukana Kuvat kertovat -hankkeessa. Hankkeella on ollut huikea vaikutus vammaisten ihmisten itsetunnon rakentumisessa. Valokuvauksesta on tullut myös toimeentulo monelle. Kolme vanhaa kameraa ei toimi ja uusia pitäisi saada. Hankkeen myötä myös asenteet ovat muuttuneet. Vammaiset ihmiset nähdään tasa-arvoisina yhteisön jäseninä."

Lähtiessäni Sambiaan Kuvat kertovat työpajaan sain ystäviltä lahjoituksena oheisia kameroita.  Pyysin niitä Facebookissa ja viidessä päivässä minulla oli työpajaan tarvittavat kamerat. Vielä kerran, kiitos teille kaikille, kuten Marjan terveisistä voitte lukea, ne ovat olleet todella arvokkaita.

Kovassa käytössä ja kovissa olosuhteissa hajonneiden kameroiden tilalle tarvitaan siis uusia. Itselläni on yksi jo valmiina ja jos teiltä löytyy lisää, niin otan niitä kiitollisena vastaan. Toimitamme ne heti kun mahdollista Rufunsaan.

Rueben Mushili kuvaa Matiya Sakalaa.

Maailmassa on noin 650 miljoonaa vammaista ihmistä, joista suurin osa elää kehitysmaissa. Ennakkoluulot ja asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan ovat kehitysmaissa todella kovia. Kaikkia emme voi auttaa, mutta kuinka hienolta tuntuu, kun tietää olleensa mukana työssä, jolla on todellista merkitystä edes muutaman ihmisen elämässä.

Paul Mumba Rufunsasta, osallistui ZNAPDin ja Invalidiliiton Talking Photos -työpajaan.

Ihmisen on mahdotonta olla yhteiskunnan ja oman yhteisönsä tasavertainen jäsen, jos hän ei ole koskaan tullut näkyväksi kokonaisena ihmisenä, jolla on oma historia, muistoja, myönteinen minäkuva ja unelmia tulevaisuudesta. Näkyvyys ja myönteiset kokemukset minäkuvasta eivät ole vammaiselle ihmiselle itsestäänselvyyksiä edes Suomessa, kehitysmaista puhumattakaan.

Näyttelyvieraat Maailma kylässä -festareilla lukivat ihmisten tarinoita sermeistä ja moni halusi keskustella niistä.

Kuvat kertovat -näyttely on esillä Tampereen apuvälinemessuilla 7.-9.11.2013. Marina Heinonen Tampereen Validiapalveluista ja minä kerromme siellä hankkeesta lisää perjantaina 8.11. klo 12 A-hallin Tietoiskuissa. Tervetuloa.

Vammaisuus ja diskriminaatio teatterin keinoin

Aiheesta innostuin heti. Vammaisuus, siitä minulla on paljon kokemusta, omakohtaista ja vierestä koettua. Diskriminaatio, meitä pieniä rääpäleitä sorsitaan aina. Teatteri – lavalla olen ollut hiiri, kivi ja äkäinen kääpiö.

Osallistuin huhtikuussa 2013 Zagrebissa Grundtvig vaihto- ja yhteistyöohjelman aikuiskoulutustyöpajaan, joka käsitteli vammaisuutta ja diskriminaatiota teatterin keinoin.

Pelottavaa byrokratiaa

Hakemuslomakkeiden täyttäminen EU-ohjelmaan saattaa kuulostaa pelottavan byrokraattiselta. Siltä minustakin tuntui – varasin hakemuksen tekemiseen muutaman kokonaisen päivän aikaa ja pinon sanakirjoja. 

En avannut kirjoja kertaakaan ja hakemuksen täyttämiseen ei mennyt kuin jokunen tunti. Olin aivan innoissani, kun kuulin, että minut oli valittu mukaan. Luin huolellisesti kaiken saamani materiaalin. Yritin ymmärtää työpajan ohjelmassa kuvailtua antropologi Victor Turnerin liminaalitila -käsitettä, opiskella pikavauhtia venäläisen teatteriohjaajan ja -teoreetikon Stanislavskin metodeja, luin Kroatian sodasta ja Zagrebista.

Heleänä kevätpäivänä

Vastaanotto jo lentokentällä oli sydämellinen. Niin lämmin ja ystävällinen, että unohdin matkalaukkuni kahteen kertaan seisoskelemaan yksinään Pleson lentoasemalle. Sitä ei varastettu, poliisi ei vienyt, mitään ei tapahtunut. Kaikki oli valmiiksi hoidettu, kuljetukset, siisti hotelli, ruuat – aivan kaikki.

Rimakauhua ja uusia ystäviä

Nyt minun kai pitäisi olla kaiken järjestelyn ja huolenpidon väärtti? Kaikki muut ovat varmaan hirveän lahjakkaita. Puhuvat sujuvaa englantia ja osaavat teatteriteoriat, sosiologian ja sen liminaalitilan.

