Sivut

maanantai 7. joulukuuta 2020

Tukilinjan bloggarina

Kuva: Satu Juoperi

Olen joulu- ja tammikuun Tukilinjan bloggarina. Ensimmäisessä jutussa, elämässä pitää olla kimallusta, esittelen tietysti itseni. 

Omaksikin hämmästyksekseni kirjoitin seuraavan jutun jalkapallosta. Minä, jonka kanssa ei koulussa haluttu pelata edes neljää maalia. Olen maailman surkein joukkuelajien pelaaja. Mutta jalkapallo on niin paljon muutakin, se on runoutta. 

Pallo tanssii 
jalasta jalkaan,
filmaa olevansa kesy kisu,
livistää sitten yhden luuserin längistä
toisen otsalohkoon,
pomppaa nahkatrampasta kummaan 
suuntaan,
kalauttaa yhteen parit kallot;
näykkii vähän varpaita siellä täällä,

Näin kirjoittaa taiteilija Teemu Mäki runokirjassaan Poika ja pallo. 

Paavo Arhinmäki kirjoitti 9.7.21 Facebookin: "Kristinuskon seuraajia on maailmassa 2,4 miljardia. Islamin uskon seuraajia on 1,8 miljardia. Jalkapallon vuoden 2018 MM-kisoja seurasi television äänessä yli 3,5 miljardia ihmistä. 

Tämä luku hämmästyttävä ja kertoo siitä, miten suuri asia jalkapallo on maailmassa."

tiistai 8. syyskuuta 2020

Whatever happened in Las Vegas

Tiedättehän vanhan mainoslauseen:
What Happens in Vegas, Stays in Vegas. 

Kerron kuitenkin – me siis päätimme mennä naimisiin Las Vegasissa. 

Kahdeksas tammikuuta 2014 Lensimme Chicagon kautta Los Angelesiin, josta olimme varanneet auton. Huilasimme pari päivää Rancho Palos Verdessä mukavan Davidin Airbnb-vieraana. Häneltä saimme myös monia hyviä vinkkejä reissulle. 

Los Angelesista Las Vegasiin on 433 km. Valtatie 15:sta sen ajaa muutamassa tunnissa, jos ei pysähtele matkalla. Tietä ei voi kehua erityiseksi maisemareitiksi, mutta jos varaa matkaan koko päivän, netistä löytyy vinkkejä monista hauskoista pysähdyspaikoista matkan varrelta. Esimerkiksi Fun Stops on the Drive from Los Angeles to Las Vegas.

Me pysähdyimme Soda Lake -suolajärvelle, jonne pääsee kääntymällä Zzyzx Roadile. Valitut Palat on joskus valinnut Zzyzxin yhdeksi Kalifornian vaikeimmin lausuttaviksi paikannimiksi, enkä ihmettele. Nimen on antanut radioevankelista vuonna 1944 ja hän väitti, että se on englanninkielen viimeinen sana. 

Suolajärvellä ei ollut muita kuin me. Se oli epätodellinen, valkoisenharmaa ja täysin hiljainen aava. Vain omat askeleet rapisivat kuivassa suolassa. Saatoin kuvitella minkälainen kuolemanlaakso se on helteellä. Yllättäen joistain vesilammikoista kuului kurnutusta. Harmikseni en nähnyt minkälaiset otukset selviävät niin suolaisessa paikassa, kurnuttajat pysyivät piilossa.

Kuva: Dave Morgan / Pexels.com
Kuva: Dave Morgan / Pexels.com







Las Vegasissa olin valinnut meille hotellin vähän sivummalta. Kaupungin kuuluisan pääkadun, The Stripin pohjoispäässä kohoaa Las Vegasin korkein rakennus Stratosphere Tower. Sen yhteydessä on tietysti hotelli. Stratospheren jekku on myös siinä, että se on niitä harvoja Stripin alueen kasinohotelleja, jotka todella ovat Las Vegasin kaupungin alueella. 

On nimittäin niin, että Las Vegas Strip, joka on noin 6,8 kilometriä pitkä osa Las Vegas Boulevardia, sijaitsee pääosin Clarkin piirikunnan epäitsenäisten asutuskeskusten (engl. unincorporated area), Paradisen ja Winchesterin alueilla, ollen suoraan Clarkin piirikunnan hallinnon alaisuudessa. En ihan ymmärtänyt itsekään mitä tuo tarkoitti. Kuulemma kaikki sielläpäin asuvatkaan eivät tarkkaan tiedä miten tämä juttu menee. Jos sinä tiedät, niin laita kommentteihin. Se olisi kiinnostavaa.

Las Vegasissa tarvitaan paikallisviranomaisen, eli Clark County Nevadan ”marriage license” eli avioitumislisenssi. Ulkomaalainen voi tilata sen etukäteen verkon kautta, ja samalla selviävät tarvittavat liitteet. Kun anomus on hyväksytty, parin on kahden kuukauden sisään haettava lisenssi Clarkin piirikunnan toimistosta. Sen jälkeen on vuosi aikaa avioitua Las Vegasissa. Suomesta on myös oltava mukana esteettömyystodistukset englanniksi. 

Meillä oli paperit valmiina ja löysimme ison Clark Countyn toimistorakennuksen ja oikean ovenkin, jossa luki, että toimisto on auki puoleenyöhön ja he eivät ota vastaan asiakkaita, jotka ovat ‘on drugs’ tai muuten päihtyneitä. Täytimme taas uuden lomakkeen ja saimme lisenssimme. 

Varmaan olette nähneet leffoja, joissa hillittömästi bailanneet ihmiset heräävät aamulla ja huomaavat menneensä “vahingossa” naimisiin uppo-oudon ihmisen kanssa. 

– Totta vai tarua?

Las Vegasista tuli kuuluisa “maailman avioliittojen pääkaupunki”, koska sieltä saa helposti ja edullisesti Yhdysvalloissa tarvittavan avioitumislisenssin. Amerikkalaisille melko pikaiset häät ovat mahdollisia. Kun mukana on henkilöllisyystodistus ja pariskunta vaikuttaa selvältä, niin he voivat hakea marriage licensensin ennen puolta yötä ja sen jälkeen ajaa vaikka taksilla Drive Thru Wedding -palvelun kautta. Jotkut haluavat tulla vihityiksi omassa autossaan, vuokratussa limousiinissa tai moottoripyöränsä päällä. Sitä en tiedä päivystävätkö Drive Thru Weddingit vuorokauden ympäri. 

Lisäksi melkein kaikilla casinohotelleilla on oma vihkikappeli, jonne seremonian voi tilata. Jos maksaa tarpeeksi, niin ehkä se järjestyy mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.
Minusta pikahäät kuitenkin vaativat aika paljon säätöä, johon ei luulisi monenkaan pystyvän ihan noin vain bailaamisen ohessa. 
Minusta sitkeä huhu on tarua.

Lisenssin jälkeen meillä oli vuorossa kappelin ja seremonian valinta. Wikipedian mukaan Las Vegasissa on noin 50 hääkappelia ja niiden lisäksi on mahdollista tilata vaikka helikopterilento läheisen Grand Canyonin reunalle ja järjestää vihkiminen siellä. Väitän, että jos rahat riittävät, paikalliset hääammattilaiset järjestävät juuri niin erikoisen tilaisuuden kuin ikinä keksit haluta. Teemahäitä on tarjolla joka lähtöön. Esimerkiksi Star Wars tai Unicorn Rainbow -häät.

Me valitsimme hotellin lähellä olevan Chapel of The Flowersin, koska se vaikutti asialliselta. 

Kappelin toimistossa ystävällinen myyjä alkoi esitellä toinen toistaan hienompia wedding packagesseja, eli hääpaketteja. Elvis tai Michael Jackson vihkipappina ei ollut meidän juttu.

Innokkaan myyjän harmiksi sanoimme yhteen ääneen: “Haluaisimme halvimman pakettinne”. Siihenkin hän sinnikäästi tarjosi pieniä ekstroja, mutta kieltäydyimme kohteliaasti kaikista. Saimme vihkimisajan heti seuraavaksi aamuksi klo 10:neksi. 

Kuva: Jacob Surland Fine Art Photographer on VisualHunt / CC BY-NC-ND






Las Vegasissa hämää sen valtava koko. Juuri mihinkään ei voi kävellä pitkien välimatkojen takia. Joka paikkaan on mentävä autolla ja parkeeraaminen on aivan oma juttunsa. 

"Don't even think to park here", luki esimerkiksi yhdessä kyltissä.

Olin suunnitellut ostavani hääpuvuksi jonkun hauskan pinkin paljettihärpäkkeen, mutta ajomatka Vegasiin ja viralliset osuudet olivat niin uuvuttavia, että jonotettuamme auton parkkiin jonnekin Stripin kasinohotellien uumeniin pystyin ajattelemaan vain ruokaa ja viinilasillista. 

Kun ei ollut pinkkiä paljettihärpäkettä, kaivelin hääaamuna laukusta siisteimmät matkavaatteeni, mustat kirjaillut housut ja siihen kuuluvan paidan. Jalkaan vedin ystävältäni Heliltä saadut punaiset nahkasaappaat, jotka hän oli teettänyt minulle Marrakechissa. Ei tosin häitä varten vaan ihan tuliaisiksi.

Tiistaina 14.1.14 lähdimme hyvissä ajoin autohalliin.
Auto ei ollut siellä! 

Ensimmäinen ajatus oli, että se on varastettu. Paniikki oli lähellä. Parkkitalossa oli kerroksia vaikka kuinka monta ja kaikki näyttivät samanlaisilta. Kun edellisenä iltana tulimme takaisin hotelliin olimme niin väsyneitä, ettemme panneet merkille mihin kerrokseen jätimme auton.

Mitä nyt tehdään, otetaanko taksi vai ravataanko kerroksia ja haetaan autoa? Minä tietysti laskin päässäni miten kallis homma tästä tulee jos auto on varastettu. Pitää mennä poliisille, ottaa yhteyttä vuokrausfirmaan, hommata uusi auto, hoitaa vakuutukset ja jos emme ehdi kappeliin, maksaa vielä peruuntuneet häät. Maksaa ehkä uudet häätkin. Pitäisi ottaa vähintään yksi tai kaksi hotelliyötä lisää, että saamme kaikki hoidettua.

Tunnelma kiristyi kuin laulussa:
Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka. 
Perutaan siitä välistä kaikki mistä voisi matkalla murheita kantaa.

Juuri kun olin valmis säntäämään respaan itkemään, osuimme oikeaan kerrokseen ja siinä oli meidän automme. Jaska ajoi parkkihallista renkaat vinkuen ja ehdimme just ajoissa kappelille.


Chapel of the Flowersissa pienen Victoria kappelin aulassa meidät otti ystävällisesti vastaan virkailija, jonka nimeä en harmikseni enää muista, valokuvaaja Emil Rajkowski, joka toimi todistajana ja presbyteeripastori Douglas Gilbert.

Meidät ohjattiin hetkeksi pieneen sivuhuoneeseen juttelemaan pastorin kanssa. Vihkipuhettaan varten hän halusi tietää meistä jotain enemmän. Pastori Gilbert oli todella mukava ja hyväntuulinen ja hän sai autohässäkän aiheuttaman hermostuksen haihtumaan.

Kävellessämme kappeliin virkailija laittoi kovaäänisistä klassista musiikkia. Hän ymmärsi sanomatta, että näille ei kannata soittaa “Here comes the bride” tai Mendelssohnia. 

Puheessaan pastori Gilbert muistaakseni kehotti meitä huolehtimaan toisistamme hyvinä ja pahoina päivinä. Kuten yleensä, kaunis puhe haihtui tämän morsmaikun päästä heti kun se oli ohi. Mutta varmasti puhe oli täynnä hyviä opastuksia ja onnentoivotuksia.

Sormuksia emme olleet lähtökiireissä hankkineet, joten käytimme siihen tarkoitukseen aikoinaan ensimmäiseltä Kreetan reissulta ostamiamme kultaisia labrys-kaksoiskirveitä. Laitoimme ne toistemme kaulaan sormusten sijaan. 

Kirveet ovat vanhojen minolaisten kaksoiskirveiden mallisia. Kaksoiskirveistä on erilaisia tarinoita, esimerkiksi, että niitä olisi käytetty labyrinttien uhritoimituksissa. Kaksoiskirveiden on myös sanottu symboloivan maskuliinisen ja feminiinisen elementin tasapainoa. 

Sytytimme omilla kynttilöillä yhteisen kynttilän. Sen saimme mukaan, jotta voimme sytyttää sen uudelleen tulevina hääpäivinä. 

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli lämmin ja arvostin todella sitä tunnelmaa minkä tämä pieni porukka osasi luoda. He antoivat meille sen vaikutelman, että olemme päivän ainoa ja tärkein pari ja heille oli ilo järjestää tämä tilaisuus meille. Parempia häitä emme olisi osanneet edes toivoa.

Kun nyt kävin uudestaan Chapel of the Flowers sivuilla, huomasin, että Tripadvisor valitsi sen Las Vegasin parhaaksi häiden järjestäjäksi vuonna 2019. Varmasti ansaitusti.

Hääpäivälliselle kävi vähän kuin paljettihärpäkkeelleni. Emme kertakaikkiaan jaksaneet lähteä Vegasin syövereihin etsimään “hienoa” ravintolaa. Pujottelimme casinon vilkkuvien pelikoneiden välistä hotellimme fiftarityyliseen American diningiin ja söimme valtavat salaatit ja jäätelöjälkkärit. Katselimme illemmalla Stratospheren huipulta maisemia ja kuinka auringon laskiessa tuhannet valot syttyivät Stripillä ja hotelleissa.

Seuraavana päivänä pakkasimme taas auton, haimme hääkuvat ja jatkoimme matkaa Grand Canyonille ja kohti uusia seikkailuita. 

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Avioliitto on yhteinen matka

 Usein sanotaan, että avioliitto on elämän mittainen yhteinen matka. 

Nuorena en haaveillut sellaisesta matkasta tai prinsessahäistä.
1977 olin löyhästi silloisen suomenruotsalaisen feministiaatteen ulkokehällä, olin lukenut Erica Jongia, Germaine Greeria, Simone de Beauvoiria ja Akkaväki-lehden naistutkimuksia. Halusin olla riippumaton avioliittoinstituutiosta ja turhista traditioista. Vähän päälle kakskymppisenä olin hyvin varma ja tiedostava nuori nainen.






Siihen aikaan avoliitto oli monelle uusi asia, edelleen paria saatettiin kutsua susipariksi. Sellaiset olivat epäilyttäviä yhteiskunnan ja vuokranantajien silmissä. Kolme huonetta ja keittiö vasta valmistuneessa talossa Pohjois-Haagassa, kaksi lasta, joista toinen oli vielä vauva, kiltti ja huolehtiva mies saivat minut ymmärtämään, että aatteita on välillä muokattava vallitsevien olosuhteiden mukaisiksi. 

Joten menimme maistraattiin lasten ja kahden todistajiksi lupautuneen työkaverin kanssa. Minulla oli harmaa vakosamettijakku ja orkidea napinlävessä. Meistä tuli kunniallisia ja minusta lyhyt rouva, jolla oli niin pitkä nimi ettei se mahtunut lomakkeisiin. Kolme etunimeä ja kaksi sukunimeä oli vaikuttava yhdistelmä.

Olimme naimisissa noin 10 vuotta. Lapset kasvoivat ja me kasvoimme erillemme, kuten kaunistellen sanotaan. Aikuisiksi emme ehtineet kasvaa. Joskus vieläkin epäilen omaa aikuisuuttani. 

Tänä päivänä somesta saa sen käsityksen, että ihmiset eroavat siististi, osaavat huomioida lapset ja säilyvät ystävinä. Jakavat kaiken riitelemättä. 

Me emme eronneet niin. 

Mutta jos jostain olen iloinen, niin siitä, että välimme ovat parantuneet vuosien myötä. Voimme tavata hyvässä hengessä, soittaakin silloin tällöin ja kertoa kuulumisia. Yhteisille muistoille on muutaman kerran naurettukin. Enää ei ole pienintäkään murua hampaankolossa. Päinvastoin, voin vilpittömästi sanoa, että silloinen mieheni Juha oli lapsille parempi vanhempi kuin minä. Eikä tämä ole somekaunistelua.





Jaskan kanssa emme vakavissamme ajatelleet naimisiinmenoa. Meillä oli yhteinen firma, töitä ja paljon kiireitä. Molemmilla oli ja on omia harrastuksia. Lisäksi olemme vähän kehnoja traditioiden kanssa. Aikoinaan jotkut joulut ja juhannuksetkin hujahtivat helposti töissä. 

Jaska sanoo aina välillä, että jonain vuonna hän viettää jokaisen pienimmänkin juhlan mitä vuodessa on. Sitä juhlavuotta ei ole vielä tullut. 

Nykyisin ajattelen, että ihminen ehkä kuitenkin tarvitsee joitakin traditioita. Ainakin lapset tarvitsevat. Mutta traditiot eivät saa olla väkinäisiä, hampaat irvessä vedettyjä rituaaleja, joista jää kiusaantunut olo. 

Olemme suunnitelleet viettävämme "Kaikkien viettämättömien päivää", mutta sitäkään emme ole tehneet säännöllisesti. Sen on tarkoitus olla juhlapäivä, jolloin kutsutaan kaikki yhteen. Silloin vietetään joulua, uutta vuotta, pääsiäistä, juhannusta, kaikkia unohdettuja syntymäpäiviä ja muita juhlia. Hommataan kuusi, vappupallot, tiput ja puput, itsenäisyyspäivän leivokset, synttärikakut – kaikki mitä muistetaan ja kukin halutaan. 

Naimisiin meno vakavasti otettavana traditiona tuli esiin, kun Jaska ja minä tajusimme, että meillä on yhteistä omaisuutta ja eläkeikä ovella. Vain vähän meitä vanhempia ystäviä ja sukulaisia kuoli ja omankin ikäisiä alkoi vakavasti sairastella. Mieleen hiipi huoli siitä kuinka tässä itsekullekin käy ja koska. Miten toiselle silloin käy.

