Habitus miserabilis ad institutum

Suosittua suunnittelua

2012-01-15T00:18:00.000+01:00

Helsingin Kaapelitehtaalla on syyskuussa 2012 BEhavE-konferenssi. Meridian X suunnittelee konferenssin ilmeen netissä, painotuotteissa ja paikanpäällä. Konferenssin järjestävät Motiva Oy ja Sitra.

Konferenssissa käsitellään mm. sitä, miten ohjata kuluttajia ja päätöksen tekijöitä tekemään energiatehokkaita valintoja ja päätöksiä ja pystyvätkö viranomaiset muuttamaan kulutustottumuksia?

Asiakaamme osallistui tällä viikolla Istanbulissa toiseen konferenssiin, johon hän vei BEhavEn ennakkomateriaalia. Jaska oli tehnyt hänelle pienen ja helposti mukana kulkevan kokonaisuuden. Siihen kuului painettuja flaijereita, akryylikuutio ja punaisiksi maalattuja nipsukoita. Nipsukat Jaska oli maalannut omakätisesti autotallissa.

Eilen illalla saimme sähköpostin:
"Heippa vaan Istanbulin illasta, jota vietin täällä hornan kuusen hotellissa lentokentän kupeessa.

Kiitos hienosta displaysta, oli suuri menestys – vähän odottamattomalla tavallakin. Ensimmäinen kokous ti-ke, jossa kaikki tuntevat toisensa jotakuinkin, verotti kantamusta yhdellä nipsutelineellä. Joku tarvitsi sitä varmaan kipeästi. On minulla kyllä syyllisestä epäilys.

Noh, tänään oli ’oma sessioni’, joten rakensin ’osaston’ salin ulkopuolelle. Session loputtua oli pöydällä enää nippu flaijereita nätissä pinossa, kuutio ja nipsutelineet olivat lähteneet niitä (toivottavasti) tarvitsevan mukaan! Järjestäjät kyselivät niiden perään mutta kukaan ei tiennyt mitään. Tilassa on kameravalvonta mutta emme lähteneet nauhoja katselemaan.
Matkatavarat siis kevenivät hieman.

Hyvinhän tässä kävi. Erinomainen pienimuotoinen display-osasto saavutti kiinnostusta arvaamattoman paljon. Toivottavasti pitkäkynsi osaa hyödyntää kähveltämiään tuotteita!

Oppina toisaalta tuli taas, että mitään ei pidä jättää esille valvomatta. Kiitos hyvistä tuotteista! Ehkä tarvitsemme niitä lisää?

Mukavaa viikonloppua."

Kulje viisaasti

2012-01-11T11:37:00.002+01:00

Meridian X, pääasiassa Jaakko, on suunnitellut ulkoasun Motiva Oy:lle tukemaan kestävän liikkumisen edistämistä. Sitä kutsutaan liikkumisen ohjaukseksi, jonka tavoitteena on ohjata kulkijoita valitsemaan ympäristön ja yhteiskunnan kannalta edullisia liikkumistapoja. Ihmisiä kannustetaan kävelemään, pyöräilemään, käyttämään enemmän joukkoliikennettä ja kimppakyytejä.

Liikennevirasto on jo ottanut käyttöön Jaakon suunnitteleman "Kulje viisaasti" -tunnuksen.

Hymyilevät kädet tanssivat jälleen

2012-01-04T13:49:00.001+01:00

Rafael Wardi, Maija Karhunen, Marouf Majidi ja Raisa Vennamo esittävät loppiaisena kolme kertaa viimekeväisen menestysteoksensa Hymyilevät kädet.
Nyt kannattaa käydä Kaapelitehtaalla Tanssiteatteri Hurjaruutissa katsomassa, jos se jäi keväällä väliin. Esityksiä on huomenna torstaina 5.1. perjantaina 6.1. ja lauantaina 7.1. klo 19.00. Tervetuloa!

Ihania naisia

2011-12-06T10:30:00.001+01:00

Suomi-Benin ystävyysseuran uusi kalenteri on ilmestynyt. Tänä vuonna sen aiheena on Ihanat Afrikan Naiset – hienot kampaukset ja näyttävät päähineet.

Kannessa on valokuvaaja Kari Haklin upea muotokuva. Korkeaa ikää kunnioitetaan kaikkialla Afrikassa ja vanhojen naisten viisautta arvostetaan. Voi kun meilläkin!

Minä, joka olen haaveillut feikistä leoparditurkista sain antaa kuvan syyskuun kalenteritytölle. Kuvasin hänet suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon pihajuhlissa Grand Popossa. Hänellä oli hauska leopardkuvioinen lippis.

Kalenteria voi tilata Irene Koumouluolta irene.koumolou@pp.inet.fi, puh. 0400-212 462. Kalenteri maksaa 15 €/kpl ja siitä kertyneet varat käytetään Grand Popon -kylän koulujen ja koululaisten auttamiseksi. Pakollinen koulupuku maksaa noin kymmenen euroa ja kirjoja on vaikea saada. Koska kotona tarvitaan usein myös lasten työpanosta jokapäiväiseen elantoon, kouluun ei ole aina varaa. Etenkin tytöt lopettavat usein koulun poikia aiemmin.

Länsi-Afrikka on taas muutenkin esillä Helsingissä. Amos Andersonin taidemuseossa on tammikuun loppuun asti näyttely Mami Wata ja jumalan puupalikat. Kirjailija Juha Vakkurin ja toimittaja Matti-Juhani Karilan yksityiskokoelmista kootussa näyttelyssä esitellään länsiafrikkalaista veistotaidetta kahden erilaisen keräilijän silmin.

Kävin avajaisissa tapaamassa tuttuja ja katsomassa näitä hauskoja ja kauniita puupalikoita. Vuonna 2008 saimme Ilkan kanssa valmiiksi tv-ohjelman Merenneito, käärme ja peili. Se liittyy vedenjumalatar Mami Wataan. Aiheesta on lisää tämän blogin Deep Blue sivulla.

Kokowin alttari Mami Watalle. Keskellä kaksoisnukke. Alttarille on kerätty kaikkea mistä Mami Wata pitää.

Kuvausreissulla pääsimme katsomaan paikallisen naisen, Kokowin, Mami Watalle kokoamaa kotialttaria ja pientä rituaalia, jossa Mami Watalle annettiin uhrilahjoja. Ne olivat mm. savukkeita, hajuvettä, talkkia ja kaurisimpukoita.

Vedenjumalatar Mami Wata pitää kauniista länsimaisista tavaroista, kuten kosmetiikasta, limpparista, tekokukista ja peileistä. Hän palkitsee seuraajiaan hyvällä onnella. Mami Wata on kummallisella tavalla hyvin länsimainen, koska hän lupaa ihmisille nopeaa menestystä. Häntä voi lähestyä uhrilahjoin, kun tarvitsee vaikka uuden auton.

Mitenköhän Amos Andersonin museo suhtautuisi, kun vitriinien eteen alkaisi kerääntyä Cocispulloja, karkkia ja hajuvesiä? Autoa olen tässä ajatellut...

Toyota-mies

2011-11-28T17:49:00.001+01:00

Kuvauskeikan jälkeen mentiin pizzalle sopimuksen mukaan.

Meidän Cassu on YouTubessa. Wau! Hän oli viimevuonna Toyota-mainoksessa. Cassu ja minä menimme kahdestaan autokauppaan kuvauksiin. Päähenkilöä jännitti, mutta hän hoiti homman hienosti kuin ammattireiska. Puuterointi teki vähän tiukkaa, mutta Cassu on viisas poika ja kesti sen kuin mies. Hänelle selitettiin, että se kuuluu telkkarihommiin. Telkkarissa joka jätkä puuteroidaan ja kammataan. Uutistenlukijakin joka päivä.

Oli hauskaa katsella kuinka tiimi teki töitä. Ohjaajana oli Misko Iho, joka on ohjannut mm. uusimman Chisun musavideon, josta tykkään. Tietyllä tavalla joistain Miskon töistä tulee mieleen Roy Anderssonin leffat. Aikoinaan Anderssonin Sinä elävä oli elämys. Misko sai hienosti pidettyä Cassun tarkkaavaisena ja Cassu tuntui luottavan porukkaan muutenkin. Hänestä oli kivaa käydä oikeissa töissä.

Арсенал,
ohjaaja Alexander Dovzhenko.

Anderssonista muistuu mieleen lapsuus, kun kummitätini Ada vei minut usein Capitolin elokuvateatteriin katsomaan mustavalkoisia neuvostoelokuvia. Mielestäni niissä satoi aina räntää. Olin liian pieni ymmärtämään neuvostoelokuvien hienouksia, mutta tunnelmat jäivät. Olin hyvin tietoinen, että Adasta oli tärkeää nähdä ne minun kanssani. Jälkeenpäin hän puhui elokuvakerronnasta ja minä yritin vaikuttaa siltä, että olin samaa mieltä upeasta valaistuksesta, sommittelusta, sankarin kärsimyksen jaloudesta jne. Itsekseni ja äidin kanssa kävin katsomassa amerikkalaisia musikaaleja. Harmaassa Helsingissä 60-luvulla niiden pukuloisto ja laulut tekivät minuun valtavan vaikutuksen. My Fair Lady... South Pacific...

Cassu on vuodessa kasvanut eskarilaiseksi.

Joulun jälkeen telkkarista tulee tämän vuoden versio Toyota-kampanjasta. Ja Cassu on taas stara. Tällä kertaa ei enää meikkaaminenkaan haitannut. Vaikka päivä oli pitkä, Cassu nautti saamastaan huomiosta ja vanhojen tuttujen tapaamisesta. Kuvauksissa joutuu usein odottelemaan erilaisia asioita, mutta pelaajavirtuoosia se ei haitannut. Sai kerrankin pelata tuntikausia, eikä edes mumska alkanut narista siitä.

Absolutely abNormal

2011-11-26T22:48:00.001+01:00

Tampereen Työväenmuseo Werstaalla avautui syyskuussa näyttely Ihan epäNormaalia, joka kertoo vammaisten elämästä Suomessa ja siihen liittyvistä kysymyksistä nykyisyydessä ja menneisyydessä. Näyttelyssä voi pohtia, mikä on normaalia. Kenellä on mahdollisuus onnelliseen elämään? Millaista on historia vammaisten näkökulmasta?

Näyttely pyrkii havainnollistamaan, että vammaisuus on yhteiskunnallinen kysymys, jonka rankkuus on myös poistettavissa yhteiskunnallisin keinoin. Kirjoitin näyttelystä jutun Tukilinjaan. Se on luettavissa tästä linkistä.

Näyttelyn sisääntulossa pyörii dataproikkarilla vammaisuuteeen liittyviä kuvia ja tekstejä.
Kuvassa taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimon teoskuva "Lumiliisa".

Kävin Tampereella näyttelyn avajaisissa, joka oli tupaten täynnä vieraita ja vanhoja tuttuja, joita oli mukava nähdä. Hauliston Heikkiä pitää aina tavatessa halata.

