perjantai 19. elokuuta 2011

Rööperi ja lapsuuteni Helsinki

Rööperifestin juontaja, Jone Nikula sanoi:
"Peitsamo teki uuden ennätyksen siinä kuinka paljon naisia tanssii yhtäaikaa Fredan torilla."
Kari Peitsamo on uuspunavuorelainen.
Eilen näillä kulmilla oli Rööperifest. Se on pieni ja kodikas kaupunginosajuhla, jonka keskus on Fredan torilla.

Torikahvila Suksii.
Suksiin kabinetti.
Torilla on tänä kesänä ollut uudet kahvilanpitäjät ja näyttää siltä, että he ovat saaneet hiljaiseen toriin eloa. Torikahvila Suksiin kalusteet ovat ihan hassuja, vanhoja ovia, eriparisia tuoleja ja kaikenlaisia koristeita kuten silitysrautoja, sukelluskypärä, vanhoja puhelimia, suksia ja vaikka mitä.

Onhan se tietysti trendikästä asua Punavuoressa, mutta olen kotoisin lähinurkilta. En osaisi asua muualla. Olen yrittänyt, mutta kuulun tänne. Lapsuuteni asuin Neitsytpolulla ja koulua kävin Tehtaankadun kansakoulussa. Pesimme äidin kanssa mattoja Kaivarissa mattolaiturilla.

Neitsytpolku Tehtaankadun kulmasta.
Aikoinaan äitini oli silloin tällöin ystävättärensä Irjan kapakassa viinakassana. Nyt Tehtaankadulla on samassa osoitteessa ravintola Amigo. 60-luvulla ravintola oli nimeltään Keidas ja se oli sisältä aivan erinäköinen. Se oli karu paikka, mutta liinat olivat valkoisia ja tarjoilijoilla oli tummat puolihameet ja valkoiset puserot. Siellä opin syömään oikeaa wienersnitzeliä, joka oli varmaan paikan hienoin ruoka. Isäni herkkua oli leikkelelautanen. Siihen aikaan ravintoloissa oli oltava ruokaa, koska muuten ei olisi saanut tarjota alkoholia.

Äidin ja Irjan luokkakuva.  Äiti, Ruth Onnela, oikealla edessä.
Irja istuskeli liikaa asiakkaiden kanssa ja hänen kirjanpitonsa oli niin ja näin. Sain sen käsityksen, että Keitaassa sai ryypätä luotolla, jos oli Irjan kaveri tai kantis. Tarjoilu lopetettiin vain jos käyttäytyi Irjan mielestä huonosti. Keidas oli täynnä mielenkiintoisia tyyppejä, joista moni oli pahasti alkkiksia. Muistan pitkän herra Spöken, jolla oli aina tumma puku. Hän asui kahden vanhapiikasisariensa kanssa Laivanvarustajankadulla. Spöke viihtyi ilmeisesti paremmin Keitaassa kuin kotona raittiiden siskojen valvonnan alaisena. "Spöke vinglar hem", äiti totesi, kun näimme Spöken lähtevän Keitaasta. Kuulin tarinan toisesta pukuherrasta, joka istui takapöydässä syömässä. Kun hän oli lopettanut ateriansa, hän tarttui tyynen rauhallisesti viereiseen tyhjään tuoliin ja paiskasi sen ikkunasta läpi. Koko ikkuna rämähti kadulle ja herra astui ulos. Ovelle oli liian pitkä matka. 

Ruth 
Kansakoulussa
Äiti suhtautui spurguporukkaan ymmärtäväisesti ja edellytti sitä minultakin. Minua hävetti, että mielestäni äiti tunsi kaikki lähiseudun puliukot, joita silloin oli paljon. He olivat yleensä sotaveteraaneja, jotka eivät enää saaneet elämästä kiinni. He nostivat aina kohteliaasti pipojaan ja myssyjään ja sanoivat: "Hyvää päivää rouva Skytt." En muista, että kukaan olisi ollut agressiivinen, lähinnä he olivat surumielisiä tai nousukännissä hilpeitä. Äiti sanoi, että jos he tulevat päivällä oven taakse soittamaan ovikelloa, niin voileipää pitää antaa, mutta heitä ei saa pyytää sisään eikä saa antaa rahaa. "He saavat odottaa rapussa sen aikaa, kun teet leivän." Olin synkeä lapsi. En koskaan avannut ovea, jos olin yksin kotona.

Mattolaitureilla on iltaisin onkijoita. En tiedä saako niillä enää pestä mattoja.
Laitureiden edessä on Uunisaari, jossa opin uimaan.
Jossain laatikossa on tallella todistus uimakandidaatin tutkinnosta.
Kun olimme mattolaiturilla pesemässä mattoja, paikallinen puistoherra tuli tervehtimään äitiä ja kysyi, jos hän saisi ajaa partansa. Äiti antoi hänelle mäntysuopaa ja herra asetteli pienen taskupeilinsä ämpäriämme vasten ja ajoi partansa. Äiti ojensi esiliinansa, johon herra huolellisesti kuivasi leukansa. Olin aivan varma, että kaikki kaverini näkevät! Murjotin loppupäivän.

Eräänä iltana Keidas oli jo menossa kiinni, kun äiti ja Irja huomasivat, että "paronitar", Baronessan, oli sammumaisillaan pöytään. Äiti sanoi Irjalle, että hän saattaa lähtiessään Baronessan kotiin. Äiti otti hänet käsikynkkään ja niin he lähtivät hoipertelemaan Ehrensvärdintielle. Äiti oli hyvin lyhyt, 152 cm ja sammumaisillaan olevan naisihmisen taluttaminen on kova homma. Perillä hän kaivoi Baronessan käsilaukusta avaimet ja avasi oven suureen hämärään eteishalliin, josta lähti käytäviä moneen suuntaan. Huoneistossa oli täysin hiljaista, siellä ei asunut muita. Äiti auttoi Baronessan hallin pitkälle pehmustetulle penkille nukkumaan, haki jostain huoneesta shaalin ja laittoi käsilaukun viereen. "De var nog lite sorligt", hän sanoi tultuaan kotiin.

Tehtaankatu Punavuoreen päin.
Myöhemmin Irja sairastui vakavasti. Keidas meni nurin, lopetti tai myytiin, en tiedä tarkkaan. Kantikset löysivät pienen haparoinnin jälkeen tiensä Sea Horseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommenteista.