Hymyilevät kädet

Kirjoitin syksyllä 2009 Tukilinja-lehteen taiteilija Rafael Wardin haastattelun. Haastattelun yhteydessä hän otti puheeksi tanssija Maija Karhusen, josta oli ollut kirjoittamani juttu aikaisemmassa lehdessä. Siitä alkoi heidän yhteistyönsä, joka johti kuvataidetta ja tanssia yhdistävään kokonaisteokseen: Hymyilevät kädet. Koen olevani projektin henkinen kummitäti.

Avasin blogin, jossa kerrotaan projektin etenemisestä. Tervetuloa Kaapelitehtaalle ensi-iltaan lauantaina 28.5. 2011 kello 19.

Blogissa on kuvia harjoituksista.

Kuvista välittyy tekemisen meininki ja hyvä tunnelma.

...eikä teoksesta puutu dramatiikkaa...

Maroufin upea mustikkapuusta ja luusta tehty tar-luuttu.

Rafu on innoissaan teoksesta.

Suomen Kuvalehti n:o 20 julkaisi 20.5. Kohtaamiset -palstalla sivun jutun 'Hymyilevistä käsistä'.
Teksti: Riitta Kyläpää ja kuva: Hannes Heikura.

Rättejä suoraan sieluun

Luin Voima-lehteä n:o 3:sta ja ihastuin päätäpahkaa rättitaiteilija Tuija Teiskaan, josta Erkki Pirtola oli kirjoittanut hienon esittelyn. Tuijassa on samaa pitelemätöntä asennetta kuin Iiu Susirajassa, joka oli minulle myös elämys. Lainaan tekstit Pirtolan jutusta, joka on kokonaisuudessaan luettavissa linkistä.

Kuvat: Honkahovi

Tuijan matonkudinperhe alkoi yhteistyönä mummon kanssa. Kun mummo ei enää jaksanut repiä kuteita, Tuijan äiti jatkaa. Tuijan mummo tekee omintakeisia patalappuja, mutta ei näytille.

Kuva: mustekala.info

Tuijan nyöritetysä perheessä naaraat ovat voimahahmoja ja miehenä on homeisesta rottinkikorista tehty autolohikäärme, joka syöksee isän vanhoista vöistä tehtyä tulta.

Tuija sanoo: "Väkertäminen saa aikaan illuusion itsestä parempana ihmisenä, mutta toistaiseksi taide ei ole poistanut huonoja tapojani. Ja toisaalta, jos sitä ei väkertäisi, mihin ne kädet ja pään taas pistäisi."

Judith Scott at Work
Photo: Leon Borensztein

Jutussa kerrotaan myös amerikkalaisesta Judith Scottista, jolla oli downin syndrooma. Hän eli 35 vuotta omassa pimennossaan hoitolaitoksessa. 

Kaksoissisar haki Judithin pois sairaalasta ja hänessä tapahtui muutos. 

Curlicue Sculpture, Judith Scott
Photo: Leon Borensztein

Judy Hugging Artwork
Photo: Leon Borensztein

 Judith alkoi kietoa löytämäänsä tavaraa peittoon kaikenmaailman nyöreillä. Näistä maagisista "möykyistä" tuli sittemmin suosittuja ja Judithista maailmankuulu.

Sielu palautuu hitaasti

Nyt on aika siirtyä matkablogista tänne. Kestää aikansa ennenkuin sielu seuraa perässä pitkältä matkalta. Palauttelin sitä käymällä Kaapeli-tehtaalla näyttelyissä.

Viime talven ohjaajani Helsingin taiteilijaseuran sunnuntaipiirtämisissä oli Mika Hytti. Hänen näyttelynsä avautui tiistaina 19.4. Kaapelin Galleriassa. 

Mikan maalauksissa bonsaipuu on metafora elämästä. Jokainen voi nähdä bonsaipuussa oman tarinansa. Japanilaisessa Noo -teatterissa näyttämön takaseinälle on maalattu kuva havupuusta, jonka edessä varsinainen esitys ja näytelmä tapahtuu ja jonka ajatellaan olevan heijastuskuva kuvitteellisesta puusta yleisön keskellä. Vuosisatoja vanhassa traditiossa puu toimii elämän äärelle kokoontumisen vertauskuvana.

Näyttelyn esittelyssä oli lause, joka jäi pyörimään päähäni: "Bonsaipuiden oksia leikataan niin, että linnut voivat lentää niiden lomitse loukkaamatta siipiään, juuristo sen sijaan on tiheä."