Itse näyttely on melko pienessä tilassa Kisälli-salissa. Minun mielestäni sen jäsennys ja ylöspano eivät valitettavasti toimi. Tila oli hämärä ja tekstejä oli raskas lukea. En ymmärtänyt kuinka sokkeloinen näyttely etenee ja ns. kuumat perunat eivät polttaneet näppejäni, koska en hoksannut missä ne olivat. Lattialla lojui jumppapalloja, joilla oli ilmeisesti joku merkitys. Yleisilme oli vanhanaikainen ja hieman kotikutoinen, mikä oli harmillista, koska vammaisuuteen ei muutenkaan liitetä tyylikkyyttä ja korkean laadun mielikuvaa.

Näyttelystä on myös verkkojulkaisu. On oltava todella kiinnostunut aiheesta jotta jaksaa kahlata sen läpi. Perustietopankkina se on ehkä tarpeellinen, mutta houkutteleva se ei ole. Tekisin aaltoa, jos törmäisin vammaisasioissa sivustoon, joka on niin mielenkiintoinen, että sitä haluaisivat plarata sellaisetkin, joilla ei ole suhdetta vammaisuuteen työn, perheenjäsenen tai itsensä kautta. Vinkkejä sellaisista saa laittaa, olen kiitollinen niistä ja lupaan kommentoida.

Googlailin lehtijuttuja näyttelystä. Ilmeisesti jälleen törmäsin siihen, että jos asiassa on sana vammainen tai vammaisuus, kukaan ei uskalla antaa kritiikkiä. Aamulehti, Kansan Uutiset ja Hämeen Sanomat olivat laatineet uutisensa melko pitkälle lehdistötiedotteeseen nojautuen. Tunnustan, niin minäkin. Tein jutun puhelinhaastattelujen ja tiedotteen pohjalta ennen avajaisia, koska lehti piti saada painoon. Haastattelujen ja tiedotteen perusteella odotukseni olivat korkealla ja pettymys paikan päällä melkoinen.

Kaikesta tästä motkottamisesta huolimatta olen sitä mieltä, että näyttely on niin tärkeä, että siihen kannattaa sinnikkäästi yrittää paneutua. Tarvittaessa voi kysyä apua oppailta, jos ei saa kokonaisuudesta selvää. Kun vierailee näyttelyssä, voi myös yrittää jutella muiden kävijöiden kanssa. Toivon, että edes siinä ympäristössä on helpompaa puhua vammaisuudesta tai normaaliudesta. Näyttely on auki 27 toukokuuta asti.

Maanantaina 12. joulukuuta 2011 Werstaalla on kaikille avoin jouluseminaari, jossa näyttelystä voi keskustella lisää. Seminaarissa tarkastellaan näyttelyprosessia eri näkökulmista. Toivottavasti siellä ei pelkästään hymistellä, vaan keskustellaan kipakasti ja avoimesti. Usein on niin helppo paeta pienen budjetin ja vähäisten resurssien taakse ja puhua virkakielellä tai akateemisin termein.

Pääpuhujana seminaarissa on professori Thomas Shakespeare Sydneyn yliopistosta. Shakespeare on sosiologi, vammaisaktivisti ja hurmaava tyyppi, joka uskaltaa epäillä vammaisliikkeen pyhiä totuuksia, puhua etiikasta ja seksuaalisuudesta. Jos työn puolesta ehdin, lähden Tampereelle vaikka vain Tomin takia. Hänhän on vetänyt myös flirttikursseja.

Die Berliner Luft

2011-11-09T17:47:00.002+01:00

Berliiniin pääsee nykyään niin halvalla, että siellä käydään kuin Tukholmassa tai Tallinnassa. Air Berlin lähtee aamulla seitsemän aikoihin ja perille ehtii juuri sopivasti nauttimaan Berliinin ihanista aamiaisista.

Saksalaiset osaavat tehdä siasta taivaallista.

Tarja oli kesällä Berliinissä saksankielenkurssilla ja tuntee kaupungin hyvin. Olin käynyt Berliinissä viimeksi 90-luvulla, mutta silloin aika meni näyttelyhommissa ja kaupunkiin tutustuminen jäi vähemmälle. Sen muistan, että oli alle kymmenen vuotta muurin murtumisesta ja itä- ja länsipuolen ero näkyi vielä selvästi.

Vaikka nyt oli lokakuu, ilma oli kuin kesällä, aurinkoista ja lämmintä ainakin 24 astetta. Ihmiset istuskelivat katukahviloissa ja kävelivät t-paidoissa.

Asuimme Friedrichshainissa, jossa on kivoja ja kohtuuhintaisia hotelleja, kahviloita, ravintoloita ja putiikkeja.

Ensimmäinen länteen loikannut rajapoliisi.
Kuvasta on tullut ikoni, joka näkyy monessa paikassa.

Bernauer Strassella muuri jakoi kadun itä- ja länsipuoleen.
Talojen ikkunoista ja pervekkeilta loikattiin länsipuolelle.

Muuria alettiin rakentaa 50-vuotta sitten elokuussa 1961.
Olin silloin 6 vuotias enkä tiennyt asiasta mitään.

Ettei kuoleman käytävä unohtuisi.

Muuri on edelleen osa Berliiniä. Näin lyhyellä reissulla ei tule mitään käsitystä mitä se merkitsee ja mitä ajatuksia se herättää tavallisessa berliiniläisessä.

Puistoplataani, Platanus hybrida.

Monien talojen katoilla on pieniä puutarhoja.

Prinzessinengarten Kreuzbergissa Moritzplatzilla on siirrettävissä oleva puutarha,
joka on perustettu joutomaalle.

Siellä on kahvila, josta saa puutarhan viljelyksistä valmistettua ruokaa.

Puutarhan perustajat, Vihreät nomadit, eli Nomadisch Grün,
on ryhmä ihmisiä, jotka ovat ottaneet mallia Kuuban kaupunkipuutarhoista.
Ajatuksena on, että kuka tahansa pystyy viljelemään.

Kaupunkiviljely on hieno ajatus, jonka toivoisi leviävän laajemminkin.
Aloin heti katsella meidän kerrostalomme pihaa sillä silmällä, että ehtisinkö ja jaksaisinko laittaa sinne vihannespenkin. Berliinissä on muitakin "salaisia puutarhoja".
Klikkaa TÄSTÄ, niin löydät listan.

Tätä kutsuttiin manuaaliseksi vertikaaliviljelykokeiluksi.
Tikkaat vaan partisille ja siihen tölkkejä.

Paikka oli tavallaan aika pusikko, mutta hyvin viihtyisä. Kaikki pöydät oli täynnä ja puutarhan käytävillä oli kirpparimyyjiä ja käsityöläisiä. Tarja osti hauskat korvikset, joissa oli kukkivia puita ja televisiotorni.

Leikkimökin voi tehdä näinkin.
Lindgrenin satukirjat tulevat mieleen.

Berliini on shoppailijan paratiisi. Kaikkea löytyy sekä kalliilla että halvalla.

Berliinin yhdistymisen jälkeen muurin viereen Prenzlauerbergiin rakennettiin Mauerparkin puistoalue. Sunnuntaisin se on valtava kirpputori.

Itäsaksalainen Sandmännchen, Nukkumatti, oli keräilykappale ja sen olisi saanut vähän päälle kolmellakympillä. Jos tulee nostalginen olo, klikkaa Nukkumatti-sanan linkkiä, siellä se teputtaa kuin ennenvanhaan seittemänkymmentäluvulla.

Tämä t-paita sopis monelle. Itsekin pitäisi käyttää aina välillä, muistutuksen vuoksi.

Käsityöläisillä oli vaikka mitä hauskoja. Jiabin paitoja ja kasseja saa myös Etsyn kautta.

Checkpoint Charlien museokaupan ilmeisesti suosituin paita.

Nukkekodin voi kalustaa designilla.Harry Bertoian timanttituoli minikoossa.
Hinta vain 231 egeä.

Saksalaiset taitavat pitää maataan makkaran alkukotina. Currywurstilla on Berliinissä oma museokin. Vaikka emme käyneet siellä tuumimme, että meidänkin pitäisi osata tuotteistaa sininen lenkki, mustamakkara tai entinen hampparinkäyrä niin, että niitä käytäisiin maailmalta ihmettelemästä. Jokuaika sitten Hesarikin kirjoitti toistamiseen Currywurst museosta ja makkaran syntyhistoriasta.

Taidetta ja makkaraa. Berliiniläisen taiteilijapariskunnan Klaus ja Eva Herlitzin karhuja
näkee vähän jokapaikassa. Ne symboloivat kansojen ja kulttuurien yhteisymmärrystä.
Makkara ja Cocis siis lisäävät kansojen välistä yhteisymmärrystä. Minusta nallen pitäisi vielä seisoa pizzan päällä niin teos olisi täydellinen.

Tässä nautitaan KaDeWe-tavaratalon ruokaosaston yhdessä monista herkkupaikoissa olutta ja Münchenin Weisßwurstia, eli valkomakkaraa, joka valmistetaan vasikan- ja sianlihasta ja maustetaan sipulilla ja tuoreella persiljalla. Maistui lähinnä siskonmakkaralta. Makea sinappi oli erinomaista, sitä ostin kotiin tuliaisiksi.

Suurkaupunkien hauskuus on siinä, että sekaan mahtuu monenlaisia tyyppejä.
Hilke thor Stratenin asuntoauto on kuin suoraan vanhoilta hippiajoilta.

"This is my rolling temple", Hilke sanoi. "With love for detail and great help of gifted mechanics, I transformed it into a mobile gallery."

Varmaan menen uudestaan, koska eihän tämä ollut kuin pintaraapaisu. Nyt syntyi vain jonkinlainen käsitys siitä, kuinka iso kaupunki on ja mitä on missäkin ilmansuunnassa.

Berliinissä on helppo liikkua, julkinen liikenne toimi hyvin ja nopeasti. Asuminen ja ruoka on edullista ja nähtävää olisi enemmän kuin osaa edes hahmottaa. Kaunis kaupunki se ei ole samalla tavalla kuin moni muu Euroopassa, mutta se vaikuttaa rennolta ja vapaamieliseltä. Berliinistä on paljon blogeja, laitoin tähän loppuun muutamia. Niistä löytyy kivoja osoitteita ja vinkkejä kaikesta mitä siellä voi puuhata. Linkit eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä.

Maiju seikkailee Berliinissä

What about Mimi?

Hämäränhyssyä

2011-10-15T15:48:00.001+02:00

Blogi on pitänyt lokakuista hämäränhyssyä.

Itse en ole ehtinyt rauhoittua ja katsella ulkona lentäviä lehtiä. Töitä on ollut. Tarjan kanssa sentään ehdittiin viettää Berliinissä pitkä ja aurinkonen viikonloppu. Siitä kerron myöhemmin lisää.

Olen juossut palavereissa, kaupungilla ja tavannut ystäviä. Eilen illalla istuttiin pitkään Helin luona mukavien naisten kanssa ja syötiin hyvin.

Törmäsin myös nettirosvoukseen, josta olin kiukkuuni tikahtua. Sen selvittelyyn kului pari päivää. Siitä voit lukea lisää OmaSiivouksen blogissa.

