Kahviloita

Luin just Paula Hottin kirjan Mustia syntejä – Kahvilaesseitä, ihan sen takia, että Hotti kirjoittaa siinä myös Caffe Florianista, jossa olimme Ossin kanssa Venetsiassa. Hän tilasi Florianissa latten, kuin kuka tahansa kahviloissa luuhaava nuori. Tosin Ossi on 11v ja Florian on Venetsian hienoimpia kahviloita San Marcon torin laidalla.

Lapsena olin usein kahvilassa kummitätini ja äitini kanssa. Heidän vakiopaikkansa oli Nissenin kahvila Palace-hotellin talossa. Yhteen aikaan he tapasivat siellä joka lauantai sen jälkeen, kun olivat olleet torilla ja hallissa ruokaostoksilla. Jos minä olin mukana, sain yleensä leivoksen ja ehkä vähän isompana teetä, mutta en kahvia. En saanut kahvia kotonakaan, se ei ollut kuulemma hyväksi lapsille.

Kahvin makuun pääsin meidän talonmiehen rouvan luona. Hän asui ensimmäisen kerroksen yksiössä, joka oli vähän hämärä valoverhojen takia. Ikkunan edessä oli pöytä ja siinä me katselimme ulos ja kuuntelimme radiota. Rouva piti erityisesti Henry Theelistä ja hän hyräili mukana: “Silmissä niissä on kevät ja syys, auringon loiste ja yön hämäryys.”

Joimme myös kahvia ja sen kanssa sain aina kermaa, sokeria ja maitokaupan pullaa. Tosin kerma taisi olla sellaista korvikekermaa, Vuokkoa, koska se oli kirkkaassa lasipullossa. Kupit olivat niitä pieniä Arabian Kesäkukkakuppeja.
Talonmiehen rouva opetti, että pulla on erityisen hyvää, kun sen mussaa kuppiin kahvin joukkoon. Siis pullamössöä aivan kirjaimellisesti.

Siinä missä Hotti kiertelee kahviloita Euroopassa, niin Katja Tikka, Leea Lappalainen ja Anu Järvinen ovat koonneet kirjaksi helsinkiläisiä kahviloita, Kahvintuoksuinen Helsinki – Historiaa ja tarinoita kahviloista.

Kummassakaan kirjassa ei ole mainittu minulle tärkeitä kahviloita – sairaaloiden kanttiineja. Nykyisin monet ovat valitettavasti jonkun ketjun omistamia, siksi leivonnaisten tai kahvin takia niihin ei kannata enää mennä. Kanttiineissa on kuitenkin oma tunnelmansa.

Kun olen itse ollut potilaana, niin siinä vaiheessa, kun pääsen ensimmäisen kerran kanttiiniin, olo on ehkä vielä hutera, mutta voiton puolella. Sairaalan kanttiinissa voidaan myös odottaa tai juoda kahvit siitä helpotuksesta, kun on tavattu lääkäri ja kokeet on otettu. Jotkut ehkä istuvat hetkeksi vetämään henkeä ennen kotiin lähtöä, kun diagnoosi olikin odotettua pahempi. Nykyisin kanttiineissa on yleensä kertakäyttökupit ja pahvilautaset, mutta aikoinaan kupit olivat paksuja valkoisia laitoskuppeja.

Töölöläisillä on vielä mahdollisuus nauttia vanhanajan kanttiinitunnelmasta. Kivelän sairaalan kanttiini toimii edelleen yksityisin voimin ja siellä leivotaan Helsingin parhaita voisilmäpullia, korvapuusteja ja rahkapiirakoita. Ne ovat niin hyviä, että ne usein loppuvat jo iltapäivästä. Pienessä, pääportaikon sivussa olevassa kahvilassa on edelleen posliinikupit, kolisevat Artekin kalusteet ja Aallon valaisimet.

Ihminen on vain turhuutta ja heijastusta

Olin vieraan naisen kanssa hississä ja vilkaisin hissin peiliin. Pienen tauon jälkeen nainen sanoi: "Mä en koskaan katso itseäni hissinpeilistä." Hämäännyin – hän oli huomannut, että minä katsoin ja hän koki asiakseen kommentoida. On totta, että jos olemme vieraiden ihmisten kanssa hississä, varsinkin jos meitä on enemmän, emme katsele itseämme peilistä, paitsi ehkä salaa. Hississä peilailu muiden nähden on ikään kuin liian henkilökohtaista. Tuntuu hassulta, jos joku hiljaisen hissimatkan aikana katsoo peiliin, korjailee pipon asentoa tai jopa tarkistaa onko hampaiden väliin jäänyt jotain. Mutta jos mies korjaa solmiota, se ei ole noloa, hän on muka menossa tärkeisiin. Jos nainen katsoo, ettei hänellä ole huulipunaa hampaissa, se on turhamaista ja herättää ajatuksen, että olisi nyt katsonut tonkin valmiiksi vessan peilistä. Kun olemme hississä yksin, voimme tarkistaa ihan rauhassa kaikki. 

Ärsyynnyin naisen kommentista ja mieleni teki sanoa, että minäpä katson, oikein tuijotan aina koko hissimatkan. Se on itseasiassa totta, minä katselen itseäni hissin peilistä. Mutta nössönä en vastannut naiselle mitään, poistuimme hissistä hiljaisuuden vallitessa. Näin jälkeenpäin minulla on asiasta paljonkin sanomista, kuten huomaatte.

Hissiselfieitä en ole vielä ottanut, mutta jos osun hauskaan hissiin, niin aion kokeilla. Vessanpeiliselfieitä olen kyllä ottanut.

On tavallaan outoa kokea vielä 2000-luvulla paheksumista siitä, että katselee itseään peilistä. Historian mukaan meillä on ollut peilejä vähintään 1500-luvulta alkaen ja ennen sitäkin ihmiset katselivat miten heidän kuvansa heijastui metallista tai veden pinnasta. 

Kiersin kodin ja laskin, että minulla on kotona noin 18 peiliä. Olen varmaan jokaisesta katsonut itseäni. Haluaisin vielä venetsialaisen kristallipeilin, mutta jos pitäisi valita peili tai hauska reissu, valitsen reissun. Hintaluokka on suht sama.

Suurin osa ihmisistä ottaa ns. peili-ilmeen. Se voi olla kulmakarvojen kohottamista tai pään kääntö "kauniimmalle" puolelle tms. Sen huomaa ihmisten ottamista Instan peiliselfieissä, jos ei ole hoksannut omaansa. Mietin jo sellaista performanssia, jossa ihmisryhmä isossa hississä kääntyy yhtäaikaa peiliin päin ja jokainen ottaa oman peili-ilmeensä. Sitten he kääntyvät peilistä pois ja ovat kuten tavallisesti. Väitän, että ne kaksi kuvaa olisivat aivan erilaisia. 

Peileistä ja seksistä voisi kirjoittaa pitkään, mutta te saatte kuvitella ne jutut ihan itse. Casanova kuulemma saatteli uuden valloituksensa kahdeksankulmaiseen huoneeseen, joka oli upotettu ja ripustettu täyteen peilejä. 

Vuoden väri 2024

Joka vuosi Pantonen väri-instituutin asiantuntijaraati valitsee vuoden värin. Tänä vuonna se on pehmeän persikkainen Peach Fuzz, PANTONE 13-1023.

Se miten väri valitaan perustuu luultavasti megatrendien ja heikkojen signaalien analysointiin ja tulkitsemiseen.

Pantonen toimitusjohtaja Leatrice Eiseman sanoo, että Peach Fuzz välittää ystävällisyyden ja yhteisöllisyyden tunteita ja se korostaa haluamme olla muiden kanssa tai nauttia hiljaisista hetkistä. Koska elämme myllerrysten aikaa, tarvitsemme myötätuntoa ja mielikuvaa rauhallisemmasta tulevaisuudesta. Se on kuulemma väri, joka myös lohduttaa, keskittyy kehon ja sielun hoitamiseen ja tuo kauneutta digitaaliseen maailmaan.

