Sisällöntuotanto-ongelmia

”Hyvän blogikirjoituksen tulee olla henkilökohtainen.”

Tämä somekouluttajan ohje on pyörinyt päässäni jonkin aikaa. Minulle on vaikeaa olla aidosti henkilökohtainen. Lainaan mielelläni muitten ajatuksia, kuten kirjailija Eeva Joenpellon hienoa lausetta:”Se etten ole tunteellinen ihminen, ei tarkoita, ettenkö olisi tunteva.”

http://www.melancholiathemovie.com/

Rakastan suurta paatoksellisuutta, patetiaa, mutta ilskon tunteellisuutta. Ja somessa pelataan tunteilla.

Olen someaddikti, jolle helpoin on Instagram. Sinne laitetaan kuvia, jotka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Laitan toki tekstiosaan pari #häsällä varustettua sanaa mukaan, mutta kuvia ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Adobe Post appsilla niihin saa helposti tekstiä täydennykseksi.

Minulla ei ole selkeää teemaa, josta blogata, ei yhtä harrastusta, johon olisin täydellisesti hurahtanut. Facessakin olen usein se tirkistelijä, joka ihmettelee muitten elämää.

Twitterissä en seuraa Enbuskea tai Stubbia. Seuraan eksentrikkoja, jotka verhoavat itsensä tai elämänsä bisarrilla ja erilaisella tavalla.

Pinterestiin kerään minua koskettaneita outouksia. Kadehdin uskallusta olla sitä mitä haluaa ja reilusti sen yli. Minussa syntyy hytinää, kun joku tohtii lavastaa elämäänsä ohi arjen ja yli vaatimattomuuden. Ihastun oman elämänsä renesanssiruhtinaisiin.

http://www.viralnova.com/portable-animals/

Minä olen pelkuri. Väistän mielelläni ”oikein” eläviä ihmisiä, astun sivuun ”hyvien ja vaatimattomien”  tieltä. Sivuutan kissakuvat ja jollekin rakkautta vannovat ”jaa tämä omalle sivullesi” kiertävät päivitykset.

Olen hiljaa, kun kohtaan jumalansa löytäneitä ja puren kieltäni, kun kuuntelen mielipiteissään varmoja. Joskus kuitenkin lipsahtaa.

Sarjakuvapiirtäjä Aiju Salminen

Ymmärrän tunteen tasolla tämän päivän Narkissoksia, omaan kuvaansa hukkuvia selfiefriikkejä. On helppoa tuomita heidät ja väittää, että ulkonäkökeskeisyys on pois sielukkuudesta.

Käännän leipätyökseni reseptejä ja olen huomannut, että monet tuntemani ihmiset pitävät pullan ja kakkujen leipomista hyväksytympänä harrastuksena kuin selfieiden ottamista. Valkoisen jauhon, sokerin ja voin syöminen ja muille syöttäminen on siis arvokkaampaa kuin se, että ottaa itsestään kauniita kuvia. Joku tässä ei toimi…. mutta rakastan leivoksia ja kakkuja.

Pidän traditioista silloin, kun ne ovat yhdessä leikittyjä leikkejä, eivät oikein elämisen pakkopaitoja. Perinteet, jotka nostavat pintaan hyviä muistoja, eivät ahdista minua. Perinteet, joiden alla on vaiettua häpeää saavat minut vaivautuneeksi. Jos voin välttää, en osallistu näihin perinteisiin. Omissa häpeämisissä on tarpeeksi kantamista. 

Minun on vaikea uskoa onnellisiin lapsuuksiin. Uskon viihtyisiin hetkiin. Keveisiin, ohimeneviin tuokioihin, jolloin mihinkään ei satu, kaikilla paikalla olevilla on mukavaa eikä mitään tarvitse luvata. Siksi valokuvat ovat niin tärkeitä. Joissain niissä näkyy se lyhyt hetki, jolloin kaikki oli hyvin. Näitä kuvakansioita olen tallentanut Googlen kuviin. 

Olen pitänyt mukanani Arthur Schopenhauerin ajatusta, jossa on elämän lohdullinen keveys ja onnellisuuden mahdollisuus:

”Onni piilee aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli aurinkoisen lakeuden; pilven edessä ja takana on kaikki kirkasta.”