Trešnjevka Cultural Centren mustaksi maalatulla näyttämöllä meitä on seitsemäntoista ihmistä, joista enemmistö ei tunne toisiaan entuudestaan. Yhdestätoista eri maasta. Kaikki ovat mukavia, tavallisia ja hauskoja ihmisiä. Osalla on joku vamma ja vammattomillakin on joku linkki vammaisuuteen.
Educathe massage with Dijana Frančešević

Emme diagnosoi toisiamme, vammaisuushan on vain yksi ihmisen ominaisuuksista. Kukaan ei ole suuri diiva, eikä huomionkipeä neurootikko. 

Marina Dimitrova Latviasta tekee romanialaiselle Georgeta Fintinarulle teatterimaskia.

Heidän kanssaan on heti kiva jutella. He ovat avoimia ja puhuvat englantia kuka mitenkin, eikä se haittaa, me ymmärrämme toisiamme. Ystävystymme päivässä. Kuinka se saattoi käydä niin nopeasti? Ei minun iässäni ole enää helppoa saada noin vain uusia ystäviä. 

Minä ja Mariora Stanescu.

Odotin myös kohtaavani kulttuurieroja, mutta ne ovat lähinnä kiinnostavia erilaisuuksia. Jossain keskusteluissa saattoi hetken kokea olevansa heikoilla jäillä, varsinkin silloin kun keskustelu lipsahti Balkanin sotiin.

Kaikki on kaaosta

Meillä on kuusi päivää aikaa tuottaa teatteriesitys. Meillä ei ole ohjaajaa, ei käsikirjoitusta. Meillä on sessioita, jotka ehkä avaavat sitä mitä on tarkoitus tehdä, mutta päätökset jätetään meille. 

Siitä mitä seuraa, voisin kirjoittaa monta sivua sekavaa selittelyä, mutta en edes yritä. Teemme harjoituksia, joissa tunnen itseni ulkopuoliseksi, mutta teen ryhmän mukana. Ajattelen liikaa, haen tolkkua, en osaa antaa mennä, mutta me nauramme paljon ja minut vedetään mukaan. Tuntuu siltä, että olemme olleet yhdessä jo kauan. Iltaisin juomme viiniä ja nauramme lisää. 

Ivona Šeparović työskentelee kroatilaisessa vammaisjärjestössä. Ivonan huikeasa esityksessä kävelytuet muuttuivat apuvälineistä sirkuselementeiksi. Saksalainen Rasa Böhm varmistaa Ivonan tasapainon.

Emme arvostele toisiamme, emme kilpaile mistään, meillä on lapsellisen viihtyisää yhdessä. Kun esitykseen on kolme päivää antaudun. Jos esityksestä ei tule mitään, siitä ei sitten tule ja so what. Nämä ihmiset, me yhdessä, olemme paljon enemmän kuin joku yksittäinen esitys.

Teatteri on outouden kohtaamista

Otan mietelausekorista lapun. “She realised that theatre is not about understanding what’s going on. It’s about meeting something you don’t know.” Anne Bogart about the NEW! 

En edelleenkään tiedä mitä tapahtuu, mutta kaaos alkaa hahmottua kohtauksiksi. Kummallisesti ne linkittyvät toisiinsa. Neljä päivää siitä kun tapasimme, meillä on jo rakenne, olemme koonneet esityksen, joka käsittelee vammaisuutta ja syrjintää.

Marioara ja minä

Mistä se syntyi, en ymmärrä. Kuten kaaosteoriassa, ehkä näennäinen epäjärjestys ja ennakoimattomuus onkin korkeamman asteen järjestystä.

EDUCATHE-Harlem shake
Tietysti joku osa minussa haluaisi analysoida prosessia, esittää kysymyksiä. Oliko meillä kuitenkin johtohahmoja? Jos prosessi olisi kestänyt kauemmin, olisiko lumous särkynyt, olisimmeko alkaneet muodostaa erimielisiä klikkejä? Näinkö helposti kootaan aatteellinen, samanmielinen ryhmä aivan ventovieraista ihmisistä? Missä vaiheessa yksilö alkaa ajatella ryhmänä?
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. 

The Lion Girls onnistuneen ensi-illan huumassa.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän lumouksen ilman, että liialla ajattelulla mitätöin sen. Kaikki mitä työpajasta sain oli lahja, joka tuli yllättäen ja ansaitsemattomasti ja olen siitä hyvin kiitollinen. Liminaalitila – antaa olla, liian syvällistä minulle.

Tyylikästä ja tyylitöntä

Viime syksynä tein Tukilinja-lehteen muotijutun ja ravintolajutun. Vammaisuuden yhteydessä ei useinkaan puhuta uusimmasta muodista tai ruokatrendeistä.

Muotijutussa liikuntarajoitteiset nuoret kaunottaret esittelivät syksyn muotia Kampin kauppakeskuksen catwalkilla. Näytöksen koordinaattori oli hehkeä Hilla Lehtimäki, joka käyttää pyörätuolia ja huikean korkeita piikkareita. Niillä koroilla joutuisin itse oitis pyörätuoliin. Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että yksi pyörätuolin eduista on, että silloin voi pistää jalkaansa sellaisetkin kengät, joilla ei edes tarvitse kuvitella pysyvänsä pystyssä.