Yhteisten vuosien aikana olemme ehtineet tapella suurimmat riitamme, lakaisseet isoimmat ongelmamme maton alle ja piilottaneet loput kaappien perukoille. 











Me tunnemme toisemme hyvässä ja pahassa. Ja viihdymme silti hyvin yhdessä. Emme enää viitsi edes riidellä kuten nuorempina. 

Tapahtuu tästä eteenpäin mitä tahansa, niin kaikki on helpompaa, selkeämpää ja turvallisempaa, kun olemme naimisissa.

Mutta se vihkiminen. Kun nyt vihdoinkin menisimme naimisiin, mietimme, että se voisi olla jotain muuta kuin koruton maistraatissa käynti. 

Silloin sai vielä matkustaa. Joten päätimme lähteä vihittäviksi Las Vegasiin ja road tripille Kaliforniaan. Hääpäiväksi valittiin 14.1.2014.

Siitä reissusta kerron enemmän seuraavassa jutussa.


maanantai 29. kesäkuuta 2020

Ikimuistoinen Italia

Näin keskikesällä, viimeistään heinäkuun lopulla, olen usein uppoutunut suunnittelemaan syksyn ja talven reissuja. 
Tänä syksynä ei lähdetä mihinkään ja talvi on mielessäni vain harmaan utuisena.  

Alkuvuoden pitempi Aasian reissu tuntuu epätodelliselta ja ikään kuin elämän viimeiseltä pitkältä matkalta. Toivottavasti se ei kuitenkaan jää viimeiseksi.

Helteisenä kesäkuun päivänä mietin, mikä on ollut elämäni ikimuistoisin reissu.

Ensimmäinen oikea matka

Ikimuistoisia matkoja on ollut monta, mutta mieleeni tulee elämäni ensimmäinen oikea etelänmatka elokuun lopussa vuonna 1980. Olin 25-vuotias ja sitä ennen olin käynyt vain Ruotsissa. 
Nykyisin monet kaksikymppiset ovat jo kiertäneet maapalloa ristiin rastiin, mutta silloin nuoret reissasivat yleensä Interraililla Euroopassa. Omat vanhempani eivät päästäneet minua reilaamaan, mikä oli silloin suuri murhe. Näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että se oli viisas päätös. Alle kakskymppisenä ja tällä luonteella olisin helposti voinut jäädä sille tielle.

Työkaverini Otavalla 70-80 luvun vaihteessa olivat kokeneita etelänmatkaajia ja heidän reissuistaan innostuneena varasin matkan Italiaan. Oli kesäloma, lapset mummolassa ja edessä viikon mittainen seikkailu.
 


Lensimme mieheni Juhan kanssa Riviera dei Fiorille, Italian kukkaisrivieralle, pieneen Diano Marinan kaupunkiin lähelle Ranskan rajaa.  
Koneen laskeuduttua Genovaan, olin jo heti terminaalissa sitä mieltä, että kaikki italialaiset ovat niin kauniita. Jokainen virkailija oli mielestäni kuin suoraan renesanssin enkelimaalauksesta ja vessaa valvova signora kuin Anna Magnani.
Bussimatka Rivieran kiemuraista rantatietä oli myös elämys. Oikealla puolella vihreät ja sinertävät vuoret, kauniit talot, joiden pihoilla ryöppysivät ihmeköynnökset ja vasemmalla puolella sinisenä hohtava Välimeri. Ah dolce vita – ihana elämä!

Diano Marina on tunnettu appelsiinipuista ja siellä ilmakin tuoksui appelsiinilta. Olimme reissussa hedelmien kypsymisaikaan. Jos joskus menisin uudestaan, niin ajoittaisin matkan kesäkuuhun, jolloin Diano Marinassa vietetään Infiorata-kukkaisfestivaaleja. Silloin vanhan keskustan kadut peittyvät kukkien terälehdistä tehtyihin kuvioihin. 

Tänä päivänä Diano Marinan rantakadun, Viale Torinon hotellit eivät varmaan ole yhtä halpoja kuin silloin 80-luvun alussa. Viale Torinolla oli meidänkin hotellimme, Hotel Teresa.  Huone oli pienen pieni, sängyn lisäksi sinne mahtui vain iso vanha vaatekaappi. Kun parvekkeen kitisevän sermin sai kiskottua ylös, näki molempiin suuntiin koko rantakadun, hiekkarannan lepotuoleineen ja tietysti meren.



Viikon aikana sängystä löytynyt ilmiselvä lutikka oli sekin silloin vain eksoottinen lisä. Tänä päivänä vaihtaisin oitis hotellia ja vaatisin rahat takaisin. Näköalasta viis jos sängyssä on öttiäisiä.

Kuva: Vincent Gerbouin / Pexels.com

Kävimme myös päiväretkillä Ranskan puolella, Monacossa ja Genovassa. Monacossa olimme niin köyhiä turisteja, että söimme vain jäätelöä, koska muuhun ei ollut varaa. Silloin se ei haitannut, elämä oli isompaa ja maailma auki.
 

Latente 囧 www.latente.it on Visual Hunt / CC BY-SA




Kolumbuksen synnyinkaupunkina tunnetusta Genovasta muistan mustuneet palazzojen marmoripatsaat, jotka teollisuuskaupungin pahasti saastunut ilma oli liannut ja syövyttänyt kuin niitä olisi ammuttu. 

Silti se lyhyt viikko oli huikaisevaa vapauden ja matkustamisen iloa. Italia oli kaikkea sitä mitä Suomesta ei löytynyt. Se tartutti minuun parantumattoman matkakuumeen.


Kuinkas sitten kävikään?

Jäin niin Italian lumoihin, että matkustimme koko perhe erään toisen kesäloman aikaan Riminille. Mielessä väikkyi Fellinin onnellisten maailma, Amarcord elokuvan luomat illuusiot ja sininen Adrianmeri.