Kävimme Jaskan kanssa samalla reissulla katsomassa Halosen akatemian kevätnäyttelyä, Pulssi 2011. Hyvin tyypillinen oppilastöiden näyttely, paljon innokkaita nuoria tekijöitä. Minun mielestäni kukaan ei selvästi noussut yli muiden, mutta kuvasin muutaman työn, jotka jollain tavalla pysäyttivät. 

Johanna Heikkilä on hieno piirtäjä. Komea viiva ja sommitelma. Hän on osannut ottaa mallista vain tarvittavan, nutaamatta.

Rakkaudesta mustaan. Petra Palermo on upea hiilen käyttäjä. Vaikuttavia isoja hiilitöitä. Tuli mieleen, että aiheet ovat valokuvista tehtyjä ja tavallaan liian kuvitusmaisia. Petra itse sanoo kuvanneensa ihmisen kokemuksen ääripäitä, kauhua kiihkoa ja kuolemaa, mutta aiheisiinsa nähden kuvissa ei ollut sitä draivia. Noin hyvän tekniikan omaava voisi käyttää taitoaan paljon rajummin ja uskaltaa enemmän. Siisteys vie kokemuksen ääripäästä terän. 

Emilia Pippola kertoi herttaisen päiväpeittonsa tunnelmista: "Yöt mummun lämpimän selän takana, kessunhakumatkat vaarin kanssa ja mummon ääni puhelimeen vastatessa jäävät mieleen, vaikka he ovat läsnä enää vain meissä ja muistoissamme." Onko se taidetta, en tiedä, mutta se on kaunis muisto lähisukulaisista. 

Meridian X is back in Meridian

Meridian X kävi Meridian Missisipissä. Matkakertomus löytyy tästä.

Tuolit ja sosiaalinen media

Meridianin hommia vuosien varrelta, mm.
OmaSiivouksen lahjakortti, Ylelle kaavioita ja
Suomen Messuille vuosikertomuksia.

Meridian X on ulkoisten muutosten kourissa. Lönnrotinkadun työtila on lähiaikoina syytä remontoida, noin viidessätoista vuodessa se on aika kulahtanut. Vanhojen hommien arkistot ja oheismateriaalit ovat pursuneet yli äyräitten.

Café Ekberg ja Crustum
ovat mukavia
aamiaispalaveripaikkoja.
Kuva: Ekbergin nettisivuilta.

Koska kaikki työt kulkevat nykyisin sähköisesti, asiakaspalaverit pöydän ääressä ovat vähentyneet. Meridianin neukkarin pöytä on hautautunut kirjojen, lehtien ja papereiden alle. Nykyisin tapaamme asiakkaita aamiaisten ja lounaiden parissa tai sitten menemme pullapussin kanssa heidän luokseen. 

Aloitin hitaan raivauksen kolistelemalla Harry Bertoian -tuolien ja pölyn seassa. Hyvin palvelleet, mustat metalliset tuolit olivat pölyisinä nukahtaneet lehtien ja kaikenlaisen tavaran alle. Ne ostettiin yli kymmenen vuotta sitten Albertinkadun ja Iso-Roobertinkadun kulmassa olevasta Jouko Rekolan designia myyvästä kaupasta. Harry Bertoian suunnittelemia tuoleja valmistettiin Billnäsissä Fiskarsissa Artekille vuosina 1962-72. Jouko oli kuulemma hankkinut ne Ravintola Pikkuparlamentin purkamisen yhteydessä. Tiesin heti, että siinä on meidän neukkarin tuolit, jotka sopivat täydellisesti harmaan lasipöydän seuraan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Ostin Jouko Rekolalta
kielokupit, joista pidän paljon.
Ne taitavat edustaa
huonoa makua.

Vanhemmiten olen kiinnostunut kreisimmästä tyylistä. Haluan ympärilleni paljon väriä ja muotojen runsautta. Huono maku on myös kiehtova käsite. Minun ja bertoien suhde oli ohi. Olisi kuitenkin tuntunut haikealta laittaa ne proosallisesti Huuto.nettiin. Niillä on pitkä historia ja Meridianissakin ne ovat nähneet yhtä sun toista. 

Googlailin vaihtoehtoja ja heti napsahti Putin blogi 'Mustalla'. Puti oli helmikuussa huomannut, että mustat Bertoian Side Chair tuolit näyttäisivät hyviltä hänen äidiltä saamansa Aallon ruokapöydän ympärillä. Puti päätti pitää silmänsä auki sopivien myynti-ilmoitusten varalta.

"Ole varovainen siinä mitä toivot - se voi toteutua!." Blogissa Putin koti näytti juuri sellaiselta, johon tuolit suorastaan kuuluvat. Lähetin hänelle viestin ja kahden päivän kuluttua bertoiani pääsivät pölyn alta uuteen kotiin jatkamaan elämäänsä. Kuvistakin näkee, että ne heräsivät uuteen kukoistukseen. Se oli sosiaalisen median ansiota.

Kuva on Putin blogista Mustalla.
Bertoiat sopivat hienosti Aallon pöydän seuraan.

Kannatan sosiaalista mediaa. Pidän mm. blogeista, youtubesta, facebookista ja skypestä. Twitteriin en ole vielä kunnolla tutustunut. Sosiaalisen median kautta olen löytänyt hienoja kontakteja, hauskoja matkoja, upeita kuvia, mielenkiintoisia ideoita ja viisaita sanoja. Tietysti silläkin on huonot puolensa, mutta se ei johdu itse mediasta, vaan sitä käyttävistä ihmisistä. Kuten mikä tahansa asia, se on opeteltava, ja on ymmärrettävä sen säännöt. 

Facebook kaverini Christina Forsgård sanoo, että sosiaalinen media hakee koko ajan omaa muotoaan ja verkossa on helppo arvostella ja halveksua muiden avoimuutta. Moni vanhempi ystäväni suhtautuu suurella epäilyksellä someen. He pelkäävät mm. identiteettivarkauksia, tarkkailua ja keskustelupalstojen tyhmiä kirjoituksia. Minusta oli mukavaa jakaa Putin kanssa pala elämääni. Olisi ollut vaikeaa löytää häntä ilman somea. 

Lyhyt juttu

City-lehti n:o 6 kansikuvan on ottanut 167 senttinen Jenni Häyrinen

Uusimmassa City-lehdessä 190 senttinen Anton Tammi on kirjoittanut hyvän jutun lyhäreistä, eli lyhytkasvuisista. Vaikka olen 2 cm yli lyhärirajan, koen kuuluvani jengiin.

Minua on elämässäni kutsuttu baarijakkaran pituiseksi, vaahtosammuttimen kokoiseksi ja taskuun mahtuvaksi. Se ei ole haitannut, mutta hermo menee aina, kun vastapuoli alkaa omalla koollaan pelata valtapeliä. Esimerkiksi osoittaakseen oikeassa olemisensa tai ylivoimaisuutensä pitkä mies tulee aivan eteen, liian lähelle sanomaan sanottavansa voidakseen katsoa ylimielisesti alaspäin odottaen, että minä peräännyn ja pää takakenossa katselen nöyrästi ylös.

En väistä senttiäkään, kävelkää yli. "Nomutta rakas pikku ystävä", on myös puhetapa, johon en vastaa. Uhkaan poliisilla, kun mies tulee baarissa kädet ojossa: "Hei anna mä koitan paljo sä painat."

Jenni-Juulia Wallinheimo
Karuselli

Cityn jutussa Susanna puurtaa joulut tonttuna Lapissa ja lopun aikaa kosmetologina. Jenni-Juulia Wallinheimo on kirjoittanut siitä, kuinka vammainen on taviksille sukupuoleton puutarhatonttu. Ikäni puolesta minuun suhtaudutaan jo naisenakin kuin puutarhatonttuun, joten ilmoittautuisin välittömästi tontuksi, jos jonnekin haluttaisiin häijympää vanhaa menninkäistä. Kilttinä tonttuna en enää osaisi olla.

Jutussa kiinnitti huomioni myös se, että USA:n lyhytkasvuisten yhdistys on kieltänyt "pätkäpornopätkissä" esiintyvää Bridget the Midgettiä tulemasta tapaamisiinsa. Usein ja ikävästi porukoissa aletaan luoda malleja kuinka saa olla ja esiintyä. Eli tämä vanha fraasi: omat koirat purevat. On työlästä ajaa tasa-arvoa, jos aikaa ja energiaa tuhlaantuu oman viiteryhmänsä tekemisten ja olemisten paheksumiseen. 

"Baruk Khazâd! Khazâd ai-mênu!"