Sivut

perjantai 26. elokuuta 2011

Olutta ja maailmanlaajuista vastuuta

Syksy on lähtenyt käyntiin. Eri tahot järjestävät tilaisuuksia. Kaikissa ei ehdi käydä, mutta hauskimpia ja mielenkiintoisempia ei voi jättää väliin.


Sinebrychoff esitteli
uusia oluitaan ravintola Carelian kabinetissa. Todellinen oluen ystävä, maisteri Simo Frangén, veti kuivin suin oluenmaistajaistestin. Olen joskus ollut viininmaistajaisissa. En ole ollenkaan asiantuntija, minulle on olemassa hyvää ja vähemmän hyvää puna- tai valkoviiniä. Kun asiantuntija kertoi mihin on kiinnitettävä huomiota ja viinit maistettiin peräkkäin, tapahtui ihme. Tämä sama ihme tapahtui oluen kohdalla. Saatoin aistia ruista, tumman leivän täyteläisyyttä, kukkamaista mausteisuutta ja maltaista katkeruutta. Suosikikseni nousi Panimomestari Nikolain vuosiolut 2012. Se on suodattamatonta kellariolutta. Vaaleaa likkojen kaljaa, kuten joku sanoi.

Karhu-ryijy. Kuva: Sinebrychoff.
Graafikkona ja vanhana mainosmaakarina en voi olla ihailematta Karhu-oluen tunnusta ja toimivaa brändiä. Kuulin, että innokkaat käsityöihmiset ovat kutoneet Karhu-villapaitoja ja Koff on teettänyt Karhu-ryijyjäkin. Karhuvillapaidan ohje on ollut Novitan syksy 2010 lehdessä. Todellinen äijäpaita!

Markkinoille ovat tulleet myös Fingerpori bisse ja lonkku. Pöytäseurueemme kanssa tuumailtiin, että mikä olisi sopivin tilaisuus nauttia niitä. Olimme yksimielisiä, että siinäpä juomat kalsarikännille.

Tästä on turha yrittää virittää tyylikästä aasinsiltaa seuraavan päivän tilaisuuteen. Olin suureksi hämmästyksekseni saanut kutsun Hanasaareen Stenbäck symposiumiin, jonka aiheena oli globaali vastuumme. Se järjestettiin Pär Stenbäckin elokuun alkupuolella olleen 70-vuotispäivänsä kunniaksi.

Stenbäckin humanitaarinen työ on ehkä näinä päivinä tunnetumpaa ulkomailla kuin Suomessa. Hän valvoo muun muassa Kansainvälisen Punaisen Ristin puolesta Israelin ja Palestiinan humanitaarista sopimusten noudattamista. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Suomi on kaksikielinen maa ja sellaisena sen tulisi säilyä. Stenbäck on kirjoittanut kotisivulleen aiheesta hienon kolumnin, jota suosittelen luettavaksi.

Valotus- ja rajausmallina meidän kertakäyttöstudiossamme.
Olisihan sitä voinut hymyilläkin.
Stenbäck auttoi Deep Blueta tekemään 12 osaisen ohjelmasarjan Maailman tuntemattomista kriiseistä vuonna 2008. Ne esitettiin TV1:sen aamutelkkarissa. Stenbäck on toiminut monta vuotta International Crisis Groupin hallituksessa ja hänen ansiostaan pääsimme Osloon ICG:n kokoukseen haastattelemaan kriisien asiantuntijoita. Minun maailmankuvaani se avasi paljon.


Tässä on
vapaa tulkintani Pekka Haaviston kommentista symposiumin keskustelupaneelissa. Kuinka oikeassa hän onkaan. 
Suomessa asuvat koulutetut pakolaiset ovat käyttämätön voimavara. He ovat nähneet pohjoismaisen elämäntavan. He voisivat auttaa ja olla mukana omien maidensa kriisien selvittäjinä. He ymmärtävät paikallisia työtapoja ja kuinka kansalaiset parhaiten oppivat. Ennen kaikkea he, käydessään kotimaissa ja mahdollisesti palatessaan, vievät tietoa siitä, mihin suuntaan ja minkälaisin keinoin yhteiskuntaan voidaan vaikuttaa. Pakolaisten vahvuutena on, että he ovat olleet syvällisesti tekemisissä kummankin kulttuurin kanssa. He ovat parhaita elämäntapojen välisiä tulkkeja.

Puheenvuoroissa tietysti mainittiin monia Stenbäckin uran ansioita. Symposiumin wrap-upissa Stenbäck kertoi, että hänestä on hieman hämmentävää saada näin paljon kehuja. "Ota vaan vastaan - ei kannata odottaa hautajaisiin asti", oli hänen viisas vaimonsa Sissel, sanonut.

perjantai 19. elokuuta 2011

Rööperi ja lapsuuteni Helsinki

Rööperifestin juontaja, Jone Nikula sanoi:
"Peitsamo teki uuden ennätyksen siinä kuinka paljon naisia tanssii yhtäaikaa Fredan torilla."
Kari Peitsamo on uuspunavuorelainen.
Eilen näillä kulmilla oli Rööperifest. Se on pieni ja kodikas kaupunginosajuhla, jonka keskus on Fredan torilla.