Kaiken keskellä Hesarin kolumnisti Riku Korhonen hidasti hetken ajatuksiani: "Syksyn pimetessä sydän tyyntyy. Se vetää ylleen varpusenväriset villahousut ja tahtoo sanoa lähimmille toiveikkaita, kannustavia asioita. On aika sytyttää kynttilät, pukea valkoinen paita ja leiriytyä pimeään lempeiden puheiden äärelle."

Katso vammaista

2011-09-28T11:40:00.001+02:00

IT-lehteen kirjoittamani juttu ilmestyi syyskuun numerossa:

Oletko koskaan katsonut rauhassa vammaista ihmistä?

Kysymys esitettiin kesäkuun alkupuolella vammaispoliittisen taiteen Cross Over -festivaaleilla. Helsingissä, kulttuurikeskus Kaapelitehtaalla oli järjestetty croquis-piirustustyöpaja, jossa malleina oli vammaisia ihmisiä.

Cross Over -festivaaleilla oli esillä taidetta.

Saliin oli ripustettu Miia Martiskaisen suuria ekspressiivisiä öljyvärimaalauksia.

Aurinkoisen heleästä helluntaisäästä huolimatta Kaapelitehtaan Pannuhalliin tuli muutamia innokkaita piirtäjiä. He olivat kaikki piirtäneet elävää mallia ennenkin, mutta kukaan ei ollut piirtänyt vammaista ihmistä. Se ei ollut ihme, koska Suomen EUCREA ry:n järjestämä piirustustyöpaja on luultavasti lajissaan Suomen ensimmäinen.

Asetu katsottavaksi

Malleiksi lupautuneita jännitti. He eivät olleet tehneet elävänmallin hommia aikaisemmin. Jokainen heistä on joutunut elämänsä aikana monenlaisen tuijotuksen kohteeksi. Vaikka siihen tottuu ja on sujut oman kehonsa kanssa, niin asettuminen katsottavaksi alastomana on kenelle tahansa ajatuksia herättävä hetki. “Huh hah hei, mä olen kai sitten ensimmäinen”, sanoi Ismo Helén ja sovitti päähänsä Reppana & Raasu ensemble -esityksessä olleen puupäähineen. Pitkine raajoineen hän on kuin ilmetty metsän henki. Piirtäjien kynät suihkivat.

Pyörätuoli toi asentoihin lisää mielenkiintoisuutta.

Kaapelitehtaan Pannuhalli on suuri tila, jossa boheemia tunnelmaa loivat edellisen teatteri-illan värivalot ja rekvisiitat, festivaaleilla esitellyt taideteokset ja runokahvila. Malleista ja piirtäjistä paikka oli mitä parhain yhteiselle työpajalle. Koska tila on niin suuri, piirtäjät saattoivat vaihtaa luontevasti paikkaa ja piirtää mallia eri puolilta. Toiset piirsivät lehtiöihin ja toiset lattialla suurille papereille. Työtapa oli vapaa.

Katso mallia

Croquis tulee ranskankielen sanasta croquer, piirtää pikaisesti. Se on nopeaa, luonnosmaista piirtämistä. Malli on samassa asennossa vain pienen hetken, muutamasta minuutista sekuntteihin.

Croquista piirtäessä katsotaan enemmän mallia kuin omaa piirustusta. Nopea piirtäminen kehittää havainnointikykyä, sekä silmän ja käden koordinaatiota. Kuvaan tavoitellaan jotain luonteenomaista mallista ja liikkeen tuntua. Tarkoitus ei ole tehdä yksityiskohtia. Piirrokseen tulee voimakkaasti mukaan piirtäjän persoonallinen kädenjälki.

Yleensä elävätmallit ovat ammattilaisia, joila on tavallinen sopusuhtainen vartalo. Usein samat mallit kiertävät eri taidelaitoksissa.

Katso ihmistä

Kysyin Aino Rauniolta miksi hän tuli piirtämään vammaista mallia. Raunio kertoi piirtäneensä elävää mallia ennenkin. Erilaisen kehon kautta hän uskoo oppivansa tarkentamaan havainnointikykyään. Tavallista vartaloa piirtäessä tarkkaavaisuus saattaa herpaantua ja piirtäjä alkaa luottaa muistiinsa eikä havaintoon. Vammaisen ihmisen keho pakottaa katsomaan tarkemmin, koska muistiinsa ei voi turvautua. Rauniosta ihmisen piirtäminen on aina kiehtovaa. Hän sanoi tuntevansa suurta kunnioitusta näitä malleja kohtaan.

Aino Rauniosta tavallisuudesta poikkeavat elävätmallit
opettavat tarkentamaan havaintokykyä.

Piirtäessä ei voi luottaa muistiinsa.

Piirtäjät olivat niin inspiroituneita erilaisista malleista, että he toivoivat mahdollisuutta piirtää heitä toistamiseen. Erityisesti syksyksi ja talveksi haluttiin piirustusiltoja, joista tiedotettaisiin säännöllisesti.

Katso kunnolla

Luettuaan uutisen Cross Over -festivaalien piirustustyöpajasta taidekriitikko Otso Kantokorpi pohti blogissaan Alaston kriitikko vammaisen ihmisen katsomista:

“Tällainen croquis-tapahtuma on sellaiseen osallistuvalle epäilemättä aivan konkreettisesti ikimuistoinen kokemus. Kunnolla katsominen muuttaa maailmaa peruuttamattomasti. Kun on kerran jotain nähnyt niin, että siihen liittyy vaikkapa voimakkaita esteettisiä kokemuksia, ei sitä helposti unohda. Sitä joutuu myös pohdiskelemaan aivan uudella tavalla ja jakamaan kanssaihmisille. Näin maailman voisi kuvitella hiljalleen muuttuvan kohti hyvän elämän tyyssijaa. Kaikille ihmisille.”

Vaatteista ja elämästä

2011-09-17T14:17:00.000+02:00

Täyttä elämää -lehdessä on juttuni vaatteista ja elämästä. Se kertoo HIY:n Naisten illasta, jossa oli tarkoitus puhua pukeutumisesta. Illan vieraana oli taiteilija Sirkka-Liisa Sass.

Sirkka-Liisa on ollut esillä sanoittajana, säveltäjänä, kirjailijana ja kuvataiteilijana. Lisäksi hän on upea nainen, joka osaa ja uskaltaa pukeutua näyttävävästi. Ei ollut ihme, että Voudintien kerhohuoneen pöydän ympärille oli kerääntynyt tavallista enemmän osallistujia.

Sirkka-Liisa kertoi surumielisesti ja hauskasti omasta taustastaan. Häntä on nuoruudesta asti vaivannut erittäin paha skolioosi, joka on ollut hänelle henkisesti ja fyysisesti raskasta. Lapsuudenaikaisista lääkärikirjoista hän näki mustavalkoisia kuvia kyttyrälle vääntyneistä tytöistä ja hänen kauhunsa vain kasvoi. Sirkka-Liisa yritti kaikin tavoin peittää rujouttaan ja osittain hän onnistui. "Mulle kasvoi kyttyrä korvien väliin", hän sanoo.

"Olin esteetikko jo neljä vuotiaana. Sukissa piti olla samaa väriä kuin mekossa, muuten en mennyt ulos”, Sirkka-Liisa kertoo. Nykyisin hän käyttää usein tyylikkäitä harmaita sävyjä. Ne sopivat kauniisti hänen silmiensä ja hiustensa väriin. Sirkka-Liisan harmaissa asuissan on aina yksityiskohta tai asuste, joka antaa kokonaisuuteen yksilöllisen säväyksen. Tänään hänen kaulaansa kiertää pörheä turkis. Hän kertoi tekevänsä kirppareilta hienoja vaatelöytöjä.

Sirkka-Liisa esitteli estoitta paitoja ja toppauksia, joilla saa mahaa tikistetyä, olkapäitä oikaistua ja korvattua puuttuvan rinnan. Rintasyöpä on yksi hänen elämänsä taisteluista. Hän sanoi, että uusiutumisen pelko pysyy aina puserossa.

Kun Sirkka-Liisa joutui teettämään itselleen ortopediset jalkineet, hän halusi mahdollisimman kauniit, jotta niitä voisi käyttää myös juhlissa. Hän kertoi saaneensa idean juhlasandaalien mallista saksalaisilta tarjoilijoilta. Heidän jalkansa joutuvat päivittäin koville ja hyvät kengät ovat tärkeät. Sirkka-Liisan kenkiin valittiin hopeista nahkaa. Hienompia ortopedisia juhlasandaaleita saa hakea.

Vaikka tupa oli täynnä naisia, koko iltaa ei puhuttu vaatteista. "Eihän teille tarvitse mitään opettaa", Sirkka-Liisa sanoi. Illan aikana puhuimme paljon itsetunnosta ja katseen kohteena olosta. Miltä vieraiden katseet tuntuivat lapsena ja kuinka suhtaudumme niihin tänä päivänä. Vaihdoimme kuulumisia ja kevensimme sydäntä.

Ennen kotiinlähtöä Sirkka-Liisa lauloi laulun, jonka hän aina esittää viimeisimmän konserttinsa “Riisutut roolit“ päätteeksi: Toive kaikilla sama.

Ihmisellä on kasvot
silmät korvat nenä ja suu
kädet jalat ja ruumis
joskus jotain näistä puuttuu.

Monta väriä luontoa kieltä
monta kokoa muotoa mieltä
mutta toive kaikilla sama
olla jonkun rakastama.

Koukuttava nettilelu

2011-09-14T11:18:00.002+02:00

www.chiemihara.com, www.oliverschwarzwald.de, weheartit.com, www.pdesigni.com/innovations/awards, www.saudek.com

Olen aivan hurahtanut Pinterest nettileluun. Siinä kootaan netistä löytyviä kuvia omien mieltymysten mukaan kokonaisuuksiksi, boardeiksi, jotka voi itse nimetä. Jollain on esimerkiksi Hello Yellow, Recycle Me, Tee Hee. Ne voivat olla unelmatavaroitten sivu, tietysti lempivaatteiden sivu, paikkoja, joissa haluaisi käydä tai on käynyt, valokuvia, ihan mitä vaan.

Jessica Monnich on
yksi tuhansista hurahtaneista.

On hauska nähdä kuinka selvästi pidän jostain tietystä tyylistä tai elämäntavasta. Kun klikkaan auki oman boardini, näen sen yhdellä silmäyksellä. Samalla Pinterest on mielenkiintoisten nettisivustojen visuaalinen muistikirja. Safarin kirjanmerkeistä en yhtä helposti muista mikä oli se sivu, josssa oli jotain mihin halusin palata.

Varmasti mainostajat pystyvät kartoittamaan helposti mieltymyksiä, mitä on ilmassa jne. mutta minua se ei haittaa. Pinterestillä leikkiessä on kuin olisi unelmakaupassa. Ei tarvitse kuitenkaan huolehtia mihin kamat mahtuisi ja mitä ne maksavat. Jopa helpottavaa, ettei tule omistamisen halua, ainakin minulle riittää, että siitä on kuva jossain, jota voin katsoa jos haluan. Juuri sen tavaran ei tarvitse pölyttyä nurkissani.

Vammaisia pahoinpidellään

2011-09-01T22:35:00.001+02:00

Iltapäivälehdet ovat revitelleet elokuussa sattunutta kehitysvammaisen naisen raiskausta. Ihmisen pahuutta on päivitelty. Asiat tai asenteet eivät päivittelemällä muutu, tarvitaan lakeja, joita myös valvotaan.

Ette ehkä ole tulleet ajatelleeksi, mutta vasta tämän vuoden alusta hallitus teki lakiesityksen, jonka mukaan sukupuoliyhteys puolustuskyvyttömän kanssa määriteltäisiin aina raiskausrikokseksi. Muutoksessa siis ehdotettiin, että sukupuoliyhteys on raiskaus, jos ihminen ei pysty puolustautumaan tajuttomuuden esim. sammumisen, sairauden, vammaisuuden, pelon tai muun avuttoman tilan takia.

Kesäkuun kolmantena päivänä rikoslakiin todellakin tuli muutos. Siitä on syytä olla tyytyväinen, vaikka minusta on käsittämätöntä, että lakimuutos tulee vasta nyt ja on käsittämätöntä, että vammaisuus on ollut raiskauksen rangaistusta lieventävä asia.

Sukupuoliyhteydestä puolustuskyvyttömän kanssa on nyt mahdollista määrätä kovemmat rangaistukset. Rikoslain muutoksen mukaan sukupuoliyhteys puolustuskyvyttömän henkilön kanssa on aina raiskaus. Henkilö on puolustuskyvytön, jos hän tiedottomuuden, sairauden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

Viimeisimmässä Tukilinja-lehdessä on kirjoittamani juttu vammaisten ihmisten kokemasta väkivallasta. Kirjoitin sen ennen kesäkuista lakimuutosta. Kuvituksena käytettiin mm. tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen karvaisia kahvikupin alusia. Niiden sitaatit olivat tutkija Vappu Viemerön artikkelista, joka käsitteli vammaisten naisten kohtaamaa väkivaltaa.

Vammaisuus lisää riskiä joutua henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi. On helpompi nujertaa ja loukata, jopa käyttää väkivaltaa, kun vastapuolena on puolustuskyvyttömäksi uskottu henkilö.

Länsimaissa vammaisuuden historia on täynnä väkivaltaa. Keskiajalla uskottiin esimerkiksi, että hulluus lähtee ihmisestä ruoskimalla. Tänä päivänä vammaisiin ihmisiin kohdistuva väkivalta on usein verhotumpaa ja vaiettua. Sen olemassoloa ei haluta myöntää, vaikka sitä tapahtuu edelleen joka päivä.

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Vaikeasti tunnistettava väkivalta

Kansainvälisten tutkimusten mukaan vammaisten ihmisten todennäköisyys joutua väkivaltaisesti kohdelluksi tai sillä uhatuksi on paljon todennäköisempää kuin vammattomien ihmisten. Suomalaista tutkimustietoa vammaisten ihmisten kohtaamasta väkivallasta ei juuri ole ja tarkkoja lukuja on vaikea saada.

Kootuista aineistoista käy ilmi, että vammaiset ihmiset saattavat kohdata monimuotoista väkivaltaa. Se voi olla suoraa fyysistä väkivaltaa tai henkistä, kuten vähättelyä, mitätöintiä, alistamista, uhkailua, eristämistä ja kontrollointia. Väkivaltaa on myös se, että ei auteta ylös vuoteesta ja viedään apuväline ulottumattomiin, kuten esimerkiksi pyörätuoli. Säännöstellään lääkkeiden saamista tai pakotetaan ottamaan rauhoittavia jos ihminen ei käyttäydy kuten kumppani, avustaja tai hoitaja haluaa. Väkivalta voi olla taloudellista, kuten vammaisen ihmisen rahojen luvatonta käyttöä, viedään eläke ja tuet.

Teos: Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen.
Anu Partanen on kirjoittanut karun, mutta arkisen artikkelin Image-lehteen vuonna 2007. Hän vastasi silloin vapaaehtoisena Naisten linjan auttavaan puhelimeen yhtenä iltana viikossa. Jutussa hän kertoo kuinka perheväkivallalla on kaava.

Varsinkin vammaiset tytöt ja naiset saattavat joutua kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa yllättävän monelta taholta. Vammaisia tyttöjä kohdellaan usein ensisijaisesti vammaisina ja siten sukupuolettomina olentoina. Tytön ei välttämättä tarvitse kohdata mitään erityisen vakavaa. Mutta kasvaminen väheksyvässä ilmapiirissä, jossa sanattomasti annetaan ymmärtää ettei hänen kannata edes haaveilla parisuhteesta, lapsista ja omasta perheestä, voi nujertaa ja johtaa heikkoon itsetuntoon. Jos ihmisellä on heikko itsetunto, eikä hän arvosta omaa kehoaan, hän voi joutua väkivallan kohteeksi helpommin kuin muut.

Väkivaltainen lähimmäinen

Vammainen ihminen on usein riippuvainen muista selviytyäkseen päivittäisistä toimistaan. Hänen ympärillään voi pyöriä perheen jäseniä, henkilökohtainen avustaja, puhetulkki, taksikuski, fysioterapeutti, siivooja, sosiaalityöntekijä, lääkäri, laitosten- ja sairaaloiden henkilökuntaa jne. Avustukseen liittyvä emotionaalinen ja fyysinen kontakti voi lisätä väkivallan ja hyväksikäytön riskiä. Koko elämänsä avustettavana ollut ihminen ei välttämättä erota missä hänen henkilökohtaiset rajansa ovat. He saattavat luulla, että henkilökohtaisten rajojen ylittäminen on osa vammaisena elämistä.

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Pelolla vaiennettu

Vammaisiin ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta ja hyväksikäytöstä puhutaan liian vähän. Sitä kokeneet ovat usein arkoja ja pelokkaita, he eivät uskalla nostaa asiaa esiin. Heitä on mahdollisesti uhkailtu ja vähätelty: “Ei sinua kukaan kuitenkaan usko.” He myös pelkäävät, että jos he ilmiantavat väkivallan tekijän, he voivat jäädä ilman tarvitsemaansa avustusta ja hoitoa.

Ihmisen fyysinen tai henkinen vamma voi estää häntä puolustamasta itseään. Ihmiset, joilla on kommunikaatio- ja oppimisvaikeuksia voivat kohdata uskottavuusongelmia yrittäessään kertoa kohtaamastaan väkivallasta. Helpommin kuunnellaan ja uskotaan läheistä, jolla on paremmat kyvyt kommunikoida.

Invalidiliiton naistyöryhmän sihteeri Pirkko Justander kertoo, että vammaisuuteen liittyy usein yksityisyyden rajoja rikkovaa tutkimista ja fyysistä koskettelua. Silloin vammainen ihminen ei itsekään aina huomaa milloin mennään asiattoman rajan yli. Justander kertoo, että rankimpien ja tiiviimpien hyväksikäyttöjen uhrit ovat usein monivammaisia naisia.

Vammaistyön ammattilaisille lisää tietoa

Justander ehdottaa, että pari - ja lähisuhdeväkivallan ja lastensuojelun piirissä työskenteleville sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille annettaisiin perus- ja täydennyskoulutusta vammaisuuden kohtaamisesta. Justanderin mielestä vammaistyötä tekevät ammattilaiset tarvitsisivat tietoa kuinka tunnistaa onko heidän asiakkaansa joutunut väkivallan tai sen uhan kohteeksi, ja kuinka häntä voisi auttaa.

Justander kehottaa kuvittelemaan miltä tuntuu, jos pitäisi soittaa kuljetuspalvelukeskukseen ja mennä kimppakyydillä turvakotiin! Sen lisäksi kaikki turvakodit eivät edes ole esteettömiä, eikä niissä ole saatavilla vammaisen naisen tarvitsemaa henkilökohtaista apua.

Esteettömimmät palvelut, joista saa neuvoja ja apua ovat puhelin- ja internet-palvelut. Vammaisjärjestöjen naisverkosto on korostanut näiden palveluiden kehittämistä ja rahoituksen lisäämistä, että ne soveltuisivat vielä paremmin kaikille huolimatta siitä minkälainen vamma asiakkaalla on.

Suojellen nujerrettu

Läheisten on silti ymmärrettävä, että vammaisella ihmisellä on oikeus seksuaalisuuteensa. Hänellä on oikeus toteuttaa sitä, jos hän ei vahingoita tai loukkaa muita. Suojelun nimissä tehty estäminen on yksi nujertavan väkivallan muoto.

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen teos "Julkista riistaa", joka käsittelee kehitysvammaisten silpomista, Ashley Treatmettia.

Raaimmillaan vammaisen ihmisen kehoon puututaan Ashley-hoidon muodossa. Yhdysvalloissa syvästi kehitysvammaisen Ashleyn vanhemmat ovat yhteistuumin lääkäreiden kanssa syöttäneet tyttärelleen hormooneja, jotta hän jää pienikokoiseksi ja siten kevyemmäksi kantaa, pukea ja kylvettää. Sairaalan eettisen toimikunnan luvalla Ashleyltä on poistettu kohtu, munasarjat ja rintarauhaskudos. Ashleyn rinnat saattaisivat kuulemma myöhemmin herättää joissain hoitotilanteissa tarpeettomia seksuaalisia mielikuvia ja altistaa hänet hyväksikäytölle. Vanhemmat ja lääkärit perustelevat hoitoa Ashleyn elämän laadun parantamisella ja kärsimyksen välttämisellä. “Growth attenuation” eli “kasvun vaimentaminen” on edelleen esillä monissa eettisissä keskusteluissa ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa.

Oikeusministeri oikealla asialla

Maaliskuussa vammaisjärjestöjen naisverkoston seminaarissa "Vammainen nainen ja väkivalta" vammaisiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttiin ääneen ja paljon. Monissa puheenvuoroissa mietittiin kuinka sitä voitaisiin tutkia ja ehkäistä. Seminaarin asiantuntijat olivat yhtä mieltä siitä, että vammaisilla naisilla ja tytöillä on moninkertainen riski vammattomiin verrattuna joutua väkivallan uhriksi.

Oikeusministeri Tuija Brax

Oikeusministeri Tuija Brax myönsi ettei Suomi ole mallimaa siinä, kuinka se täyttää valtiolle kuuluvan velvollisuutensa kunnioittaa, suojella ja edistää ihmisoikeuksia ja perusvapauksia. Vammaiset ihmiset eivät käytännössä pääse nauttimaan ihmisoikeuksista tasavertaisesti. Braxin mukaan vammaiset naiset ovat väkivallan kokijoina erityisen haavoittuvassa asemassa.

Myönteisenä asiana Brax koki sen, että vuonna 2010 Suomessa valmistui kaksi ohjelmaa, joita toteuttamalla voidaan puuttua vammaisten naisten kokemiin epäkohtiin. Ne olivat vammaispoliittinen ohjelma (VAMPO) ja naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma.

Oikeusministeri Brax kertoi, että hallitus on jo tehnyt esityksen, jonka mukaan sukupuoliyhteys puolustuskyvyttömän henkilön kanssa määriteltäisiin aina raiskausrikokseksi. Vastaavasti on tarkoitus muuttaa seksuaaliseen tekoon pakottamista koskevia säännöksiä. Käytännössä uudistus parantaisi erityisesti vammaisten ihmisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rikosoikeudellista suojaa.