Värien selitykset ja kuvailut ovat melko pitkiä ja tämän värin kohdalla erityisen runollisia.

Ensimmäiseksi katsoin omaan vaatekaappiini, koska vuoden väri on aina tulevien trendien ykkösväri. Jostain syystä väri toi mieleeni vanhojen naisten alusvaatteet, mutta minulta ei löytynyt edes tämän värisiä mummokalsareita. Muistattehan Bridget Jonesin kuuluisat granny pantsit? Äärettömän mukavat päällä ja onhan minullakin niitä mustina.

Jenny Saville, Torso, 2004-2005

Peach Fuzz on mielestäni hyvin lihaisa väri. Sen mehevyyttä löytyy esimerkiksi Jenny Savillen teoksista ja Patricia Piccininin hahmoista. Suomalainen taiteilija Emma Ainala pitää myös tästä väristä, mutta usein se taittuu hempeämmin pinkkiin.

Lapsena halusin aina ihonvärisiä puukyniä, niissä oli jotain hienoa. Ehkä se johtui siitä, että lempipuuhaani oli värittää romanttisia sarjakuvavihkoja. Suomessa ne olivat mustavalkoisia ja mielestäni paljon kivempia kuin oikeat värityskirjat.

Sarjiksissa oli tietysti paljon lähikuvia ja ihonväriset puukynäni olivat kovassa käytössä.

Jotain persikkaisia tavaroita löysin kodistani. Taideteollisen myyjäisistä taiteilija Hemuloordilta ostamani silmän, nännin näköisiä rintakoruja, hammaskeijurasian, ihonvärisiä kyniä, hammastahnatuubin, Jaskan äidin maalaaman maljakon ja uskoisin, että lankalaatikossa on jotain tuon sävyistä puuvillalankaa.

Luumuiset jälkiruoat

Kälyni Hanna teki joka joulu Katariinan luumuja. Hannan kuoleman jälkeen heräsi huoli perinteen jatkumisesta. Kuka nyt tekisi joulupöytään Katariinan luumuja? Hapuilevien vuosien jälkeen, pienen mutkan kautta, Hannan käsin kirjoittama resepti tuli minulle. Minun tekemäni Katariinan luumut hyväksyttiin, vaikka olinkin lorauttanut niihin espanjalaista brandyä enkä aitoa konjakkia kuten Hanna. Sain jopa kehuja siitä, että olin todellakin täyttänyt jokaisen luumun, enkä oikaissut missään.

Väskynä

Kuivatut luumut ovat ruotsiksi katrinplommon tai sviskon, josta suomen kielen sana väskynä on vääntynyt. Kuivatut luumut kaupan pusseissa ovat usein hyvin makeaa lajiketta, Prunus domesticaa ja ne tulevat meille Kaliforniasta tai Chilestä. Alun perin luumut saapuivat läntiseen Eurooppaan ristiretkeläisten mukana. Keskiajan luostareissa kasvatettiin luumuja.

Väskynäsoppa tarkoittaa luumukiisseliä, mutta paikkakunnasta ja kiisselin tekijästä riippuen siinä voi olla rusinoita tai sekahedelmiä. Joulun aikaan se maistuu monelle riisipuuron kera.

Myyränpesä

Katriinan luumuistakin on erilaisia versioita. Kreivitär Eva Mannerheim Sparren keittokirjasta löytyy vastaavanlainen jälkiruoka nimellä Myyränpesä. Hassu nimi tulee ajatuksesta, että ryppyiset luumut ovat kuin pieniä myyriä, jotka ovat piilossa mullan alla. “Multa” on kermavaahtoa ja suklaaraastetta, joka peittää luumut. Sparre ripotteli suklaaraasteen joukkoon myös raastettua ruisleipää.

Ruotsistahan Katriinan luumut ja myyränpesä, mullvad dessert, ovat tulleet meille. Siellä luumut täytetään manteleilla tai mantelimassalla ja ne peitetään kerma- tai vaniljahyytelöllä.

Lurituri

Bloggari Amalfin sitruunat kertoi tammikuussa vuonna 2015 todella hauskan tarinan myyränpesästä, joka oli Luriturin lempiruoka. Lurituri oli kirjailija Gunnel Linden kirjoittama lastenkirja vuodelta 1959. Se on tuttu monelle minun ikäpolveni edustajalle. Siteeraan tässä suoraan Amalfin sitruunoiden blogista:

– Ja nyt syödään syntymäpäiväruokaa, sanoi Lurituri. Hän asetti suuren lautasensa laatikkopöydälle.
– Mitä se on? kysyi Sirkkuliisa.
Lurituri vastasi:

En yhtään lasta maailmassa tiedä,
joka ei kermajäätelöä siedä,
ja toiset hyytelöä rakastaa.
Vaan minä tiedän vielä parempaa!

On mulla lempiruoka "myyränpesä"
se maistuu, oli talvi taikka kesä.
Ja aivan multa kasalta se näyttää,
kun suuren vadin pöydällä se täyttää.

Sen kasan alla asuu myyräkansa
- on marenkia kasa kokonansa,
sen päällä vispattuina kermapilvet,
ja kaiken kattaa mustat suklaakilvet.

Ja mitä nämä myyrät ovat oikein?
Luumuja kurttunaamoin soikein.
Ne löydät pesän alta syvältä.
No, eikös kuulostakin hyvältä?

Ja sitten Sirkkuliisa ja Lurituri ja Hömppö söivät myyränpesää rappusten alla, kunnes ei enää ollut yhtään ainoata marenkia eikä tippaakaan vispattua kermaa eikä muruakaan suklaata jäljellä.

Luriturin myyränpesäherkussa oli siis vielä marenkiakin.

Äitini Ruth oli suomenruotsalainen, joka oppi ruoanlaittoa ja suomea vasta, kun hän oli Englannissa piikomassa ennen toista maailmansotaa. Siellä hän tapasi suomalaistyttöjä. Mamma Ruthin suomenkieli oli vähän kankeaa aika pitkään. Löysin hänen reseptivihostaan tämän samaisen jälkiruoan, mutta hän oli kirjoittanut: Jälkiruoka “Myyränperä”.

Kälyni Hannan Katariinan luumut 

– Kivettömiä kuivattuja luumuja noin 6 kpl / henkilö (vähintään) 

– Liota ainakin 2 tuntia. 

– Laita luumut kattilaan ja lisää vettä kunnolla; vaikka 2-3 cm yli luumujen pinnan. – Sokeria (aika paljon; sitä voi lisätä) aloita varovasti. (Noin 1,5-2 dl / luumupussi) – Puolikas sitruuna / luumupussi. 

– 2 kanelitankoa / luumupussi 

Keitä luumuja 5-10 minuuttia; ehkä;
luumut eivät saa olla liian pehmeitä; 5 minuuttia riittää!! 

– Jäähdytä luumut liemessä. 

– Kuorittuja manteleita. Laita jokaiseen luumuun manteli. 

– Lado täytetyt luumut putipuhtaaseen purkkiin; kaada lientä päälle. 

– Lisää konjakkia (ei liikaa) maun mukaan “glunts glunts...” 

– Säilyy viikon; parhaat samana päivänä. 

– Tarjoa kermavaahdon kera.

Eva Mannerheim Sparren Myyränpesä

Kuivattuja luumuja. Manteleita. Raastittua suklaata ja ruisleipää.

Luumut pannaan joksikin tunniksi veteen likoon, keitetään sitten pehmeiksi ja niistä poistetaan kivet. Kivien sijaan pannaan manteleita.

Luumut asetetaan kulhoon, peitetään vahvalla kuohukermakerroksella ja päälle ripotellaan raastittua suklaata ja ruisleipää.

Vaniljakiisseliä sopii kaataa luumuille, ennen kuin ne peitetään kermalla.

Mamma Ruthin Myyränperä