Tukilinjan blogijuttuja 3

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

10.12.2020

Sammakkokuningattaren tunnustuksia

Korttelissamme on oma kierrätyskirjasto. Se on pieni kulahtanut lastulevykaappi meidän rapun oven vieressä, sateelta suojassa. Kaappiin on liimattu säännöllisesti irtoava laminoitu lappu, jossa lukee: “Tiklin kirjasto, tuo ja vie. Älä palauta.”

Olen poiminut sieltä monta mielenkiintoista nidettä. Valintaperusteeni osoittaa syvää sivistystä ja kirjallisuuden harrastusta, eli jännä nimi ja nätti kansi.

Siksi esimerkiksi “Kanttarellin kuuntelun taito” ja “Hulluja nuo venäläiset” ovat siirtyneet kirjapinoihini.

Alepaan mennessä katson aina onko kirjastoomme ilmestynyt jotain uutta. Tänään siellä odotti minua Anna Perhon “Pientä säätöä” kirja. Takakansiteksti oli selvästi kirjoitettu minulle: “Suosittelen tätä kirjaa sinulle, jos olet tehnyt joskus jotain tyhmää.” Kiitos Anna Perho.

Nykyisin nuoret taitavat luulla, että tärkeintä elämässä on virheiden välttely. Some on tämän ajan koivuniemen herra, joka sivaltaa välittömästi jos esität väärän mielipiteen tai teet yhdyssanavirheen. Epäonnistuneiden postaustesi takia sinut voidaan myös vaieta kuoliaaksi. Kukaan ei peukuta, kommentoi tai lähetä hymy emojia. Vain äitisi ja mummosi lähettävät pusuemojeita ja sydämiä. Ainoastaan teatterikoulun ekaluokkalainen uskottelee itselleen, että moka on lahja.

Mikä on oma messevin, tyhmin, kirvelevin ja kipein mokani?

Ei epäilystäkään – miesten ja lasten kanssa olen tehnyt kaikki pahimmat, tyhmimmät ja kauaskantoisimmat virheeni. Varmaan palvelutalossakin löydän vielä tilkan tervaa ja höyheniä tyynyni alta.

Onneksi blogikirjoituksen ei tarvitse olla knausgårdilaista piehtarointia. Lohduttaudun kalenteriin liimaamillani voimalauseilla, joilla me oman elämämme boss ladyt loikimme häpeämme yli Paulo Coelhon viitoittamaa tietä.

Osteogenesis imperfecta (OI) eli synnynnäinen luustohauraus on kollageenivirhe. Se tekee muistakin kudoksista erilaisia. Meidän perheessä, jossa nykyisin vilisee kaikenkokoisia oilaisia, uskotaan epämääräiseen tutkimukseen, jossa on kerrottu kollageenivirheen nopeuttavan aivojen synapsien liikkuvuutta. Se tarkoittaa meidän tapauksessamme taisteluhävittäjän nopeudella holtittomasti risteileviä, toisiinsa törmäileviä sekalaisia ajatuksia.

Jaskan (aviomies) mielestä se tarkoittaa, että perheen OI:t puhuvat yhtäaikaa molemmista suupielistä etenkin silloin, kun olemme yhdessä. Hän ei kuulemma pysty seuraamaan sitä mikä meistä on normaalia keskustelua.

Jaska nimittää minua sammakkokuningattareksi, koska vaivautuessani tai ollessani muuten epävarma, suustani alkaa tulvia täysin pitelemätöntä puhetta. Huomaan sen itse liian myöhään, yleensä vasta sitten, kun havahdun ympärilläni väreilevään hiljaisuuteen. Muut ovat hiipanneet hakemaan uutta kakkupalaa, viinilasillista tai muistaneet, että koira on yksin kotona ja se piti viedä tunti sitten ulos.