Jenni-Juulia oli suunnitellut seminaarin kahvitauolle kahvikuppien koristeet,
joiden tekstit saivat vetäisemään kahvit väärään kurkkuun.

Naisverkostojen julkilausuma

Seminaarin yhteydessä vammaisjärjestöjen naisverkosto antoi julkilausuman vammaisiin naisiin kohdistuvan väkivallan ja hyväksikäytön tunnistamiseksi, ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Julkilausumaan voi tutustua tarkemmin osoitteessa www.invalidiliitto.fi/naistyoryhma

Kuulijoiden joukossa oltiin varmaankin yhtä mieltä siitä, että seksuaalinen hyväksikäyttö pitäisi aina tuomita raiskauksena. Rangaistuksen tulisi olla jopa ankarampi, jos seksuaalirikoksenuhri on vammainen, ei koskaan lieventävä seikka.

Rikosilmoitus on askel kohti toipumista

Rikosilmoituksen tekeminen on muutakin kuin tekijän saattamista tuomioistuimen eteen - se on yksi tapa toipua ja päästä eteenpäin. Se on osa loukkauksen käsittelemistä. Se on selkeä viesti tekijälle, että tätä en siedä. Rikosilmoitus voi olla ensimmäinen askel toipumiseen, koska tehdessään sen ihminen myöntää joutuneensa rikoksen uhriksi. Uhri ei ole syyllinen kokemaansa väkivaltaan.

Olutta ja maailmanlaajuista vastuuta

2011-08-26T19:45:00.000+02:00

Syksy on lähtenyt käyntiin. Eri tahot järjestävät tilaisuuksia. Kaikissa ei ehdi käydä, mutta hauskimpia ja mielenkiintoisempia ei voi jättää väliin.

Sinebrychoff esitteli uusia oluitaan ravintola Carelian kabinetissa. Todellinen oluen ystävä, maisteri Simo Frangén, veti kuivin suin oluenmaistajaistestin. Olen joskus ollut viininmaistajaisissa. En ole ollenkaan asiantuntija, minulle on olemassa hyvää ja vähemmän hyvää puna- tai valkoviiniä. Kun asiantuntija kertoi mihin on kiinnitettävä huomiota ja viinit maistettiin peräkkäin, tapahtui ihme. Tämä sama ihme tapahtui oluen kohdalla. Saatoin aistia ruista, tumman leivän täyteläisyyttä, kukkamaista mausteisuutta ja maltaista katkeruutta. Suosikikseni nousi Panimomestari Nikolain vuosiolut 2012. Se on suodattamatonta kellariolutta. Vaaleaa likkojen kaljaa, kuten joku sanoi.

Karhu-ryijy. Kuva: Sinebrychoff.

Graafikkona ja vanhana mainosmaakarina en voi olla ihailematta Karhu-oluen tunnusta ja toimivaa brändiä. Kuulin, että innokkaat käsityöihmiset ovat kutoneet Karhu-villapaitoja ja Koff on teettänyt Karhu-ryijyjäkin. Karhuvillapaidan ohje on ollut Novitan syksy 2010 lehdessä. Todellinen äijäpaita!

Markkinoille ovat tulleet myös Fingerpori bisse ja lonkku. Pöytäseurueemme kanssa tuumailtiin, että mikä olisi sopivin tilaisuus nauttia niitä. Olimme yksimielisiä, että siinäpä juomat kalsarikännille.

Tästä on turha yrittää virittää tyylikästä aasinsiltaa seuraavan päivän tilaisuuteen. Olin suureksi hämmästyksekseni saanut kutsun Hanasaareen Stenbäck symposiumiin, jonka aiheena oli globaali vastuumme. Se järjestettiin Pär Stenbäckin elokuun alkupuolella olleen 70-vuotispäivänsä kunniaksi.

Stenbäckin humanitaarinen työ on ehkä näinä päivinä tunnetumpaa ulkomailla kuin Suomessa. Hän valvoo muun muassa Kansainvälisen Punaisen Ristin puolesta Israelin ja Palestiinan humanitaarista sopimusten noudattamista. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Suomi on kaksikielinen maa ja sellaisena sen tulisi säilyä. Stenbäck on kirjoittanut kotisivulleen aiheesta hienon kolumnin, jota suosittelen luettavaksi.

Valotus- ja rajausmallina meidän kertakäyttöstudiossamme.
Olisihan sitä voinut hymyilläkin.

Stenbäck auttoi Deep Blueta tekemään 12 osaisen ohjelmasarjan Maailman tuntemattomista kriiseistä vuonna 2008. Ne esitettiin TV1:sen aamutelkkarissa. Stenbäck on toiminut monta vuotta International Crisis Groupin hallituksessa ja hänen ansiostaan pääsimme Osloon ICG:n kokoukseen haastattelemaan kriisien asiantuntijoita. Minun maailmankuvaani se avasi paljon.

Tässä on vapaa tulkintani Pekka Haaviston kommentista symposiumin keskustelupaneelissa. Kuinka oikeassa hän onkaan.
Suomessa asuvat koulutetut pakolaiset ovat käyttämätön voimavara. He ovat nähneet pohjoismaisen elämäntavan. He voisivat auttaa ja olla mukana omien maidensa kriisien selvittäjinä. He ymmärtävät paikallisia työtapoja ja kuinka kansalaiset parhaiten oppivat. Ennen kaikkea he, käydessään kotimaissa ja mahdollisesti palatessaan, vievät tietoa siitä, mihin suuntaan ja minkälaisin keinoin yhteiskuntaan voidaan vaikuttaa. Pakolaisten vahvuutena on, että he ovat olleet syvällisesti tekemisissä kummankin kulttuurin kanssa. He ovat parhaita elämäntapojen välisiä tulkkeja.

Puheenvuoroissa tietysti mainittiin monia Stenbäckin uran ansioita. Symposiumin wrap-upissa Stenbäck kertoi, että hänestä on hieman hämmentävää saada näin paljon kehuja. "Ota vaan vastaan - ei kannata odottaa hautajaisiin asti", oli hänen viisas vaimonsa Sissel, sanonut.

Rööperi ja lapsuuteni Helsinki

2011-08-19T16:14:00.000+02:00

Rööperifestin juontaja, Jone Nikula sanoi:
"Peitsamo teki uuden ennätyksen siinä kuinka paljon naisia tanssii yhtäaikaa Fredan torilla."
Kari Peitsamo on uuspunavuorelainen.

Eilen näillä kulmilla oli Rööperifest. Se on pieni ja kodikas kaupunginosajuhla, jonka keskus on Fredan torilla.

Torikahvila Suksii.

Suksiin kabinetti.

Torilla on tänä kesänä ollut uudet kahvilanpitäjät ja näyttää siltä, että he ovat saaneet hiljaiseen toriin eloa. Torikahvila Suksiin kalusteet ovat ihan hassuja, vanhoja ovia, eriparisia tuoleja ja kaikenlaisia koristeita kuten silitysrautoja, sukelluskypärä, vanhoja puhelimia, suksia ja vaikka mitä.

Onhan se tietysti trendikästä asua Punavuoressa, mutta olen kotoisin lähinurkilta. En osaisi asua muualla. Olen yrittänyt, mutta kuulun tänne. Lapsuuteni asuin Neitsytpolulla ja koulua kävin Tehtaankadun kansakoulussa. Pesimme äidin kanssa mattoja Kaivarissa mattolaiturilla.

Neitsytpolku Tehtaankadun kulmasta.

Aikoinaan äitini oli silloin tällöin ystävättärensä Irjan kapakassa viinakassana. Nyt Tehtaankadulla on samassa osoitteessa ravintola Amigo. 60-luvulla ravintola oli nimeltään Keidas ja se oli sisältä aivan erinäköinen. Se oli karu paikka, mutta liinat olivat valkoisia ja tarjoilijoilla oli tummat puolihameet ja valkoiset puserot. Siellä opin syömään oikeaa wienersnitzeliä, joka oli varmaan paikan hienoin ruoka. Isäni herkkua oli leikkelelautanen. Siihen aikaan ravintoloissa oli oltava ruokaa, koska muuten ei olisi saanut tarjota alkoholia.

Äidin ja Irjan luokkakuva. Äiti, Ruth Onnela, oikealla edessä.

Irja istuskeli liikaa asiakkaiden kanssa ja hänen kirjanpitonsa oli niin ja näin. Sain sen käsityksen, että Keitaassa sai ryypätä luotolla, jos oli Irjan kaveri tai kantis. Tarjoilu lopetettiin vain jos käyttäytyi Irjan mielestä huonosti. Keidas oli täynnä mielenkiintoisia tyyppejä, joista moni oli pahasti alkkiksia. Muistan pitkän herra Spöken, jolla oli aina tumma puku. Hän asui kahden vanhapiikasisariensa kanssa Laivanvarustajankadulla. Spöke viihtyi ilmeisesti paremmin Keitaassa kuin kotona raittiiden siskojen valvonnan alaisena. "Spöke vinglar hem", äiti totesi, kun näimme Spöken lähtevän Keitaasta. Kuulin tarinan toisesta pukuherrasta, joka istui takapöydässä syömässä. Kun hän oli lopettanut ateriansa, hän tarttui tyynen rauhallisesti viereiseen tyhjään tuoliin ja paiskasi sen ikkunasta läpi. Koko ikkuna rämähti kadulle ja herra astui ulos. Ovelle oli liian pitkä matka.

Ruth

Kansakoulussa

Äiti suhtautui spurguporukkaan ymmärtäväisesti ja edellytti sitä minultakin. Minua hävetti, että mielestäni äiti tunsi kaikki lähiseudun puliukot, joita silloin oli paljon. He olivat yleensä sotaveteraaneja, jotka eivät enää saaneet elämästä kiinni. He nostivat aina kohteliaasti pipojaan ja myssyjään ja sanoivat: "Hyvää päivää rouva Skytt." En muista, että kukaan olisi ollut agressiivinen, lähinnä he olivat surumielisiä tai nousukännissä hilpeitä. Äiti sanoi, että jos he tulevat päivällä oven taakse soittamaan ovikelloa, niin voileipää pitää antaa, mutta heitä ei saa pyytää sisään eikä saa antaa rahaa. "He saavat odottaa rapussa sen aikaa, kun teet leivän." Olin synkeä lapsi. En koskaan avannut ovea, jos olin yksin kotona.

Mattolaitureilla on iltaisin onkijoita. En tiedä saako niillä enää pestä mattoja.
Laitureiden edessä on Uunisaari, jossa opin uimaan.
Jossain laatikossa on tallella todistus uimakandidaatin tutkinnosta.

Kun olimme mattolaiturilla pesemässä mattoja, paikallinen puistoherra tuli tervehtimään äitiä ja kysyi, jos hän saisi ajaa partansa. Äiti antoi hänelle mäntysuopaa ja herra asetteli pienen taskupeilinsä ämpäriämme vasten ja ajoi partansa. Äiti ojensi esiliinansa, johon herra huolellisesti kuivasi leukansa. Olin aivan varma, että kaikki kaverini näkevät! Murjotin loppupäivän.

Eräänä iltana Keidas oli jo menossa kiinni, kun äiti ja Irja huomasivat, että "paronitar", Baronessan, oli sammumaisillaan pöytään. Äiti sanoi Irjalle, että hän saattaa lähtiessään Baronessan kotiin. Äiti otti hänet käsikynkkään ja niin he lähtivät hoipertelemaan Ehrensvärdintielle. Äiti oli hyvin lyhyt, 152 cm ja sammumaisillaan olevan naisihmisen taluttaminen on kova homma. Perillä hän kaivoi Baronessan käsilaukusta avaimet ja avasi oven suureen hämärään eteishalliin, josta lähti käytäviä moneen suuntaan. Huoneistossa oli täysin hiljaista, siellä ei asunut muita. Äiti auttoi Baronessan hallin pitkälle pehmustetulle penkille nukkumaan, haki jostain huoneesta shaalin ja laittoi käsilaukun viereen. "De var nog lite sorligt", hän sanoi tultuaan kotiin.

Tehtaankatu Punavuoreen päin.

Myöhemmin Irja sairastui vakavasti. Keidas meni nurin, lopetti tai myytiin, en tiedä tarkkaan. Kantikset löysivät pienen haparoinnin jälkeen tiensä Sea Horseen.

Tiukkapipoinen moraalinvartija

2011-08-12T18:51:00.000+02:00

Kukkahattutäti.com -projektilla on näyttely Helsingin Kalasatamassa: Kukkahattutäti goes Bermuda-kontti. Kukkahattutätejä, Ninni Luhtasaarta ja Jaana Ristolaa, olen hehkuttanut aikaisemminkin kannatettavasta ideasta, joten pitihän siellä käydä katsomassa.

Jaska muistuttaa Viirun Pesosta, eiks vaan?

Mikä suloinen sininen härpäke!

Edelleenkin he julkeasti kannattavat ihmisten välistä tasa-arvoa ja muita kukkahattutädeille tyypillisiä arvoja, sekä etsivät kaltaisiaan. Ylen Olotila haastatteli Ninniä ja Jaanaa, joiden mielestä monilla on ollut kyvytön olo maahanmuuttokeskusteluissa ja huumori on ollut tervetullut väline ottaa kantaa.

Samalla matkalla poikkesimme Tuntemattomien kontissa, jossa oli kesän neljäs näyttely: "Leipäjono ja lihateollisuus". Teoksia ei tarvitse selittää, ne ovat sen verran vaikuttavia. Kuten Tuntemattoman kontin ideaan kuuluu, taiteilija paljastetaan 23.8. Minulla on oma epäilyni hänestä. Olen suututtanut muutaman ystäväni puolustamalla yhtä hänen kuuluisaa teostaan. Puolustan sitä vieläkin.

Flow Festivaalin komeat teltat Kalasataman ja Suvilahden välissä.

Kalasataman graffittiseinä.

Kalasataman väliaika on ollut yksi tämän kesän hauskimpia kultuuritapauksia.

Lapsiystävällinen Georgioupoli Kreetalla

2011-08-09T00:03:00.000+02:00

Kuuma Kreeta on enää muisto. Olin jo unohtanut minkälaista on matkustaa lapsen kanssa. On hauska seurata kuinka kaikki on hänelle uutta ja jännää. Mutta kyllä se välillä käy työstä, lapsi ei ole joustava ja pitkämielinen matkakaveri. Asioiden pitäisi tapahtua samalla tavalla kuin kotona, mielellään heti, mutta kuitenkin hauskemmin.

Siinä vaiheessa, kun hän kreetalaisten herkkujen edessä muisteli haikeudella kalapuikkoja, luovuin yrityksestä opettaa ruokakulttuuria.

Onneksi olin löytänyt lapsiystävällisen hotellin. Georgioupolin kalastajakylä on noin Hanian ja Rethymnonin puolivälissä, Dhrápanoksen niemen eteläosassa. Almyros-joen ja uimarannan mutkassa on Georgioupolis Beach Hotel, joka on mitä parhain paikka lapsien kanssa matkustaville.

Henkilökunta on ystävällistä, huoneet yksinkertaisia, mutta siistejä. Jokaisessa on jääkaappi. Pihalla lastenallas ja syväallas, iso pihalle avoin ravintola ja meri aivan aidan takana.

Uimarantaa siellä oli 10 kilometriä. Uimarannan aurinkotuolit maksavat samanverran kuin 90-luvulla eli 3 euroa päivä ja siihen sisältyy juoma ja päivänvarjo.

Viikko kului altaalla ja rannassa. Päiväretkellä kävimme neljän kilometrin päässä Kournás-järvellä. Se on ainoa Kreetan makeavetinen järvi. Vuoret sen ympärillä tekevät siitä vaikuttavan järviin tottuneelle suomalaisellekin. Olisi ollut mukava istua tavernassa katselemassa kuinka aurinko laskee.

Suosittelen kaikille lasten kanssa matkustaville Georgioupolin kylää ja hotelliamme. Kreetalaiset pitävät lapsista, paikka on turvallinen, tavaroitaan voi jättää sinne tänne ja mitään ei häviä. Kaupoissa annetaan oikein takaisin ja kaikki on kohtuuhintaista. Kreetalaista ruokaa on turha kehua enempää, se on jokapaikassa hyvää, jopa lasten rakastamat pizzat maistuvat paremmilta.

Kreetan muistoja

2011-07-29T18:27:00.000+02:00

Joskus 90-luvulla lähdimme Jaskan kanssa Kreetalle liian aikaisin keväällä. Siellä vihmoi ohutta sadetta ja oli koleaa. Hotellissa ei tietenkään ollut lämmitystä, kivilattiat olivat jääkylmät ja minulla oli ennestäänkin vuotava nuha.

Olin saanut päähäni, että haluan ajaa avojeepillä tukka tuulessa hulmuten, joten vuokrasimme vihreän pikkujeepin. Sitä oli aivan kamala ajaa, iskareita ei ollut nimeksikään, ohjaus ei palauttanut yhtään ja jeeppi tuntui karkaavan käsistä helposti. Puristin rattia rystyset valkoisina ja vuotava nenä kiinni sateisessa tuulilasissa. Märkä tukka ei hulmunnut mihinkään, lähinnä muistutin hätääntynyttä hiirtä.

Kissamoksen rannalla.

Matkakuvat olivat sitten tätä luokkaa.

Kukkahattutäti

2011-07-23T20:02:00.000+02:00

http://www.kukkahattutati.com/

Äärikonservatiivisten ja ahtaiden arvojen aikoina Ninni Luhtasaari ja Jaana Ristola sanovat: "Me julkeasti kannatamme ihmisten välistä tasa-arvoa, sekä muita kukkahattutädeille tyypillisiä arvoja, ja etsimme kaltaisiamme. Rasismia perustellaan sananvapaudella ja kasvojen antaminen rasismille on jopa trendikästä. Meidän mielestämme kukkahatut ovat trendikkäitä ja sopivat kaikille niille, jotka eivät hyväksy rasismia."

Hellettä Hietsussa

2011-07-22T21:36:00.000+02:00

Ensimmäinen kirpparipäivä. Yhdenkään tavaran perään en ole haikea. Oli hauskaa seurata kuinka moni ilahtui kamoistani, joita olen itse pyöritellyt kiertis-kirppis-kaatis -ajatuksin. Lisäsin Off the Record sivulle muutaman hattukuvan. Olisinpa ehtinyt tehdä niitä enemmän, moni kyseli tuonko huomenna lisää kukkahattuja. En valitettavasti. Lupaan ensi kesäksi tehdä niitä paljon.

Kirpparifiiliksiä

2011-07-20T23:27:00.000+02:00

Olen siivonnut kellaria, firman varastoja ja kaappeja kotona. Perjantaiksi ja lauantaiksi olen varannut Hietsusta kirpparipaikat. Tänä aamuna olin siellä Helin kassivahtina sillä aikaa, kun hän haki pöydän ja rekin.

Kesäinen Helsinki

2011-07-10T13:58:00.000+02:00

Kaupunkilaisen kukkaniitty löytyy tänä kesänä Kalasatamasta. Helsinki aikoo rakentaa sinne uuden lähiön, mutta nyt siellä kannattaa käydä. Aivan kärjestä löytyy Ihana Kahvila, joka on nimenä mukaisesti ihana kesäkahvila, joka on tehty kahteen vanhaan konttiin. Kalusteetkin ovat nokkelasti valmistettu. Olen käynyt siellä pari kertaa kahvilla ja syömässä parasta porkkanakakkua ikinä.

Kalasataman alueella on tapahtumia ja näyttelyitä Tuntemattomien galleriassa.

Joutomaalta keräsin parvekkeelle hienon kimpun.

Mitä kertoa matkasta?

2011-06-30T15:57:00.000+02:00

On vaikeaa päättää mitä matkasta kertoo. Itse, eikä kukaan muukaan jaksa lukea pitkiä matkapäiväkirjoja tyyliin sitten me mentiin. Syvällisiä ajatuksia ei putkahda nähtävyyksien äärellä. Haaremin ovella, Topkapin palatsissa, ajatus karkaa lähimpään ravintolaan, jossa voisi istua lepuuttamassa jalkojaan ja syödä jäätelöä. Iltapäivällä, viinilasillisen jälkeen, ei teekään mieli mennä seisomaan Sinisen moskeijan jonoon kengät kädessä. Päivänokoset kuulostavat paljon houkuttelevimmilta.

Mikä oli suurin elämys? Yksittäistä sellaista ei ollut. Koko matka on elämys. Sininen moskeija auringon laskiessa, kun minareeteista alkaa kuulua muezzinien huutoja. Ihmisten pyykit ja parvekepuuhat. Kissat ja pikkukaupat. Ruoka ja Bosporin laivat. Mattojen ostaminen basaarista. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Orhan Pamuk luonnehtii usein Istanbulin peruskäsitteeksi surun. ”Kaikkien istanbulilaistenkin sisäistämän, rakastaman ja levittämän ’kaunis Istanbul’ -kuvan on väkisinkin pidettävä sisällään paljon surullisten raunioiden tunnelmaa.”, kirjoittaa Pamuk. En ymmärrä raunioiden surua, koska en tunne niiden tarinoita.

Tästä klikkaamalla pääsee katsomaan kaikkia kuvia, kaikki tunnelmia.

Tirkistelyä

2011-06-23T22:43:00.000+02:00

Matkustaminen on myös tirkistelyä. On hauskaa katsella ihmisten arkipäivää. Meidän hotellimme on keskellä tavallisten ihmisten asuinaluetta ja huoneemme ikkunasta ja kattoterassilta ei voi välttyä näkemästä mitä kaikkea ihmiset puuhailevat.

Kodit, parvekkeet ja terassit ovat selvästi naisten paikkoja. Naiset tuulettavat sänkyvaatteita, istuskelevat perheenjäsenten tai ystävien kanssa, katselevat kadun vilinää ja huutelevat naapureille kaiteiden yli. Vaikka oli vähän salatirkistäjän olo, en malttanut olla kuvaamatta miten parvekkeilla ja ikkunoissa elettiin.

Miksi pitää resuta maailmalle?

2011-06-22T22:51:00.000+02:00

Joskus ihmettelen matkustusintoani. Pari päivää ennen lähtöä yritän hulluna tehdä pöytää putsiksi ja varata viimeisen päivän ennen matkaa rauhalliseen pakkaamiseen. Kuitenkin aina jotain jää tekemättä ja pakkaan viimetingassa viimeisenä yönä silittämättömiä vaatteita. Taas menee liian myöhään. Halpislentojen lähdöt ovat usein aamuvarhaisella. Yöunet jäävät kolmeen tuntiin. Lentoasemalla hörpin aivan liian kalliin aamukahvin, pää on kipeä ja samea vähäisestä unesta. Katselen ihmisiä. He vaikuttavat kummallisilta, lentokenttäbussi on kuuma ja ahdas, vieruskaveri haisee hieltä. Tästä kaikesta maksan ja lähden vapaaehtoisesti.

Hieltä haiseva mies lentokenttäbussissa on yrittänyt poistaa vanhoja tatuointeja ja nyt ne kuultavat rosoisen arpikudoksen alta. Jaskan toisella puolella istuu tyylikkäästi harmaantunut vanha nainen. Hän on edelleen kaunis ja tietoinen siitä. Hän yrittää päästä juttuun jokaisen lähistöllä olevan miehen kanssa. Hän on kehittänyt kasvoilleen pienen kestohymyn, josta ei tiedä onko se aitoa. Luovuttaisit jo.

Muutaman rivin päässä tiilenväriseen paitaan pukeutunut keski-ikäinen mies kertoo kuinka hän sammui Rigassa taksiin ja pudotti sinne tavaransa. Tekisi mieli sanoa: Ansaitusti, vanha juttu.

Aasialainen nuori mies, jolla on Monkin rottinkihattu takaraivolla. Laiha, nörtin ja puunhalaajan ristisiitos, jonka lököttävät farkut on paikattu tarkoituksella tai muodinmukaan nahkapaikoilla.

Liikuttavin on nuori mies, jolla on läpinäkyvässä kertakäyttömukissa sammalta ja siinä pieni maksaruoho. Kenelle hän mahtaa sitä viedä?

Lentokoneen käytävällä joku nipistää minua reidestä. Se on pieni vauva, joka on kuulemma ensimmäisellä lennollaan.

Alta tunnin olemme Rigassa. Lentokenttäbussin hehkuvan anilliinin värisistä tangoista näkee, että entisessä itä-blokissa ollaan. Muistan kuinka Nunnun kanssa olimme vuosia sitten Varsovassa ja kentällä tullimiehet istuivat marjapuuron värisissä kopeissa.

Kentällä kuluu pari tuntia. Odotustilassa on turkkilaisia rouvia suurine eväspusseineen, jossa on herkullisen näköistä kotonaleivottua piirakkaa. Rouvien pulleilla pikkupojilla on karkkirannekkeet! Sellaisia en ole ennen nähnyt. He availevat niitä kuin taskukelloja ja puputtavat namuja mieluummin kuin piirakoita. Katselen nälkäisenä, kun rouvat pakkaavat ronkeleiden prinssien piirakat takaisin yhteen monista kasseistaan.

Rigan kentällä lentelee lokkiparvia. On hassun näköistä, kun niitä ajetaan takaa vanhalla autolla, joka pomppii kuin suomalaisisännän peltoauto pitkin nurmikenttiä.

Air Balticilla hintaan ei sisälly minkäänlainen syötävä. Ostamme kanasalaatit, reissun kunniaksi Bloody Maryt ja vettä. Luemme kumpikin omaa Pamukkiamme, Jaskalla on "Muita värejä" ja minulla "Istanbul - Muistot ja kaupunki".

Laskeuduttaessa on pakko myöntää, että Istanbul on vaikuttava näky. Valtava kaupunki meidän allamme jatkuu horisonttiin asti.

On yllättävän helppoa mennä metrolla kohti keskustaa. Maksamisen ymmärtäminen kesti hetken, mutta asiallinen naisvirkailija tuli näyttämään kuinka automaatista sai tarvittavat matkapoletit. Vaihdamme raitiovaunuun ja osaamme jäädä oikealla pysäkillä pois. Jyrkkä katu viettää suoraan kohti merta ja karttaa on luettava melkein joka kulmassa. Autot ajavat vaarallisen läheltä ja kivetyt kadut ovat hatarajalkaiselle kauhistus. Mutta hotelli löytyy ja viidennen kerroksen huoneesta on upea näköala kattojen yli merelle.

Bluefish, isoa rucolaa, perunaa, sitruunaa ja
paahdettua pihvitomaattia.
Kala oli maustettu laakerilla ja
oliiviöljyllä. Kalassa ei ollut ruodon ruotoa,
ja nahka oli ohutta ja rapeaa.

Turkkilainen kahvi ja pistaasibaklava jälkkäriksi.

Jäätelöshow, "venyvää" jäätelöä,
jonka venyvyyden salaisuus on sakeutusaineena
käytetty orkideanjuuri.

Jos kello ei taas olisi vaikka mitä, kertoisin lisää, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Kuten kuvista näkyy, kävimme syömässä hyvin ja sen jälkeen Jaska nukkui koko illan kuin tukki. Minun oli pakko kiivetä kattoterassille, joka oli kuulemma American bar. Siellä oli läjäpäin lokinkakkaa ja muutama tuoli ja pöytä. Baaria ei näkynyt, mutta se ei haitannut, päinvastoin.

Seisoin kattoterassilla katselemassa, kun aurinko laski. Sininen moskeija värjäytyi punertavaksi, valot syttyivät ja sadoista minareeteista alkoi kuulua rukoushuutoja. Niistä muodostui moniääninen matto, jota autontorvet, lokkien ja lasten huudot ja mouruavat kissat säestivät. Marmaranmeri oli täynnä redillä olevia laivoja. Ilma oli lämmin, tuoksui ruoka, pakokaasu, lika ja elämä.

Ymmärrän hyvin miksi matkustan.

Juhannukseksi Istanbuliin

2011-06-22T00:18:00.000+02:00

Olen pakannut, ostanut Orhan Pamukin Istanbul - Muistot ja kaupunki, kartan, tulostanut ravintoloiden osoitteita, kopioinut juttuja Topkapin palatsin celadon astioista ja tavoitellut Vefa Özneä, joka oli naapureittemme oppaana ja taksikuskina heidän Istanbul reissullaan.

Miksi haluan Istanbuliin? Haluan aina jonnekin, tällä kertaa sinne, koska en ole aikaisemmin käynyt. Istanbul on lapsuuttani. Silloin Istanbul oli jotain äärettömän kaukaista ja ihmeellistä.

Isäni istui vappuna haalistunut kreppipaperinen fetsi päässään, tukevasti päissään ja äitini paheksui. Hän paheksui sekä känniä että fetsiä. Ymmärsin, että hattuun liittyi myös joku poliittinen näkemys, josta äiti ei pitänyt. Hänestä fetsin käyttö oli tyhmä vitsi. Ehkä juuri äidin kiusaksi isä pakkasi aina fetsin takaisin laatikkoon ja kaivoi sen taas esiin seuraavana vappuna.

Üsküdar, juskadaara, kuten me sitä hoilasimme, oli meille siihen aikaan eksoottisin mahdollinen iskelmä. Vieno Kekkonen lauloi kuinka lyhdyt välkkyivät Bosporin pintaan ja minareettien tornit kertoivat sulttaanien loistosta. "Kuiskaa siellä ikivanha tammi huumasta haaremien."

Toivottavasti minun lapseni tai lapsenlapseni ei joudu pakolaiseksi

2011-06-20T12:39:00.000+02:00

Kuva: UNHCR, The UN Refugee Agency, Maailman pakolaispäivä 2011

Nyt en halua kuulla yhtään ininää romanialaisista kerjäläisistä. Ne, jotka haluavat vääntää juttua varkaista yms. voivat kirjoittaa muille sivuille.

Tänään on Maailman pakolaispäivä. Haluan osoittaa myötuntoa kaikkia maailman pakolaisia kohtaan ja olen kiitollinen siitä, että minun lapseni tai lapsenlapseni eivät toivottavasti joudu pakolaisiksi.

Konfliktien ja vainon vuoksi pakenemaan joutuneita ihmisiä oli maailmassa vuoden 2009 lopulla 43,3 miljoonaa. He tulevat myös tänne, vaikka vastustajia olisi kuinka. He ovat paenneet kotimaastaan, koska heillä on perusteltu aihe pelätä joutuvansa vainotuksi. Yleensä rodun, etnisyyden, uskonnon, kansalaisuuden tai poliittisen mielipiteen takia.

Vuonna 2010 Suomessa tehtiin myönteisiä turvapaikkapäätöksiä 1784 kappaletta. Määrä on niin pieni, että se ei ole kansantaloudellisesti merkittävä. Haluaisin tietää kuinka moni heistä on vammainen.

En edes yritä sanoa mielipidettä neutraalisti ja älykkäästi, koska kaikki ne, jotka vastustavat pakolaisten ottamista Suomeen leimaavat minut joka tapauksessa hyysääväksi kukkahattutädiksi. Olen kukkahattutäti. Häpeän jokaista rasistista ajatusta lähipiirissäni ja itsessäni. Häpeän sitä, että olen osa sellaisen muutoksen Suomea, joka vastustaa pakolaisten ottamista tänne.

Suomi, jossa olisi pelkästään sisäsiittoisia suomalaisia on pelottavan näköalaton ajatus. Suljettu yhteiskunta on meille kaikille vaarallinen henkisesti ja fyysisesti.

Ei ole olemassa laittomia pakolaisia. Ihminen, joka hakee turvapaikkaa, ei oleskele maassa laittomasti. Yksikin pakolainen ilman toivoa on yksi liikaa, on päivän teema.

Turun Tintti ja norsupyssy

2011-06-15T15:48:00.000+02:00

Minulla oli ilo ja kunnia kirjoittaa vastailmestyneeseen Tukilinja-lehteen yhtä pelottomasta ja uteliaasta miehestä kuin sarjakuvataiteilija Hergén luoma Tintti. Tinttiä ja Turun esteettömyysasiamies Heikki O. Haulistoa yhdistää pelottoman luonteen lisäksi punainen tukkatupsu.

Ajattelin ensin jutulle otsikoksi: Turun palo, koska Heikillä on punaisen tupsunsa lisäksi palava halu saada turkulaisten asiat järjestykseen. Mutta Turun palo oli sen verran traaginen historiallinen tapaus, että luovuin siitä. Toimitus ratkaisi asian puolestani hyödyntäen Heikin lempinimeä - Haulikko. Otsikoksi tuli: Turun pamaus!