Torikahvila Suksii.
Suksiin kabinetti.
Torilla on tänä kesänä ollut uudet kahvilanpitäjät ja näyttää siltä, että he ovat saaneet hiljaiseen toriin eloa. Torikahvila Suksiin kalusteet ovat ihan hassuja, vanhoja ovia, eriparisia tuoleja ja kaikenlaisia koristeita kuten silitysrautoja, sukelluskypärä, vanhoja puhelimia, suksia ja vaikka mitä.

Onhan se tietysti trendikästä asua Punavuoressa, mutta olen kotoisin lähinurkilta. En osaisi asua muualla. Olen yrittänyt, mutta kuulun tänne. Lapsuuteni asuin Neitsytpolulla ja koulua kävin Tehtaankadun kansakoulussa. Pesimme äidin kanssa mattoja Kaivarissa mattolaiturilla.

Neitsytpolku Tehtaankadun kulmasta.
Aikoinaan äitini oli silloin tällöin ystävättärensä Irjan kapakassa viinakassana. Nyt Tehtaankadulla on samassa osoitteessa ravintola Amigo. 60-luvulla ravintola oli nimeltään Keidas ja se oli sisältä aivan erinäköinen. Se oli karu paikka, mutta liinat olivat valkoisia ja tarjoilijoilla oli tummat puolihameet ja valkoiset puserot. Siellä opin syömään oikeaa wienersnitzeliä, joka oli varmaan paikan hienoin ruoka. Isäni herkkua oli leikkelelautanen. Siihen aikaan ravintoloissa oli oltava ruokaa, koska muuten ei olisi saanut tarjota alkoholia.

Äidin ja Irjan luokkakuva.  Äiti, Ruth Onnela, oikealla edessä.
Irja istuskeli liikaa asiakkaiden kanssa ja hänen kirjanpitonsa oli niin ja näin. Sain sen käsityksen, että Keitaassa sai ryypätä luotolla, jos oli Irjan kaveri tai kantis. Tarjoilu lopetettiin vain jos käyttäytyi Irjan mielestä huonosti. Keidas oli täynnä mielenkiintoisia tyyppejä, joista moni oli pahasti alkkiksia. Muistan pitkän herra Spöken, jolla oli aina tumma puku. Hän asui kahden vanhapiikasisariensa kanssa Laivanvarustajankadulla. Spöke viihtyi ilmeisesti paremmin Keitaassa kuin kotona raittiiden siskojen valvonnan alaisena. "Spöke vinglar hem", äiti totesi, kun näimme Spöken lähtevän Keitaasta. Kuulin tarinan toisesta pukuherrasta, joka istui takapöydässä syömässä. Kun hän oli lopettanut ateriansa, hän tarttui tyynen rauhallisesti viereiseen tyhjään tuoliin ja paiskasi sen ikkunasta läpi. Koko ikkuna rämähti kadulle ja herra astui ulos. Ovelle oli liian pitkä matka. 

Ruth 
Kansakoulussa
Äiti suhtautui spurguporukkaan ymmärtäväisesti ja edellytti sitä minultakin. Minua hävetti, että mielestäni äiti tunsi kaikki lähiseudun puliukot, joita silloin oli paljon. He olivat yleensä sotaveteraaneja, jotka eivät enää saaneet elämästä kiinni. He nostivat aina kohteliaasti pipojaan ja myssyjään ja sanoivat: "Hyvää päivää rouva Skytt." En muista, että kukaan olisi ollut agressiivinen, lähinnä he olivat surumielisiä tai nousukännissä hilpeitä. Äiti sanoi, että jos he tulevat päivällä oven taakse soittamaan ovikelloa, niin voileipää pitää antaa, mutta heitä ei saa pyytää sisään eikä saa antaa rahaa. "He saavat odottaa rapussa sen aikaa, kun teet leivän." Olin synkeä lapsi. En koskaan avannut ovea, jos olin yksin kotona.

Mattolaitureilla on iltaisin onkijoita. En tiedä saako niillä enää pestä mattoja.
Laitureiden edessä on Uunisaari, jossa opin uimaan.
Jossain laatikossa on tallella todistus uimakandidaatin tutkinnosta.
Kun olimme mattolaiturilla pesemässä mattoja, paikallinen puistoherra tuli tervehtimään äitiä ja kysyi, jos hän saisi ajaa partansa. Äiti antoi hänelle mäntysuopaa ja herra asetteli pienen taskupeilinsä ämpäriämme vasten ja ajoi partansa. Äiti ojensi esiliinansa, johon herra huolellisesti kuivasi leukansa. Olin aivan varma, että kaikki kaverini näkevät! Murjotin loppupäivän.