© Borka Kiss | Dreamstime.com











Matkabudjetti ei silloinkaan ollut kovin suuri, joten hotelli oli melko vaatimaton. Mielestäni pieni rähjäisyys oli vain pittoreskia. Mutta ikkunan takana oli rinne, jonka päällä oli junarata ja kaikki rannikon junat jyrisivät ympäri vuorokauden ohi.  

Heinäkuu oli helteinen ja eikä hotellissa ollut ilmastointia. Ei edes katossa pyörivää propelia. Kiedoin lapsia märkiin lakanoihin, että he viilenisivät sen verran, että saisivat nukuttua jonkun tunnin. 


Päivisin istuimme välillä kirkoissa kuumuutta paossa. Kiviset seinät pitivät helteen loitolla. 

Illan viilentyessä kaikki seudun ihmiset pakkautuivat rantakadulle, joka oli täynnä meteliä ja tungosta.
Italian lumo alkoi hiipua. 


Vaikeuksien Venetsia

Teimme myös päiväretken Venetsiaan. Polttavassa auringossa parkkipaikka oli kuin valtava metallilla päällystetty autiomaa, jonka toista laitaa tuskin näkyi. Jonnekin sinne saimme auton pysäköityä ja osasimme jopa tungeksia vaporettoon, jolla pääsi vanhaan keskustaan tuhansien muiden turistien sekaan. Olimme tyypillisiä paikallisten inhoamia päiväkävijöitä. 

Kuumassa ja ruuhkaisessa Venetsiassa tuoksui vienosti viemäriltä ja jokaiseen nähtävyyteen oli pitkät kiemurtelevat jonot. Ravintolat olivat täynnä ja kioskista ostetut välipalat kaukana herkuista. 

Muistan etsineeni lapsille vessaa ja se jonka löysin ei sovi blogijuttuun. Jossain vaiheessa iltapäivällä kaksi helteen nitistämää lasta raahusti perässäni liian väsyneinä edes riitelemään.
Me ei haluta nähdä enää yhtään enkeliä, he mutisivat.


Kun vihdoin umpi uupuneina, pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme automme parkkipaikkahelvetistä tuhansien samanlaisten Fiattien seasta ja sen jälkeen maksoimme itsemme kipeiksi portilla, olin sitä mieltä, että ei koskaan, ei milloinkaan enää Venetsiaan. Upotkoon!

Uusi tilaisuus

Vuosien kuluttua annoin Venetsialle kuitenkin uuden tilaisuuden. 90-luvulla meillä oli Jaskan kanssa työkeikka Sveitsissä, Zürichissä. Hommien päätteeksi otimme vähän vapaata ja päätimme käydä parin päivän reissulla Venetsiassa, jossa Jaska ei ollut vieraillut aikaisemmin. Ajoimme junalla Chiassoon ja sieltä Milanon kautta Santa Luciaan, joka on Venetsian rautatieasema.


Siihen aikaan hotelleja varattiin faxilla ja näin olin tehnyt. Olen sattunut säästämään lapun, jossa on ohje kuinka sokkeloisesta Venetsiasta löytäisimme hotelli Serenissiman: 
“Ensin San Marcon torille, selkä kirkkoon. Torin oikealla laidalla, pisin nurkkaus, siellä katu. Kävele eteenpäin, tulee pieni allas, jossa gondoleja ja gondolierien pystäribaari. Siellä on myös kanaali, kävele sen vasenta reunaa eteenpäin. Tulee kävelysilta, sen yli, eteenpäin 100-200 metriä. Vasemmalla hotelli Serenissima. Vastapäätä on hotelli Bon Vecchiati, mutta se on kalliimpi.”
Ja hotelli löytyi ilman Googlen reittiopasta tai edes paperista karttaa. 

Serenissima maksoi 90-luvun alkupuolella 120 000 liiraa yö, eli noin vähän päälle satasen tämän päivän hinnoissa. (Sanoo Tilastokeskuksen arvomuunnin.) Se oli silloin ja olisi nytkin todella halpa venetsialaiseksi hotelliksi. Huone oli pieni, näköala vastapäiseen seinään ja yksi kattolamppu. Kylppäri ja vessa käytävällä. Siihen aikaan sitä nukkui vinkumatta kaikenlaisissa paikoissa. 

Venetsian ongelma oli ja on kuten kaikki tietävät, kalleus ja ihmiset. Turisteja on liikaa, eikä heistä pidetä, mikä on ymmärrettävää, siksi palvelu on melko tylyä ja hinnat kovia. Ruoka ei ole hääppöistä niissä ravintoloissa, mihin tavallisella turistilla on varaa.

Nextvoyage / Pexels.com










Mutta kun istuu illalla ravintolassa Canal Granden varrella ja seuraa vaporettoja, Riva-veneitä, gondoleita, ihmisiä ympäri maailmaa ja syö ylihinnoiteltua pastaa punaviinilasillisen kera, niin onhan siinä tunnelmaa. Jos sattuu samalla kuulemaan Franco Battiaton ja Alicen laulaman “I treni di Tozeur”, antaa paljon anteeksi, koska Venetsia on kaunis, kaikesta huolimatta. 

Ehkä vielä joskus

Sen ensimmäisen etelänmatkani jälkeen Italia ei ole hurmannut minua uudestaan. Vuonna 2013 kävin työmatkalla Milanossa ja Veronassa. Näin pääasiassa moottoriteitä. Milanossa pääsin sentään käymään tuomiokirkossa ja söin hyvin, mutta Veronassa näin vain työkoneita ja teollisuusaluetta. Ei vilaustakaan Romeosta ja Juliasta.
 


Firenzessä olen käynyt kaksi kertaa, viimeksi kolme vuotta sitten Jaskan kanssa. Silloin taskuvarkaat veivät kaikki luotto- ja pankkikorttini heti toisena päivänä. Se veti mielen vähän matalaksi, kuten sateinen ja kolea ilmakin.

Mutta hotelli oli ihana, Residenza Vespucci ja taiteilija Marino Marinin museo on pieni helmi, tai ehkä pitäisi sanoa lumoava lohkare.
 


