Usein sanotaan, että avioliitto on elämän mittainen yhteinen matka.
Nuorena en haaveillut sellaisesta matkasta tai prinsessahäistä.
1977 olin löyhästi silloisen suomenruotsalaisen feministiaatteen ulkokehällä, olin lukenut Erica Jongia, Germaine Greeria, Simone de Beauvoiria ja Akkaväki-lehden naistutkimuksia. Halusin olla riippumaton avioliittoinstituutiosta ja turhista traditioista. Vähän päälle kakskymppisenä olin hyvin varma ja tiedostava nuori nainen.
 |
Siihen aikaan avoliitto oli monelle uusi asia, edelleen paria saatettiin kutsua susipariksi. Sellaiset olivat epäilyttäviä yhteiskunnan ja vuokranantajien silmissä. Kolme huonetta ja keittiö vasta valmistuneessa talossa Pohjois-Haagassa, kaksi lasta, joista toinen oli vielä vauva, kiltti ja huolehtiva mies saivat minut ymmärtämään, että aatteita on välillä muokattava vallitsevien olosuhteiden mukaisiksi.
Joten menimme maistraattiin lasten ja kahden todistajiksi lupautuneen työkaverin kanssa. Minulla oli harmaa vakosamettijakku ja orkidea napinlävessä. Meistä tuli kunniallisia ja minusta lyhyt rouva, jolla oli niin pitkä nimi ettei se mahtunut lomakkeisiin. Kolme etunimeä ja kaksi sukunimeä oli vaikuttava yhdistelmä.
Olimme naimisissa noin 10 vuotta. Lapset kasvoivat ja me kasvoimme erillemme, kuten kaunistellen sanotaan. Aikuisiksi emme ehtineet kasvaa. Joskus vieläkin epäilen omaa aikuisuuttani.
Tänä päivänä somesta saa sen käsityksen, että ihmiset eroavat siististi, osaavat huomioida lapset ja säilyvät ystävinä. Jakavat kaiken riitelemättä.
Me emme eronneet niin.
Mutta jos jostain olen iloinen, niin siitä, että välimme ovat parantuneet vuosien myötä. Voimme tavata hyvässä hengessä, soittaakin silloin tällöin ja kertoa kuulumisia. Yhteisille muistoille on muutaman kerran naurettukin. Enää ei ole pienintäkään murua hampaankolossa. Päinvastoin, voin vilpittömästi sanoa, että silloinen mieheni Juha oli lapsille parempi vanhempi kuin minä. Eikä tämä ole somekaunistelua.
Jaskan kanssa emme vakavissamme ajatelleet naimisiinmenoa. Meillä oli yhteinen firma, töitä ja paljon kiireitä. Molemmilla oli ja on omia harrastuksia. Lisäksi olemme vähän kehnoja traditioiden kanssa. Aikoinaan jotkut joulut ja juhannuksetkin hujahtivat helposti töissä.
Jaska sanoo aina välillä, että jonain vuonna hän viettää jokaisen pienimmänkin juhlan mitä vuodessa on. Sitä juhlavuotta ei ole vielä tullut.
Nykyisin ajattelen, että ihminen ehkä kuitenkin tarvitsee joitakin traditioita. Ainakin lapset tarvitsevat. Mutta traditiot eivät saa olla väkinäisiä, hampaat irvessä vedettyjä rituaaleja, joista jää kiusaantunut olo.
Olemme suunnitelleet viettävämme "Kaikkien viettämättömien päivää", mutta sitäkään emme ole tehneet säännöllisesti. Sen on tarkoitus olla juhlapäivä, jolloin kutsutaan kaikki yhteen. Silloin vietetään joulua, uutta vuotta, pääsiäistä, juhannusta, kaikkia unohdettuja syntymäpäiviä ja muita juhlia. Hommataan kuusi, vappupallot, tiput ja puput, itsenäisyyspäivän leivokset, synttärikakut – kaikki mitä muistetaan ja kukin halutaan.
Naimisiin meno vakavasti otettavana traditiona tuli esiin, kun Jaska ja minä tajusimme, että meillä on yhteistä omaisuutta ja eläkeikä ovella. Vain vähän meitä vanhempia ystäviä ja sukulaisia kuoli ja omankin ikäisiä alkoi vakavasti sairastella. Mieleen hiipi huoli siitä kuinka tässä itsekullekin käy ja koska. Miten toiselle silloin käy.
Yhteisten vuosien aikana olemme ehtineet tapella suurimmat riitamme, lakaisseet isoimmat ongelmamme maton alle ja piilottaneet loput kaappien perukoille.
Tapahtuu tästä eteenpäin mitä tahansa, niin kaikki on helpompaa, selkeämpää ja turvallisempaa, kun olemme naimisissa.
Mutta se vihkiminen. Kun nyt vihdoinkin menisimme naimisiin, mietimme, että se voisi olla jotain muuta kuin koruton maistraatissa käynti.
Silloin sai vielä matkustaa. Joten päätimme lähteä vihittäviksi Las Vegasiin ja road tripille Kaliforniaan. Hääpäiväksi valittiin 14.1.2014.
Siitä reissusta kerron enemmän seuraavassa jutussa.