Eräänä iltana Keidas oli jo menossa kiinni, kun äiti ja Irja huomasivat, että "paronitar", Baronessan, oli sammumaisillaan pöytään. Äiti sanoi Irjalle, että hän saattaa lähtiessään Baronessan kotiin. Äiti otti hänet käsikynkkään ja niin he lähtivät hoipertelemaan Ehrensvärdintielle. Äiti oli hyvin lyhyt, 152 cm ja sammumaisillaan olevan naisihmisen taluttaminen on kova homma. Perillä hän kaivoi Baronessan käsilaukusta avaimet ja avasi oven suureen hämärään eteishalliin, josta lähti käytäviä moneen suuntaan. Huoneistossa oli täysin hiljaista, siellä ei asunut muita. Äiti auttoi Baronessan hallin pitkälle pehmustetulle penkille nukkumaan, haki jostain huoneesta shaalin ja laittoi käsilaukun viereen. "De var nog lite sorligt", hän sanoi tultuaan kotiin.

Tehtaankatu Punavuoreen päin.
Myöhemmin Irja sairastui vakavasti. Keidas meni nurin, lopetti tai myytiin, en tiedä tarkkaan. Kantikset löysivät pienen haparoinnin jälkeen tiensä Sea Horseen.

perjantai 12. elokuuta 2011

Tiukkapipoinen moraalinvartija

Kukkahattutäti.com -projektilla on näyttely Helsingin Kalasatamassa: Kukkahattutäti goes Bermuda-kontti. Kukkahattutätejä, Ninni Luhtasaarta ja Jaana Ristolaa, olen hehkuttanut aikaisemminkin kannatettavasta ideasta, joten pitihän siellä käydä katsomassa.
Jaska muistuttaa Viirun Pesosta, eiks vaan?
Mikä suloinen sininen härpäke!
 Edelleenkin he julkeasti kannattavat ihmisten välistä tasa-arvoa ja muita kukkahattutädeille tyypillisiä arvoja, sekä etsivät kaltaisiaan. Ylen Olotila haastatteli Ninniä ja Jaanaa, joiden mielestä monilla on ollut kyvytön olo maahanmuuttokeskusteluissa ja huumori on ollut tervetullut väline ottaa kantaa.
Samalla matkalla poikkesimme Tuntemattomien kontissa, jossa oli kesän neljäs näyttely: "Leipäjono ja lihateollisuus". Teoksia ei tarvitse selittää, ne ovat sen verran vaikuttavia. Kuten Tuntemattoman kontin ideaan kuuluu, taiteilija paljastetaan 23.8. Minulla on oma epäilyni hänestä. Olen suututtanut muutaman ystäväni puolustamalla yhtä hänen kuuluisaa teostaan. Puolustan sitä vieläkin.
Flow Festivaalin komeat teltat Kalasataman ja Suvilahden välissä.
Kalasataman graffittiseinä.
Kalasataman väliaika on ollut yksi tämän kesän hauskimpia kultuuritapauksia. 

tiistai 9. elokuuta 2011

Lapsiystävällinen Georgioupoli Kreetalla

Kuuma Kreeta on enää muisto. Olin jo unohtanut minkälaista on matkustaa lapsen kanssa. On hauska seurata kuinka kaikki on hänelle uutta ja jännää. Mutta kyllä se välillä käy työstä, lapsi ei ole joustava ja pitkämielinen matkakaveri. Asioiden pitäisi tapahtua samalla tavalla kuin kotona, mielellään heti, mutta kuitenkin hauskemmin.
Siinä vaiheessa, kun hän kreetalaisten herkkujen edessä muisteli haikeudella kalapuikkoja, luovuin yrityksestä opettaa ruokakulttuuria.
Onneksi olin löytänyt lapsiystävällisen hotellin. Georgioupolin kalastajakylä on noin Hanian ja Rethymnonin puolivälissä, Dhrápanoksen niemen eteläosassa. Almyros-joen ja uimarannan mutkassa on Georgioupolis Beach Hotel, joka on mitä parhain paikka lapsien kanssa matkustaville.
 

Henkilökunta on
ystävällistä, huoneet yksinkertaisia, mutta siistejä. Jokaisessa on jääkaappi. Pihalla lastenallas ja syväallas, iso pihalle avoin ravintola ja meri aivan aidan takana.
Uimarantaa siellä oli 10 kilometriä. Uimarannan aurinkotuolit maksavat samanverran kuin 90-luvulla eli 3 euroa päivä ja siihen sisältyy juoma ja päivänvarjo.
Viikko kului altaalla ja rannassa. Päiväretkellä kävimme neljän kilometrin päässä Kournás-järvellä. Se on ainoa Kreetan makeavetinen järvi. Vuoret sen ympärillä tekevät siitä vaikuttavan järviin tottuneelle suomalaisellekin. Olisi ollut mukava istua tavernassa katselemassa kuinka aurinko laskee.
Suosittelen kaikille lasten kanssa matkustaville Georgioupolin kylää ja hotelliamme. Kreetalaiset pitävät lapsista, paikka on turvallinen, tavaroitaan voi jättää sinne tänne ja mitään ei häviä. Kaupoissa annetaan oikein takaisin ja kaikki on kohtuuhintaista. Kreetalaista ruokaa on turha kehua enempää, se on jokapaikassa hyvää, jopa lasten rakastamat pizzat maistuvat paremmilta.