Bella Italia, ehkä joskus löydän sen vielä uudestaan.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Sivupolkuja ja matkaoppaita kotiin

Olin kuvitellut, että suuret muutokset ovat hitaita prosesseja. 
Aasian matkalta palaamisen jälkeen suunnittelin kertovani matkajuttuja blogissa. 
Hyvä, että ehdin edes purkaa matkalaukun ennen kuin koronavirus sulki meidät kotiin. Olemmehan molemmat riskiryhmää, Jaska ikänsä puolesta ja minä ties kuinka monesta muusta syystä.


Elämä hiljeni. Tarjoilijoiden hymyt ja tervehdykset aamiaissalissa, hotellivieraiden hulinat ja tiivis jonottaminen croissant-uunin edessä alkoivat nopeasti tuntua kaukaiselta. 
Ketään ei kiinnostanut mitä olimme kokeneet ja nähneet reissulla.
Koronatilastot, uudet rajoitukset ja talouden romahdus ohittivat kaiken muun. 
Alle kahdessa kuukaudessa tuli aivan uusi aikaraja – ennen koronaa.


Se kuulostaa samalta kuin ennen sotaa, joka oli minun vanhempieni merkittävin aikaraja. 
Koronan jälkeisestä ajasta emme tiedä vielä mitään, voimme vain kuvitella. Paljon tulee muuttumaan.


Minulla on ollut kaikenlaista kremppaa lapsesta asti. Silloin tällöin olen ollut sairaalassa jonkun viikon. Opin jo lapsena viihtymään pienissä suljetuissa tiloissa, josta ei noin vain lähdetä jonnekin. Kotonaolo sopii minulle yhtä hyvin kuin maailmalla resuaminenkin. Sairaalassa laitostun muutamassa päivässä. Olen kai sopeutuvainen kun on kyse paikoista, ihmisiin se ei päde.


Tosin olen vanhemmiten huomannut, että en enää viihdy missä tahansa hotellissa, kuten nuorena. Maisema ja parveke ovat tärkeimmät asiat hotellia valitessa, ja se ettei ole lutikoita tai muita öttiäisiä.


Joskus vuosia sitten luin Xavier de Maistren 1795 kirjoittaman kirjan Matka huoneessani. Jostain syystä se on ajatuksissani seurannut minua jo yli kolmekymmentä vuotta. Se oli pieni kirja, jossa oli viininpunaiset kannet. Ehkä se löytyy vielä jostain meidän kellarimme kirjalaatikosta. En enää muista mistä sain sen.

Kustannusyhtiö Savukeidas julkaisi kirjan uutena painoksena vuonna 2011 nimellä Matka huoneeni ympäri ja öinen tutkimusmatka huoneessani, eli kirjaan liitettiin nyt toinenkin osa. Siinä minun vanhassa versiossani on vain se ensimmäinen ja kirjan nimikin on yksinkertaisesti Matka huoneessani. 

Sardiniassa syntynyt, savoijilainen Maistre kirjoitti kirjan Torinossa, ollessaan tuomittuna 42 päiväksi eli kuudeksi viikoksi kotiarestiin rakkaudesta käydyn kaksintaistelun takia. 

Savukeidas esittelee kirjan niin, että siinä on vahva asiasta poikkeamisen henki. 
Maistre harhailee huoneensa sivupolkuja, omien sanojensa mukaan kuten hänen tätinsä, joka aina eksyi aiheesta sivupoluille.

Maistre kirjoitti näistä sivupoluista: "Mielestäni ei ole mitään kiehtovampaa kuin seurata ajatuksiaan loppuun asti, kuten metsästäjä seuraa riistaa välittämättä minne reitti vie. Kun matkustan huoneessani, niin kuljen harvoin suoraa reittiä."


Matkustaessa pidän juuri niistä sivupoluista. Teemme Jaskan kanssa harvoin tarkkoja matkasuunnitelmia. Pidän siitä tunteesta, että olen matkalla ja en yhtään tiedä mitä on tulossa.


Täällä kotona sivupolkuja on vaikeampi löytää. Onneksi on kirjat, tietsika ja telkkari. Netti ainakin on sivupolkuja täynnä. Niitä yritän päivisin vaellella. Ja onhan huonekasvieni viidakot ja tiskivuorieni tahmeat maisemat. 

Pakko myöntää, että oman kodin sivupolut ja täällä ajelehtiminen ei onnistu yhtä hyvin kuin reissussa. Koko ajan mieleen tulee kaikkea mitä pitäisi tehdä.
Raivata kellari, tehdä valokuvakirjat, käydä läpi vanhat kuvat, tyhjentää vaatehuoneesta kaikki turha jne. Lukea se ja tuo kirja, herätä ihmisten aikaan.


Reissussa voi heleässä auringonpaisteessa vilkaista kelloa ja todeta, että sehän on jo iltapäivän puolella, eli nyt on aika vaeltaa siihen mukavaa rantabaariin ja nauttia päivän ensimmäinen gintonic. Kotona tuntuu, että elämä luiskahtaa aivan raiteiltaan iltapäivädrinkeistä.
  


Taidan kaivaa hyllystäni toisen koronaeristykseen sopivan kirjan, Matkaopas joutilaisuuteen, jonka ovat toimittaneet Tom Hodgkinson, Matthew de Abaitua. Se esittelee maailmankirjallisuuden klassikoiden näkemyksiä laiskottelun tärkeydestä ja työnteon turhuudesta.

Kirja siteeraa mm. Omar Khaijamia: 

Taivaat kiertävät punoen juoniaan
meidän viatonta henkeämme vastaan.
Istu nurmelle, ota malja;
pian nurmi nousee tomustamme.

Milan Kundera on sanonut, että runous ei ole toiminnassa vaan siellä missä toiminta pysähtyy. 

tiistai 4. helmikuuta 2020

Matkan pieniä harmeja

Kökötimme Singaporen kentällä ja odotimme lentoa Vietnamin pääkaupunkiin, Hanoihin. Se oli myöhässä kolme tuntia. Tavallaan pieni harmi, eihän tässä ole mihinkään kiire. Reissu jatkuu vielä muutaman viikon, mutta ihminen on hätki ja myöhästyminen harmittaa.  
Photo Robert Metz/Unsplash
Vaikka Facebook ja Insta antavat toisen vaikutelman, tosiasiassa yksikään pitempi reissu ei suju ilman ongelmia. Muisti on yleensä niin armollinen, että ne unohtaa helposti tai sitten ne muuttuvat reteiksi tarinoiksi tyyliin: Silloin kun jouduin Kiinassa sairaalaan, kun minut ryöstettiin Italiassa, kun hämähäkki puri minua Afrikassa jne.