Perhetarinoitteni kevyimmästä päästä voin kertoa sen, kun aivan liian nuorena äitinä sain Naistenklinikalla ensimmäisen lapseni. Siihen aikaan sairaalassa oli ruuhkaa ja siellä sai olla vain pari päivää. Vauvat eivät olleet vierihoidossa, vaan toisessa huoneessa hoitajien hoteissa omissa pikku sängyissään. Vauvansa näki vain ohimennen silloin tällöin ja sen tunnisti rannekkeesta, jossa oli minun nimeni.

Kun minut sitten lähetettiin kotiin, ovella hoitaja pisti syliini nyytitetyn vauvan. “Onko jotain kysyttävää?” hän sanoi. Siinä me lapsen isän kanssa seisoimme kuin kaksi kysymysmerkkiä ja suustani pääsi: "Mitä se syö?”

Tukilinjan blogijuttuja 2

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

07.12.2020

Jalkapallo on runoutta

”Poika potkii palloa.
Koko maailma mahtuu palloon:
äiti ja iskä, koulu ja kärpäset,
taivas ja sen takaiset.
Pallo imaisee itseensä koko konkkaronkan.
Pallossa on syntymän maku ja helvetin haju,
jumalten varjo ja lelujen armo,
ostarin tytöt ja paapan kalmo.”

Näin kirjoittaa taiteen moniottelija Teemu Mäki uudessa runokirjassaan Poika ja pallo.

Joku on sanonut, että jalkapallon ymmärtäminen vaatii runoilijan sielua. Aikoinaan – noin kolmekymmentä vuotta sitten – legendaarinen pomoni, copywriter ja runoilija Airi Hast, liimautui aina telkkarin ääreen, kun eräs tietty argentiinalainen tappi potki palloa kentällä. Me muut toimistossa saimme kuulla Airin lennokkaita kuvailuja siitä miten se tappi potki, juoksi ja pomppi. Näin sain tietää kuka on Diego Maradona ja ensimmäisen kerran tajusin, että siinä pallon potkimisessa oli ehkä jotain elämää suurempaa.

Molemmat, Airi ja Diego, siirtyivät tänä vuonna taivaallisille pallokentille. Voiko se olla vain sattumaa?

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin Tukilinja-lehteen jutun nigerialaisesta jalkapallovalmentajasta Joshua Gidadosta. Se oli aika kaukaa haettu aihe.

Jos argentiinalaiset ovat futishullua kansaa, niin nigerialaiset eivät siinä hulluudessa häviä. Sitkeästi elävä tarina kertoo, että vuonna 1967, Nigeriassa oli sisällissota, mutta sodan osapuolet pitivät 48 tunnin tulitauon, jotta he voisivat rauhassa katsoa yhden kaikkien aikojen parhaimman pelaajan, brasilialaisen maailmanmestari Pelén näytösottelua pääkaupunki Lagosissa. (Tarinaa on myöhemmin tutkittu ja sen totuudesta on ehkä erilaisia näkemyksiä.)

Löysin Joshuan netistä amerikkalaisen lääkärin Mike Blythin kautta. Blyth työskenteli nigerialaisessa sairaalassa ja hän oli kirjoittanut Joshuasta blogiinsa. Blyth kehui Joshuaa teräväksi, älykkääksi ja laajasti itse oppineeksi.

Kiinnostuin Joshuasta, koska hänellä oli sama synnynnäinen luustohauraustauti, osteogenesis imperfecta, kuin minulla. Joshuan sairauden muoto oli kuitenkin paljon vakavampi kuin minun. Äiti oli hoitanut 37-vuotiasta Joshuaa koko hänen elämänsä ajan. Paikalliset avustustyöntekijät ihmettelivät kuinka äiti oli saanut pidettyä hänet hengissä niinkin kauan. Lukuisten murtumien lisäksi Joshua oli sairastanut keuhkokuumeen ja monia malariakohtauksia.

Joshua vietti päivänsä pienessä puisessa kärryssä. Hän rakasti intohimoisesti jalkapalloa – ja Jumalaa. Jumala ja jalkapallo liittyvät usein toisiinsa. Jalkapallojumalaksikin kutsuttu Maradonakin väitti, että Jumalan käsi puuttui peliin, kun hän teki kiistanalaisen maalinsa Englantia vastaan kesäkuussa 1986.

