Valokuva, kuolema ja sydänäänet

"Millainen on minun tunneperheeni?" Siitä voisin kertoa pitkään ja vuolaasti, mutta viime perjantaina yritin visualisoida sitä IHME 2012 nykytaidefestivaalien voimauttavan valokuvan työpajassa. Sen ohjasi valokuvaaja, taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen, joka tunnetaan yhteisötaideprojektista Maailman ihanin tyttö.

Meitä oli 13 osallistujaa. Ennakkotehtävässä pyydettiin keräämään aineistoa omaan tunneperheeseen. Sain tietää päivää ennen, että pääsen peruutuspaikalle ja seuraava yö kului arkistoja kaivellen. Valitsin ja niputin kuvia suvustani ja perheistäni. Jo pelkkä kuvien lajitteleminen herätti  ajatuksia ja kysymyksiä. Miksi valitsen tuon, miksi en ota sitä missä olemme kaikki koolla ja hymyilemme suoraan kameraan?

Työpajassa opin valokuvan katsomisesta ja merkityksestä paljon sellaista, jota en aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi. Perhekuvat ovat aina kiinnostaneet minua. Olen se, jolle voi huoletta näyttää matka-, kissanristiäis- tai hautajaiskuvia. Katson niitä mielelläni ja tarkkaan.

Kirpputoreiltakin olen ostanut muitten ihmisten vanhoja perhekuvia. Eräs osallistuja sanoi, että hän on aina ihmetellyt ihmisiä, jotka ostavat vieraiden ihmisten kuvia. Minä olen yksi niistä. Näen heti kuvissa tarinoita ihmisten välisistä suhteista tai suhteettomuuksia. Erityisesti rakastan sodanaikaisia perhekuvia ja jälleenrakennuksen aikoina otettuja kuvia. 

Tummimmat kuvat olivat itselleni tärkeimpiä. Koska aikaa oli rajallisesti, tein koneelta katseltavan sarjan. Se syntyi kuin itsestään. Alitajunta oli tehnyt töitä ne muutamat tunnit, jotka ehdin nukkua kuvien lajittelun jälkeen. Koin merkittäväksi, että kerrankin ei tarvinnut olla kohtelias eläville tai kuolleille ja sain käsitellä heitä täysin sen mukaan miltä minusta tuntui. Työpajassa innostuin hommasta niin, että aion jatkaa sitä.

Jokainen osallistuja teki omanlaisensa esityksen, jonka sitten esitteli ryhmälle. Olisin kuunnellut niitä vaikka kuinka kauan. Työt olivat kirjeitä, höyheniä, taiteilijakirjoja ja -kansioita, ikoneja, kuvakasoja, palloja... on aina ihmeellistä nähdä ja kuulla kuinka täysin eritavalla ihmiset käsittelevät omaa elämäänsä. Ja silti, jossain kulkee kuitenkin se yhteinen kokemus, joka tekee kaikesta oudolla tavalla tuttua.
Christian Boltanskin Sydänarkisto on IHME-festareiden teemateos. Näin Boltanskin näyttelyn Helsingin Taidehallissa vuonna 1998. Näyttelyn oikea nimi oli Elokuun yö, mutta minun muistissani se on aina Boltanskia hämärässä. Näyttely käsitteli juutalaisvainoja ja yksityiskohtia en enää muista. 

Boltanskin työt ovat yleensä tilallisia, hän rakentaa niihin mystisen tunnelman. Muistan Taidehallin näyttelyn tunnelman ja hämärän. Ihmisten varjot ja rautasängyn. Kuten valokuvatyöpajassakin, Boltanskin tunnelmassa on se outo yhteinen kokemus. Haastattelussa hän sanoi, että kuollut ruumis ja valokuva merkitsevät hänelle samaa asiaa. Valokuvat ovat muistin avaimia ja koskaan et tiedä mikä kuva on viimeinen. "Kuolemasta jokainen voi löytää itsensä."

Olimme Jaskan kanssa Rikhardinkadun kirjastossa antamassa sydänäänemme Christian Boltanskin Sydänarkistoon. 

Omat sydänäänet saa cd:lle, jonka kotelossa on kuva Ejima saaresta. Se näkyy Teshiman saarelta, jossa on Sydänarkisto. Boltanski olisi halunnut arkiston Ejimalle, mutta sen käytännön järjestelyt olivat liian vaikeita. 

Boltanskin Sydänarkisto on Japanissa, Teshiman saarella. Siellä voi joka minuutti kuulla jonkun satunnaisesti valikoituneen henkilön sydämen äänen. Luulin tietäväni minkälainen ääni tulee sydämen lyönneistä, mutta se tieto taitaa olla peräisin jännitysleffoista. Jaska sanoi, että näitä oikeita ääniä pitäisi käyttää rasismin vastaisessa kampanjassa. Osaisitko äänen perusteella kertoa ihmisen ihonvärin tai uskonnon? Kuuntele tarkkaan...

Sydän kuvaa ihmisen identiteettiä. Sopii hyvin tähän aikaan, että luovutat identiteetin digimuodossa käytettäväksi anonyyminä osana maailmanlaajuista sähköistä arkistoa.

Oman sydämen syke kuulosti siltä, että minulla on vähintään rytmihäiriö. Äänittäjä sanoi, ettei siinä ole mitään kummallista tai poikkeavaa. Tuntui oudolta konkreettisesti tajuta, että henkiriepuni on tuon epätasaisesti pumppaavan lihasmöykyn varassa. Se tulee tömisemään toisella puolella maapalloa, en tiedä kuinka kauan. Ehkä kauan kuolemani jälkeen. 

Sydämelleni jää myös arkistonumero. Saimme Jaskan kanssa molempien sydänäänet samalle cd:lle. Kuuntelimme niitä hiljaisina iltapäiväruuhkassa autostereoista.