Tällä reissulla voisi tietysti olla huolissaan Aasiassa leviävästä koronaviruksesta, hyttysten levittämästä Denguekuumeesta, Thaimaan rantakohteissa riehuvista kulkukoiralaumoista, jotka ovat käyneet lasten kimppuun ja ilmastonmuutoksen takia lisääntyvista meduusalautoista, joita kannattaa uidessa ja rannalla varoa. 

Onneksi en ole huolestuvaa tyyppiä. Voisin kai sanoa muotitermillä, että minulle on suotu resilienssiä.

Meidän harmimme ja ongelmamme ovat tähän asti olleet pieniä. 
Kuten esimerkiksi ilmastoinnit, jotka ovat Aasiassa julmia. Singaporessa ulkona on +32, mutta hotellin aamiaishuoneessa täytyy pitää pitkähihaista ja villatakkia. Naapuripöydän italialaisella naisella oli kevytuntsika. Pipokin olisi ollut tarpeen, katon ilmastointiaukoista puhalsi kylmää viimaa niin, että tukka liehui.
Lämmitellessämme leivänpaahtimen luona untsikanaisen kanssa, paheksuimme yhteen ääneen tätä asiakkaiden jäädyttämistä. Singaporen hyytävästi puhaltavat ilmastoinnit tai miljoonien ihmisten pöpöt kuitenkin tartuttivat minulle sitkeän yskän. 


Kun iltaisin tulimme huoneeseemme, siivooja oli aina vääntänyt ilmastoinnin täysille ja pannut lämpötilan jonnekin korkeintaan +17 asteeseen. Termostaatti tms. oli varmaan rikki, koska ilmastointi ei lakannut, vaikka huoneessa oli toivottu lämpötila. Hyytävä puhuri vaan jatkui. Ainoa mahdollisuus oli panna se kiinni ja avata taas, kun lämpö lähenteli +30. 

Jaskan nenä alkoi vuotaa melkein heti tultuamme. Kaupungilla on vähän tylsää yskiä ja pärskiä, nyt kun kaikki pelkäävät koronavirusta. Aasiassa hengityssuojan käyttö kuuluu hyviin tapoihin, jos on yskää tai nuhaa. Oli siis pakko opetella hengityssuojaimen käyttöä, vaikka rillit menivät huuruun ja kuumassa ilmassa se on tottumattomalle tukala.

Katselin isoja ritilöillä peitettyjä ilmastointiaukkoja epäluuloisesti. Milloinkohan talon uumenissa kiemurtelevat putkistot on puhdistettu? Tupruaako niistä kylmän ohella hotellin vuosien kokolattiomattojen ja höyhentyynyjen pölyjä ja kaikkia muitakin basiliskoja? 


Hanoin lentoa odotellessa olin topannut itseni liikkumattomaksi penkkiin niskatyynyjen tuella. Lisäharmina olin kipulääkkeistä pöpperössä. Singaporessa Jaska astui kadulla harhaan ja minäkin sain siinä rytäkässä siipeeni. Selässä taitaa olla pieni lihas/pehmytkudos revähtymä. Sattui niin saamaristi. Skolioosiselälle kaikki nopeat kiskaisut ovat ikäviä. Käveleminen, puhuminen ja yskiminen oli pari viikkoa vaikeaa. 

Kun vihdoin pääsimme Vietnamiin ja Hanoihin, ilma oli melko kylmä ja märkä. Vettä ripsui usein. Selvisin mielestäni kiitettävästi vuoristoreissusta Sapaan, jossa hytisimme öisin vaatteet päällä lämmittämättömässä huoneessa.

Alkuillasta Jaska lämmitti huoneessa olevaa takkaa. Se oli viihtyisää, mutta lämpö meni samantien harakoille. Takassa ei ollut peltejä. Mutta kyllä maisemat ja köysirata korvasivat näitä epämukavuuksia. Ja kiitos Suomi kipulääkeresepteistä. Minulla on niitä tarpeeksi.

Sapaan kannattaa matkustaa vähän lämpimämpään aikaan kuin tammikuussa.
Siellä on taatusti kaunista ja yöt ovat viihtyisämpiä. 

Tet-juhlan vietto vietnamilaisten ystävien kanssa 120 km päässä Hanoista, Tyen Quangissa sujui todella hienosti. He olivat ottaneet huomioon aivan kaiken. Varmaan olisivat vieneet minut suoraan sairaalaan, jos olisin edes vingahtanut.

Meille oli varattu hyvä hotelli, jossa saatoin huilata selkääni eri ohjelmien välissä. Ystäväperhe oli järjestänyt meille autonkuljettajankin. Joka paikassa minulle hommattiin tuoli ja kohdeltiin kuin  kuningatarta. Olimme aivan häkellyksissä kaikesta huolenpidosta ja vieraanvaraisuudesta.

Kun tulimme takaisin Hanoihin, Jaska lähti melomaan Halong Bayhin ja minä makasin päivän reporankana hotellissa ja katselin kuinka rankkasade valui huurteista ikkunaa pitkin. Mutta olo koheni, selkää helpotti, yskäkin vähän asettui.

Photo Benjamin Wong/Unsplash
Nyt selkäni on melko parantunut, yskä vaivaa vielä vähän. Oikea kylki on tosin yskimisestä hellänä. Valitettavasti yskä paheni ja pitkittyi Bangkokin ilmansaasteista. Me typerykset kävelimme ilman hengityssuojaimia iltapäiväruuhkan aikaan Phloen Chit Roadia, joka on tupaten täynnä autoja ja mopoja ja kadun yläpuolella kolisee kaupunkijuna. Pakokaasut ja saasteet suorastaan kirvelivät keuhkoissa. Jaskan nenä alkoi uudestaan vuotaa kuin kraana. 