Joshua vedettiin kärryssään kylän futiskentän laidalle. Hän valmensi paikallista nuorten futisjoukkuetta, koska hänellä oli älyä ja strategista silmää. Sen lisäksi Joshua oli perustanut oman urheiluseuran, Joshua’s Soccer Academyn.

Hänen kerrottiin olevan innostava valmentaja, joka ohjasi pelaajia kehottamalla ja pyytämällä. Joshua ei koskaan huutanut tai komentanut.

Jutellessani ensimmäisen kerran Joshuan kanssa puhelimessa hämmästyin, kun hän heti sanoi, että joo, Jari Litmanen on myös suomalainen. Joshua kertoi ihailevansa Litmasen oivaltavia syöttöjä, kuinka Litti haastaa ja laukoo. Joshua muisti Littin uroteot Ajaxissa, missä muualla tämä oli pelannut ja varsinkin keiden nigerialaisten kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan Littin kaikista ansioista.

Joshuan mielestä jalkapallo oli paljon suurempi asia kuin pelkkä peli. Hänestä se on tunteita, intohimoa, ystävyyttä, joukkuehenkeä ja pelaajien muille antamat esimerkit olivat tärkeämpiä kuin pelin voittaminen. Harjoitusten jälkeen hän kuulemma keräsi pojat ympärilleen ja opetti heille Jumalan sanaa.

Muutamia vuosi sitten sain kuulla lääkäri Blythilta, että Joshuan kylässä oli ollut tulva. Puolet hänen kotitalostaan romahti ja ehkä sen seurauksena Joshua sairastui ja kuoli.

Kun viimeisen kerran puhuin Joshuan kanssa puhelimessa, hän sanoi:”Kerro muille, että on sellaisia ihmisiä kuin me.”
Sitten hän toivotti siunausta.

Tukilinjan blogijuttuja

Siirrän tänne Tukilinjaan kirjoittamiani blogijuttuja. Kirjoitin kahden kuukauden aikana 30.11.20 – 31.01.21 yhteensä 15 juttua. Koska Tukilinjaa julkaisee Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, niin kirjoitin jutut oman vammaisuuteni näkökulmasta. 

30.11.2020

Elämässä pitää olla kimallusta

“Kiellätkö sinä vammaisen identiteettisi?” kysyi joku sosiaalihoitaja minulta aikoinaan. Olin luultavasti kertonut, ettei vammaisuuteni ole elämässäni kovin tärkeä asia.

En muista, mitä vastasin, mutta muistan hämmästykseni – eihän vammaisuus ole identiteetti. Uskokaa pois, se on ominaisuus, johon tottuu. Ei sitä edes ajattele joka ikinen päivä.

Olen toki syntynyt vammauttavan perussairauden kanssa. Minulla on synnynnäinen luustohaurastumistauti, osteogenesis imperfecta, joka johtuu kollageenin rakenteen virheestä. Kun on kremppoja, murtumia, luukipuja ja muuta sellaista, silloin sairaus helposti hallitsee ajatuksia. Kipuun on vaikea tottua. Kun kipu menee ohi, en juurikaan ajattele sitä.

Lapsena minulla oli useita murtumia. Kun sääriluita napsahteli poikki, saatoin olla kipsattuna sairaalassa jopa muutaman viikon. Siihen aikaan murtumapotilaita makuutettiin ja varmasti liikaa. Luultavasti podin koti-ikävää, mutta muistaakseni en kovin pahasti. Olen aina laitostunut helposti. Helsingin vanha Auroran lastensairaala ei ole muistoissani ahdistava paikka. Siellä sain sänkyyni hienon piirustustelineen, johon kiinnitettiin isoja, vaaleita tapetinpaloja. Piirsin palat täyteen nurkasta nurkkaan kaikenlaisia hahmoja ja tapahtumia. Jotkut hoitajat halusivat piirustuksiani, joten aloin myydä niitä tai vaihtaa kiiltokuviin, ja kerran jopa teatterilippuihin.

Osaston käytävällä kirjastotäti työnteli kärryjään ja sairaalassa sai luvan kanssa lukea tuntikausia. Hoitajat toivat mehua ja mukiin sai hauskasti taipuvan paperipillin. Kotona moinen lojuminen ja mehun litkiminen ei ollut suotavaa.

Myös askartelutarvikekärryä pitävä täti poikkesi silloin tällöin potilashuoneissa.

Siihen aikaan vierastunti oli tarkkaan määrätty eivätkä vanhemmat saaneet muina aikoina olla osastolla hoitajien tiellä. Kun äiti tuli, hän toi Jaffaa, kinkkufilettä ja Pikku-Lulu -lehtiä. Rakastin sarjakuvalehtiä. Luin kaikki mitkä käsiini sain, kuten Korkeajännitykset, Kuvitetut klassikot, Aku Ankat ja Pikku Lulut. Pidän edelleen sarjakuvista. Nyt minua puhuttelevat Kati Kovácsin räävittömät tytöt ja vanhat Claire Bretécherin albumit, joissa neuroottiset naiset tuskailevat elämänsä kiemuroita.

Ehkä sairaala-aikojen takia minusta on edelleen mukava lukea, syödä ja katsella leffoja sängyssä. Aina välillä joudun ravistelemaan lakanoista hapankorppujen muruja ja kuivaamaan mehu- tai kahviläiskiä.

Voi olla, että ns. kokemusasiantuntijuus on vaikuttanut siihen, että kirjoitan Tukilinjaan juttuja ihmisistä, joilla on erilaisia toimintarajoitteita. Toimintarajoite on vähän jäykkä ja muodollinen sana, mutta en keksi parempaakaan. Vaikka pyrin näkemään vammaisuuden vain ominaisuutena enkä rajoitteena, niin on pakko myöntää, ettei minusta olisi esimerkiksi showpainijaksi lajiin, jossa painijat paiskivat toisiaan pitkin kanveesia. Kaikkien meidän on hyväksyttävä toimintarajoitteemme, oli meillä vamma tai ei.

Ihmiset kiinnostavat minua. En koskaan kyllästy siihen, miten he pystyvät aina yllättämään. Vuodet ovat opettaneet, että jutun teossa ei ikinä pidä olettaa etukäteen, minkälainen ihminen on vastassa.

Haastateltavan elämä pyörii pitkään päässäni. Varsinkin, jos hänellä on kiinnostuksen kohteita, joita en ollenkaan tunne tai joita en ole ennen tullut ajatelleeksi. Mieluiten tapaan haastateltavan hänen omassa ympäristössään ja hengailen mukana hänen puuhissaan. Nyt korona on siirtänyt tapaamiset nettiin ja juttelemme ruudun välityksellä. Minulle on tärkeää nähdä edes sillä tavalla. Onhan se vähän hankalampaa ja luonteva jutteleminen hiukan kangertaa, mutta olemme selvinneet.

Koska olen riskiryhmää, elämäni on nyt aika hiljaiseloa, mutta vierasbloggarina kerron ajatuksistani ja pienistä arjen sattumuksista. Olen myös innokas käsitöiden tekijä. Erityisesti pidän parsimisesta, mutta niin, että jälki näkyy selvästi. Instagramissa näkyvää parsimista löytyy hakusanalla #visualmending. En yleensä suunnittele etukäteen mitä teen, nykerrykset syntyvät kuin itsestään. Joskus ne onnistuvat ja joskus eivät. Katsotaan, mitä saan aikaan. Koronakeväällä virkkasin satusieniä. Kaiken värisiä ja muotoisia, ja ompelin niihin helmiä, pitsiä ja paljetteja. Elämässä pitää olla kultareunuksia ja kimallusta.