Keep Your Own Style -tapahtuma palaa Kampin catwalkille 9.3.2013 entistä mahtavampana. Päivän aikana nähdään kolme muotinäytöstä pyörätuolikaunottarien tähdittäminä ja välillä keskustellaan. Ja kaikki tämä Kampin 5. kerroksen catwalkilla Jani Toivolan johdolla.
Näytökset klo: 12, 14 ja 16. Paneelit klo: 13 ja 15.

Suvi Törö ja Jussi Hurttila esiintyivät Helsingin Ruokamessujen näytöskeittiössä yhdessä ravintola Savoyn keittiöpäällikkö Kari Aihisen kanssa.

Ruokajutussa esittelin Trattoria Gli Amicin Helsingin Ruokamessuilla Messukeskuksessa. Trattorian tarjoilijat ovat kehitysvammaisia ihmisiä Haminasta. Idea on saanut alkunsa Roomasta.

Salainen haave; näyttäisinpä Uma Thurmanilta.

Pari viikkoa sitten vierailin Tukholman Fotografiskassa, eli valokuvaustaiteen museossa. Koko museon täytti David LaChapellen uskomattoman hieno näyttely. Julkkiskuvaaja LaChapelle, on kuvannut kaikkiin maailman merkittävimpiin muotilehtiin. Hänen kuviensa aiheet, väritykset ja miljööt ovat niin vangitsevia, että museossa kului monta tuntia.

Kuva: David LaChapelle, Lady Gaga

Katsellessani LaChapellen ottamaa kuvan Lady Gagasta, näin siinä ensin vanhan Metropolis-leffan representaation. Yllättäen huomasin, että Lady Gagalla oli kuvassa kyborgisen käheet kyynärsauvat. En tiennyt mitä ajatella. Onko kyynärsauvoista tulossa huippumuodikkaita asusteita?

Kuva: Wikia / Gagapedia

Osuin jälkeenpäin googlaillessani Lady Gagan Paparazzi videoon, jossa hän on pyörätuolissa kaularanka tuettuna. Monet, etenkin vammaiset, ovat kuulemma suuttuneet siitä, että Lady Gaga on käyttänyt esityksissä pyörätuolia shokkiefektinä. Australiassa häntä paiskottiin kanamunilla siitä hyvästä.

Kuva: David LaChapelle, Lady Gaga

Voisiko ajatella, että ei ole oleellista, mitä kautta ihminen tottuu näkemään vammaisuuteen liittyviä apuvälineitä? Jos Lady Gagan olemus nostaa pyörätuolin statusta, miksi se olisi paha asia? Miksi pyörätuolia ei saisi näyttää kuin aidon vammaisuuden yhteydessä? Miksi se on loukkaavaa?

Minulle oli shokkiefekti nähdä ensimmäisen kerran mustiksi tatuoidut silmänvalkuaiset ja päähän ihon alle istutetut pikkusarvet ja myhkyrät. Jos silmänvalkuaiset muuttuvat itsestään sellaisiksi ja päähän kasvaa sarvia, niin terveyskeskuslääkäri kirjoittaa joutuisasti lähetteen tutkimuksiin ja tila yritetään diagnosoida. Lähipiiri kauhistuu ja asiakaspalvelutöistä saa sairaslomaa. Miksi itsetehdyt muodonmuutokset ovat cooleja, mutta myötäsyntyiset poikkeamat oitis pudottavat ihmisen tyylittömään kastiin?

Kuva: © Leland Bobbé, valokuvaaja, joka myös kuuluu mestareihin.

Aihe, josta haluaisin kirjoittaa jutun, käsittelee transsukupuolisia. Minulla on ystävä, joka syntyi väärään ruumiiseen. Hän ravasi lääkäreillä, söi purkkikaupalla lääkkeitä ja sairaalassa hän kävi läpi suuria leikkauksia vaihtaessaan sukupuolta. Omien sanojensa mukaan hänen synnynnäistä virhettään korjattiin. 
   Hän sanoi kuitenkin hyvin napakasti, ettei missään tapauksessa koe olevansa vammainen. Hän on transsukupuolinen ja se on kuulemma aivan eri asia. Siitä pitäisi poistaa koko sairausluokitus! Melkein loukkaannuin. Ensinnäkin, ei vamma ole aina sairaus. Jos ihmiseltä puuttuu käsi, niin se puuttuu, mutta hän on sairas vasta sitten kun hänellä on esimerkiksi nuha. Onko vammaisuus niin paha stigma, että ihminen on mieluummin mitä tahansa muuta kuin vammainen? Jos joku asian läpikäynyt haluaa keskustella asiasta kanssani, olisin iloinen jos otat yhteyttä.
   En voi luvata, että juttu syntyy ja se julkaistaan, mutta aihe on kiinnostanut minua pitkään. Haluaisin kiihkottomasti pohtia vammaisuutta ja transsukupuolisuutta, voiko niitä verrata. Jos ei voi, niin miksi ei voi? Eikö meidän kaikkien etu ole yrittää yhdessä vaikuttaa, saada tukea ja pyrkiä tasa-arvoon? Haluan edelleen uskoa joukkovoimaan.