Foto: DiegoMarín/Unsplash
Thaimaan Hua Hinissä Jaskaan iski vatsatauti. Majoneesi olisi syytä jättää näissä paikoissa koskematta, mutta hän popsi koko kipollisen ranskalaisten kanssa ja siitä se mielestäni lähti. Hän itse syyttää lihakastiketta. Samapa tuo, kyllä vatsatauti yleensä iskee ainakin kerran pitemmällä reissulla.

Nyt on tarkoitus levätä ja parantua auringossa. Ottaa pitkiä iltapäivänokosia siihen asti, että jatketaan matkaa.

Ystävät, joilla on täällä Hua Hinissä toinen koti, vinkkasivat kaikesta hyödyllisestä mitä paikallisesta apteekista saa. Elektrolyytijuomaa kuumuuteen ja vatsatautiin, hyttysainetta, ja sen sellaista.

Hua Hinissä on kuulemma erittäin hyvä sairaanhoito ja sairaaloissa ollaan ammattilaisia. Toivottavasti emme kuitenkaan tarvitse niitä.


Miksi sitten reissaamme, jos aina sattuu jotain? On märkää, kylmää, liian kuumaa, öttiäisiä tai muuten vaan hankalaa? Pitääkö tämän kuntoisen ihmisen ylipäätään rötvätä maailmalla? Miksi emme pysy kotona, jossa olen paremmin turvassa? Kalliiksikin tämä tulee. Ilmaston kuormittamisesta puhumattakaan. 

En puolustele omaa matkustamistani, tiedän olevani etuoikeutettu ja tunnustan, että nautin siitä. En tiedä miksi paras kompassisuunta on aina kohti tuntematonta. 

Mutta jos kaikki lopettaisivat matkustamisen tai supistaisivat sitä merkittävästi, niin ihmisten kuplat vain tiivistyisivät. Suljetussa maailmassa ihmisten kohtaamattomuus lisää ja vahvistaa epäluuloja ja väärinkäsityksiä. 

perjantai 10. tammikuuta 2020

En ole sankarimatkailija

Lähtöpäivä lähestyy! Nyt on tietysti iskenyt paniikki, kun yksi työ, pitempi juttu on pahasti kesken. Se vaan krahnuaa, ei tunne millään lähtevän liikkeelle päässäni ja olen vetkutellut sen kanssa aivan liian kauan. 

Koko ajan tuntuu löytyvän tekemistä Mappi Ö:stä. Tiedättehän sen – Mappi Ö:n, joka on täynnä tärkeää, toisarvoista puuhastelua. Siis muka nopeasti tehtyjä pikkujuttuja. Pyykinpesua, tiskikoneen täyttöä, kaupassa käyntiä ja sen semmoista aikasyöppöä.
Keskellä viikkoa pomppasin yöllä sängystä: "Ne rokotukset!" 
Onko vanhat rokotukset enää voimassa, kun viimeisestä pitkästä reissusta on aikaa ja tarvitaanko jotain uusia?

Heti piti googlata japanin aivotulehdus, eli japanin enkefaliitti – siinähän on jo kuolemanenkeli valmiina – denguekuume, eli chikungunya, – eikö kuulostakin tosi tappavalta –
 lavantauti –  lastenleikkiä noiden aikaisempien rinnalla, mutta ruotsinkielinen nimi nervfeber on jo taivasta lähempänä, "taudinkuvasta erotettiin myöhemmin kolme eri tyyfystautia, kuten pilkkukuumetta" okei, siis kuolemaksi sekin – malaria ja muut kamaluudet. Kaikkiin mahdollisiin tauteihin ei ole edes rokotetta ja keskellä yötä taudit vaanivat aivan nurkan takana.
Aamulla soitin Aavan matkailuklinikalle, josta saimme Jaskan kanssa ajan perjantaiksi.
Asiallinen matkailuhoitaja kävi läpi rokotuskorttimme ja matkareitin varrella vaanivat todelliset vaarat. Kuten Suomessakin, se pelottavin peto on hyttynen. Vaaleat peittävät vaatteet, PunkkiÄssä ja Autan ovat niiden torjunnassa parhaita.
Minulla vahvistettiin japanin aivokuumerokote ja lavantauti, eli pääsin vähällä. Jaskaa pisteltiin enemmän. Matkailuhoitajan avustuksella sain hänet uskomaan, että nyt samalla keikalla suojaudutaan punkeiltakin. Keväällä hän lähtee Baltiaan melomaan ja siellä on punkkeja jopa enemmän kuin meillä.

Joku voi tietysti miettiä, että miksi ihmeessä pitää lähteä reissuun, kun maailma on vaaroja täynnä? Sitäpaitsi lentäminen on syntiä.
Silti, eikö juuri vaarantunne ja syyllisyys yhdessä, suo ihanan paheellista nautintoa? 

Jos nyt ollaan rehellisiä, niin me emme mene viidakkoon. Me olemme turisteja, emme mitään sankarimatkailijoita. Menemme turistialueille, joissa suurin vaara on yleensä liikenne.

Jaska sanoi hyvin, että esimerkiksi Suomessa, he jotka poikkeavat pitkospuilta tai merkityiltä reiteiltä, tekevät ympäristölle eniten pahaa. Kaukomatkailussa he, jotka aina sanovat välttelevänsä turistialueita, ovat juuri niitä, jotka poikkeavat pitkospuilta. Paikallisen väestön elämään ilmestyvät turistit tahtomattaankin turmelevat paikallista elämää ja ympäristöä. Hinnoittelu muuttuu, yleensä kallistuu ja hankaloittaa tavallista elämää, luontokohteet vähintäänkin kuluvat jne. Toki turismi tuo moneen kohteeseen myös tarpeellisia tuloja. Mikään ei ole mustavalkoista.
Tänä päivänä voi olla ylpeästi ihan perusturre.
Viis rokotuksista, tarkkaan punnittujen laukkujen raahaamisesta ja liian isoilla lentokentillä tungeksimisesta, paras kompassisuunta on silti kohti tuntematonta.