Olin ajatellut blogipäivitystä siitä missä olin ja mitä ajattelin, kun Tšernobyl räjähti keväällä 1986. Mutta aihe tuntui vähän liian… kuluneelta - kuten missä olit kun Lennon ammuttiin.
Päivi Niemi Hesarin pääkirjoituksessa kirjoitti aiheesta kuten olisin halunnut, jos olisin osannut: Tšernobyl-keväänä syntyi mustikan kokoisia ajatuksia.
Niemi sanoo sen oleellisen: ”Valtavan asian äärellä ihminen alkaa usein ajatella pienen pieniä ajatuksia. Sellaisia mustikan kokoisia.”
Kun ydinlaskeutuma oli liikkeellä huhtikuisena viikonloppuna 30 vuotta sitten, minä pidin rapunovea auki muuttomiehille. Oli ollut kova talvi ja paha kevät. Äitini kuoli tammikuussa ja veljeni oli saanut siitä lisäpontta itsetuhoiselle juomiselleen. Oli hautajaiset, perunkirjat ja perintöriidat. Liikutus virttyneiden villatakkien ja käyttämättömän turkishatun äärellä.
Vihdoinkin asiat olivat selviämässä. Nelihenkinen perheemme oli muuttamassa ensimmäiseen omaan ja tilavaan asuntoon lähelle keskustaa. Uutta kotia oli kaiken ohessa innokkaasti remontoitu.
Valtavan uutisen edessä väsymyksen sumentamista aivoistani pyörähti mannaryynin kokoinen kiukku: ”Miksi just nyt, kun mä vihdoin saan jotain?”.
Katsoin pihaa ja ajattelin, että lapsiakaan ei voi päästää ulos. Näin meidät laatikoiden seassa, peitettyjen ikkunoiden takana pelkäämässä näkymätöntä.
Serkkuni oli vähän aikaa sitten kuollut syöpään vähän yli kolmekymmentävuotiaana. Viimeisinä kertoina sairaalassa, kun ei ollut enää mitään sanottavaa, pesin lavuaarissa hänen hikisiä pipojaan. Niistä irtosi muutamia hauraita hiuksia. Ehdin kuvitella, kuinka meidänkin hiuksemme alkavat hiljalleen ohentua ja hiuksia pestessä niitä jää käteen.
Mutta kevät jatkui, lasten uudet koulut ja uusien arkirutiinien käynnistäminen vei ajatukset muualle. Kuten tänäänkin, uutisten kauheudet soljuivat jossain kauppakassien, ylitöiden, auton huoltojen ja kesälomasuunnitelmien taustalla. Anoppi viittasi kintaalla marjasatonsa säteilylle, hän hillosi ja mehusti kuten ennenkin. En muista yhtään sienikastiketta, joka olisi jäänyt syömättä. Sinä kesänä kukaan ei kuitenkaan kalastanut.
Päivi Niemi Hesarin pääkirjoituksessa kirjoitti aiheesta kuten olisin halunnut, jos olisin osannut: Tšernobyl-keväänä syntyi mustikan kokoisia ajatuksia.
Niemi sanoo sen oleellisen: ”Valtavan asian äärellä ihminen alkaa usein ajatella pienen pieniä ajatuksia. Sellaisia mustikan kokoisia.”
Kun ydinlaskeutuma oli liikkeellä huhtikuisena viikonloppuna 30 vuotta sitten, minä pidin rapunovea auki muuttomiehille. Oli ollut kova talvi ja paha kevät. Äitini kuoli tammikuussa ja veljeni oli saanut siitä lisäpontta itsetuhoiselle juomiselleen. Oli hautajaiset, perunkirjat ja perintöriidat. Liikutus virttyneiden villatakkien ja käyttämättömän turkishatun äärellä.
Vihdoinkin asiat olivat selviämässä. Nelihenkinen perheemme oli muuttamassa ensimmäiseen omaan ja tilavaan asuntoon lähelle keskustaa. Uutta kotia oli kaiken ohessa innokkaasti remontoitu.
Katsoin pihaa ja ajattelin, että lapsiakaan ei voi päästää ulos. Näin meidät laatikoiden seassa, peitettyjen ikkunoiden takana pelkäämässä näkymätöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteista.