Mitä kertoa matkasta?

On vaikeaa päättää mitä matkasta kertoo. Itse, eikä kukaan muukaan jaksa lukea pitkiä matkapäiväkirjoja tyyliin sitten me mentiin. Syvällisiä ajatuksia ei putkahda nähtävyyksien äärellä. Haaremin ovella, Topkapin palatsissa, ajatus karkaa lähimpään ravintolaan, jossa voisi istua lepuuttamassa jalkojaan ja syödä jäätelöä. Iltapäivällä, viinilasillisen jälkeen, ei teekään mieli mennä seisomaan Sinisen moskeijan jonoon kengät kädessä. Päivänokoset kuulostavat paljon houkuttelevimmilta.

Mikä oli suurin elämys? Yksittäistä sellaista ei ollut. Koko matka on elämys. Sininen moskeija auringon laskiessa, kun minareeteista alkaa kuulua muezzinien huutoja. Ihmisten pyykit ja parvekepuuhat. Kissat ja pikkukaupat. Ruoka ja Bosporin laivat. Mattojen ostaminen basaarista. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Orhan Pamuk luonnehtii usein Istanbulin peruskäsitteeksi surun. ”Kaikkien istanbulilaistenkin sisäistämän, rakastaman ja levittämän ’kaunis Istanbul’ -kuvan on väkisinkin pidettävä sisällään paljon surullisten raunioiden tunnelmaa.”, kirjoittaa Pamuk. En ymmärrä raunioiden surua, koska en tunne niiden tarinoita.

Tästä klikkaamalla pääsee katsomaan kaikkia kuvia, kaikki tunnelmia.

Tirkistelyä

Matkustaminen on myös tirkistelyä. On hauskaa katsella ihmisten arkipäivää. Meidän hotellimme on keskellä tavallisten ihmisten asuinaluetta ja huoneemme ikkunasta ja kattoterassilta ei voi välttyä näkemästä mitä kaikkea ihmiset puuhailevat.

Kodit, parvekkeet ja terassit ovat selvästi naisten paikkoja. Naiset tuulettavat sänkyvaatteita, istuskelevat perheenjäsenten tai ystävien kanssa, katselevat kadun vilinää ja huutelevat naapureille kaiteiden yli. Vaikka oli vähän salatirkistäjän olo, en malttanut olla kuvaamatta miten parvekkeilla ja ikkunoissa elettiin.

Miksi pitää resuta maailmalle?

Joskus ihmettelen matkustusintoani. Pari päivää ennen lähtöä yritän hulluna tehdä pöytää putsiksi ja varata viimeisen päivän ennen matkaa rauhalliseen pakkaamiseen. Kuitenkin aina jotain jää tekemättä ja pakkaan viimetingassa viimeisenä yönä silittämättömiä vaatteita. Taas menee liian myöhään. Halpislentojen lähdöt ovat usein aamuvarhaisella. Yöunet jäävät kolmeen tuntiin. Lentoasemalla hörpin aivan liian kalliin aamukahvin, pää on kipeä ja samea vähäisestä unesta. Katselen ihmisiä. He vaikuttavat kummallisilta, lentokenttäbussi on kuuma ja ahdas, vieruskaveri haisee hieltä. Tästä kaikesta maksan ja lähden vapaaehtoisesti.

Hieltä haiseva mies lentokenttäbussissa on yrittänyt poistaa vanhoja tatuointeja ja nyt ne kuultavat rosoisen arpikudoksen alta. Jaskan toisella puolella istuu tyylikkäästi harmaantunut vanha nainen. Hän on edelleen kaunis ja tietoinen siitä. Hän yrittää päästä juttuun jokaisen lähistöllä olevan miehen kanssa. Hän on kehittänyt kasvoilleen pienen kestohymyn, josta ei tiedä onko se aitoa. Luovuttaisit jo.

Muutaman rivin päässä tiilenväriseen paitaan pukeutunut keski-ikäinen mies kertoo kuinka hän sammui Rigassa taksiin ja pudotti sinne tavaransa. Tekisi mieli sanoa: Ansaitusti, vanha juttu.

Aasialainen nuori mies, jolla on Monkin rottinkihattu takaraivolla. Laiha, nörtin ja puunhalaajan ristisiitos, jonka lököttävät farkut on paikattu tarkoituksella tai muodinmukaan nahkapaikoilla.

Liikuttavin on nuori mies, jolla on läpinäkyvässä kertakäyttömukissa sammalta ja siinä pieni maksaruoho. Kenelle hän mahtaa sitä viedä?

Lentokoneen käytävällä joku nipistää minua reidestä. Se on pieni vauva, joka on kuulemma ensimmäisellä lennollaan.

Alta tunnin olemme Rigassa. Lentokenttäbussin hehkuvan anilliinin värisistä tangoista näkee, että entisessä itä-blokissa ollaan. Muistan kuinka Nunnun kanssa olimme vuosia sitten Varsovassa ja kentällä tullimiehet istuivat marjapuuron värisissä kopeissa.

Kentällä kuluu pari tuntia. Odotustilassa on turkkilaisia rouvia suurine eväspusseineen, jossa on herkullisen näköistä kotonaleivottua piirakkaa. Rouvien pulleilla pikkupojilla on karkkirannekkeet! Sellaisia en ole ennen nähnyt. He availevat niitä kuin taskukelloja ja puputtavat namuja mieluummin kuin piirakoita. Katselen nälkäisenä, kun rouvat pakkaavat ronkeleiden prinssien piirakat takaisin yhteen monista kasseistaan.

Rigan kentällä lentelee lokkiparvia. On hassun näköistä, kun niitä ajetaan takaa vanhalla autolla, joka pomppii kuin suomalaisisännän peltoauto pitkin nurmikenttiä. 

Air Balticilla hintaan ei sisälly minkäänlainen syötävä. Ostamme kanasalaatit, reissun kunniaksi Bloody Maryt ja vettä. Luemme kumpikin omaa Pamukkiamme, Jaskalla on "Muita värejä" ja minulla "Istanbul - Muistot ja kaupunki".

Laskeuduttaessa on pakko myöntää, että Istanbul on vaikuttava näky. Valtava kaupunki meidän allamme jatkuu horisonttiin asti. 

On yllättävän helppoa mennä metrolla kohti keskustaa. Maksamisen ymmärtäminen kesti hetken, mutta asiallinen naisvirkailija tuli näyttämään kuinka automaatista sai tarvittavat matkapoletit. Vaihdamme raitiovaunuun ja osaamme jäädä oikealla pysäkillä pois. Jyrkkä katu viettää suoraan kohti merta ja karttaa on luettava melkein joka kulmassa. Autot ajavat vaarallisen läheltä ja kivetyt kadut ovat hatarajalkaiselle kauhistus. Mutta hotelli löytyy ja viidennen kerroksen huoneesta on upea näköala kattojen yli merelle.

Bluefish, isoa rucolaa, perunaa, sitruunaa ja
paahdettua pihvitomaattia.
Kala oli maustettu laakerilla ja
oliiviöljyllä. Kalassa ei ollut ruodon ruotoa,
ja nahka oli ohutta ja rapeaa.

Turkkilainen kahvi ja pistaasibaklava jälkkäriksi.

Jäätelöshow, "venyvää" jäätelöä,
jonka venyvyyden salaisuus on sakeutusaineena
käytetty orkideanjuuri.

Jos kello ei taas olisi vaikka mitä, kertoisin lisää, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Kuten kuvista näkyy, kävimme syömässä hyvin ja sen jälkeen Jaska nukkui koko illan kuin tukki. Minun oli pakko kiivetä kattoterassille, joka oli kuulemma American bar. Siellä oli läjäpäin lokinkakkaa ja muutama tuoli ja pöytä. Baaria ei näkynyt, mutta se ei haitannut, päinvastoin.

Seisoin kattoterassilla katselemassa, kun aurinko laski. Sininen moskeija värjäytyi punertavaksi, valot syttyivät ja sadoista minareeteista alkoi kuulua rukoushuutoja. Niistä muodostui moniääninen matto, jota autontorvet, lokkien ja lasten huudot ja mouruavat kissat säestivät. Marmaranmeri oli täynnä redillä olevia laivoja. Ilma oli lämmin, tuoksui ruoka, pakokaasu, lika ja elämä.

Ymmärrän hyvin miksi matkustan.  

Juhannukseksi Istanbuliin

Olen pakannut, ostanut Orhan Pamukin Istanbul - Muistot ja kaupunki, kartan, tulostanut ravintoloiden osoitteita, kopioinut juttuja Topkapin palatsin celadon astioista ja tavoitellut Vefa Özneä, joka oli naapureittemme oppaana ja taksikuskina heidän Istanbul reissullaan.

Miksi haluan Istanbuliin? Haluan aina jonnekin, tällä kertaa sinne, koska en ole aikaisemmin käynyt. Istanbul on lapsuuttani. Silloin Istanbul oli jotain äärettömän kaukaista ja ihmeellistä. 

Isäni istui vappuna haalistunut kreppipaperinen fetsi päässään, tukevasti päissään ja äitini paheksui. Hän paheksui sekä känniä että fetsiä. Ymmärsin, että hattuun liittyi myös joku poliittinen näkemys, josta äiti ei pitänyt. Hänestä fetsin käyttö oli tyhmä vitsi. Ehkä juuri äidin kiusaksi isä pakkasi aina fetsin takaisin laatikkoon ja kaivoi sen taas esiin seuraavana vappuna.

Üsküdar, juskadaara, kuten me sitä hoilasimme, oli meille siihen aikaan  eksoottisin mahdollinen iskelmä. Vieno Kekkonen lauloi kuinka lyhdyt välkkyivät Bosporin pintaan ja minareettien tornit kertoivat sulttaanien loistosta. "Kuiskaa siellä ikivanha tammi huumasta haaremien."