Heikki Haulisto ajaa komeasti Turun linnaan, suoraan sen tunnetuimmasta sisäänkäynnistä. Tammikuusta alkaen on tyylikästä, puusta tehtyä luiskaa pitkin päässyt vaivatta pyörätuolilla linnan sisäpihalle. Sen kiveystä on tasoitettu kulkemisen helpottamiseksi. Reitti jatkuu edelleen hissille, joka vie päälinnan ylempiin kerroksiin ja tärkeimpiin näyttelytiloihin. Kuudennessa kerroksessa on porrasnostin, jolla pääsee luentosaliin. Reitin varrelta löytyy Hauliston hyväksymä oikeaoppinen vammaisvessa. Haulisto kehuu estoitta projektiin osallistuneita arkkitehteja ja Turun linnan tutkija Antti Sunaa, joka myöntää olleensa alussa hieman epäileväinen. Nyt he ovat Hauliston kanssa hyviä ystäviä ja yhdessä ylpeitä saavutuksestaan, joka on onnistunut museaalisia arvoja kunnioittaen.

Esteettömyys on Turussa menestystarina. Viime joulukuussa Turku sijoittui EU:n Esteetön kaupunki -kilpailussa neljän finalistin joukkoon.

”Tärkeintä Turun esteettömyydessä on se, että me olemme saaneet aikaan runsaasti asennemuutosta, joka ilmenee sangen monilla eri tavoilla. Poliitikot ja päättäjät ovat alkaneet ajatella positiivisemmin”, iloitsee Haulisto ja jatkaa: ”Kaupungin henkilöstöstäkin yhä suurempi osa on alkanut ymmärtää, että on totta mitä toi Haulisto saarnaa. Esteettömyyttä on alettu huomioida suunnittelupuolella eri ohjelmissa ja suunnitelmissa, jotka antavat suunnat meidän jälkeemmekin."

Luiska, hissi vai norsupyssy?

Haastattelu tehtiin talvella kipakassa pakkasessa, jota lähdimme karkuun Panimoravintola Kouluun Eerikinkadulle. 1800-luvulla rakennettu vanha tyttökoulu on sekin huomioinut esteettömyyden kiitettävästi. Porras- ja pystyhisseineen se on oiva paikka hyvän oluen ja ruoan ystävälle. Ja sitähän paistinkääntäjäksi sapeloitu Haulisto on. Saatuamme eteemme tuopilliset maltaista Reksi-olutta kysäisen Hauliston mielipidettä hisseistä ja luiskista. Vuolas vastaus on esitelmän ja saarnan tuohtunut yhdistelmä.

”Luiska on näppärä apu pieniin korkeuseroihin, maksimissaan puoleen metriin. Turun linnan sisäänkäynti on malliesimerkki. Mutta usein kuvitellaan, että luiskan teko on halpaa ja sitten niistä tehdään sellaisia Linnanmäen vuoristoratoja. Jos luiska ei riitä, niin suosittelen aina pystyhissiä. Se on parempi kuin porrashissi, joka on vaappuva ja vaikea. Siinä on kääntelyitä ja vääntelyitä ennen kuin se on avattu. Ainoa oikea, mutta ei aina mahdollinen, ratkaisu on riittävän tilava pystyhissi. Rakentamismääräyskokoelma on tiukentanut määräyksiä taso-erojen suhteen, mikä on jonkinlainen saavutus.

Anders Helgesson/pixgallery.com

Hyvä asia on, että Turun kaupungin pyytäessä tarjouksia porras- tai pystyhisseistä olen saanut sinne ehdon, että vammaishissin pienimmän kantokyvyn täytyy olla vähintään 300 kg. Minulla on allani 150 kg painava pyörätuoli. Kun yhdistetään tuolin ja ”ei-höyhensarjalaisen” vammaisen paino, tavarat ja lisälaitteet kuten hengityslaite, kertyy painoa helposti liki 300 kg. Hissin kokoa määriteltäessä on otettava huomioon, että hissiin on mahduttava isokin pyörätuoli, avustaja ja laukku. Pienin hissi ei toimi.

Toinen asia vammaishisseissä on se, että nappia pitää painaa koko ajan. Se on hissintarkastuslaitoksen muka turvallisuusvaatimus. Kaikilla vammaisilla ole voimia painaa jäykkää nappia koko ajan. Jos avustaja ei mahdu mukaan tai hissiä ei voi käyttää ulkopuolelta, ei matkanteosta tule mitään.

Haluaisin mennä hissien maahantuojien luo norsupyssyn kanssa. Heillä tulisi olla moraalia ja vastuu siitä, mitä he myyvät ymmärtämättömille rakentajille ja rakennuttajille. Hysteerisen kilpailutuksen takia he ottavat yleensä aina sen halvimman kritisoimatta mitä kuonaa he saavat vastineeksi. Ostajat eivät tunnu välittävän, toimiiko laite vai menevätkö rahat hukkaan. Heitä ei kiinnosta, tuleeko hankitusta laitteesta se hyöty mikä siitä pitäisi tulla. Heille on tärkeintä vain kiillottaa omat kannuksensa sillä, että sainpahan halvalla. Hinta ei saa olla toimivan esteettömyyden este.

Kun menen sähkärillä ravintola Plevnaan Tampereella, niin riippuu henkilökunnasta, pääsenkö alatasanteelle, jolla on vammaisvessa. Sinne on hankittu kevyen sarjan porrashissi, jonka kantokyky on vaivaiset 150 kg. Osa henkilökunnasta sanoo, et kyyyyllä se nyt sut vielä tuo alas ja sitten se vähän huojuu ja tuo. Mutta toiset sanovat, että en ota vastuulleni, pysyt ovensuussa, siellä on pari pöytää. Siellä sitten pysytään ja pissataan taskuun.”

Kaikenkarvaisia esteettömyyskartoituksia

Monet eri tahot tekevät Suomessa hyvin eritasoisia esteettömyyskartoituksia. Hauliston mielestä ne ovat viidakko, jossa liikkuu kaikenvillaisia ja -karvaisia rahanhimoisia saalistajia, jotka ovat haistaneet kartoituksissa bisnesraon.

Haulisto on ollut mukana Invalidiliiton ESKEH, eli esteettömyyden arviointimenetelmän ja kartoituslomakkeen kehittämisprojektissa. ”Kaikki housing enablerit ja tämmöset pois ja noudatettakoon ESKEH-mallin mukaista kartoitusmenetelmää. Siitä on käsikirja, joka on mielestäni aivan loistava ja hyvä. On luotu yksi yleisesti hyväksytty malli, jolta toimia. Noudatettakoon Suomessa sitä muista välittämättä.”

Mutta Haulisto näkee ESKEHissä myös ongelmia: ”Näissä ESKEHin esteettömyys, eli estekartoituksissa on se vika, että ne ovat niin perusteellisia, että työmäärä kasvaa suureksi. Kartoituksista tulee kalliita ja vaikeita toteuttaa. Kiinteistö Oy, joka haluaisi kartoituksen tiloistaan, miettii pitkään, jos homma maksaa helposti tuhansia euroja - riippuen tietysti rakennuksen koosta. Tämä on se probleemi, jonka minä näen ja olen siitä surullinen.”

Koska Haulisto on ollut kauan alalla, häneltä löytyy probleemaan myös ratkaisu:
”Meidän pitäis kehittää ESKEHistä sellainen versio, jossa teettäjät saisivat riittävän määrän luotettavaa tietoa kohtuullisella hinnalla. Olisi ehkä kehitettävä ESKEHIN pohjalta käyttäjäarviosysteemi. Sellaisen on Joensuussa luonut Suomen ensimmäinen kunnallinen esteettömyysasiamies, Mervi Valta. Siinä otetaan huomioon jokainen vammaisryhmä. Sillä saadaan aikaan korjaussuositukset, joiden avulla kohteessa täyttyy esteettömyys toimivalla tavalla. Se on paljon enemmän kuin rakentamismääräyskokoelman minimivaatimusten mukainen esteettömyys.”

Esteettömyyskartoitukset voisivat tarjota vammaisille työpaikkojakin:
”Invalidiliitto järjestää ESKEH-kartoittajien koulutustilaisuuksia. Käytettäköön kartoituksissa vain niissä auktorisoituja kartoittajia. Sitten töihin vaan, pus kii. Mutta tuntuu siltä, että vammattoman on helkkarin vaikea empatisoitua vammaisen asemaan. Siksi toivon vammaisten itse lähtevän alalle.”

Kaksi pallia esteettömyyden esteenä

Espoossa ja Turussa on esteettömyysasiamies. Osa-aikaiset esteettömyysasiamiehet ovat Lappeenrannassa ja Laitilassa, sekä yhdistetyt vammais- ja esteettömyysasiamiehet Tampereella ja Vaasassa. Haulisto katsoo synnyinkaupunkinsa Tampereen häpeäksi, että sen kokoisessa kaupungissa on yhdistetty vammais- ja esteettömyysasiamies. ”Jos istuu kahdella pallilla, niin siinä on suuri vaara, että putoaa niiden väliin”, sanoo Haulisto. Hänen mielestään yhdistetyn asiamiehen työmäärä isossa kaupungissa on aivan liian suuri, vaikka vammaisneuvosto hoitaakin osan asioista. Tampereen vammaisia hän patistaa muutenkin aktiivisuuteen. ”Minä rakastan Mansea! Mutta ihmettelen sikäläisiä ystäviäni. Ne on nääs semmosia, että ei-sitä-nääs-kuitenkaan-saa ja kylä-se-tästä-nääs. Sitte ne kiukuttelee keskenään ja kertoo mitä ne ei oo saanu ja missä ne ei oo onnistunu. Anteeks ny vaa manselaiset. Ettekö osaa ottaa mallia vaikka vanhasta Hruštšovista ja lyödä kenkää pöytään, nääs?”

Esteettömyys säästää rahaa

Näillä näkymin Haulisto jatkaa vuoden 2012 loppuun, jolloin hän jää eläkkeelle - ehkä. Sitä ennen hän käynnistää esteettömyyspalveluiden seudullistamishankkeen. Se tarkoittaa, että Turku myy esteettömyysasiamiehen palveluja lähikunnille. Haulistosta esteettömyyspalveluiden seudullistaminen on yksi ratkaisu siihen, kuinka jokaiseen kuntaan saataisiin tulevaisuudessa esteettömyysasiamiehen palveluita. ”Toivon hartaasti, että seudullistaminen laajenee yhtä hyvin kuin vammaisneuvostot”, hän sanoo.

Esteettömyydestä tinkivät kunnat ja kaupungit saavat huutia Haulistolta: ”Kuntien kannattaa satsata esteettömyyteen. Se säästää kuntien ja valtion rahaa. Kunta on huonosti hoidettu, jos siellä on paljon esteitä. Se lisää tuki-, kuljetus- ja mitä kaikkia palvelutarpeita ja ne vasta maksavat rahaa. Tekemällä kerralla kunnollista tai korjaamalla tehdyt virheet kunnolla päästään huomattavasti pienemmillä kustannuksilla! Huomaavatko kunnat sitä? Eivät!”  

Halvatun harhaa ministeritasolla

Mikael Damkler/pixgallery.com

Hauliston mielestä raha ei ole esteettömän uudisrakentamisen suurin este. Hän ei ole turhaan saanut lempinimeä Haulikko: ”Esteettömän uudisrakentamisen suurin este on edelleenkin rakentamismääräyskokoelman noudattamatta jättäminen. YM:n Rakentamisen normitalkoissa mm. rakentamisen ammattilaisilta ja kunnilta kysyttiin, mistä kaikesta rakennusmääräyskokoelmissa voitaisiin tinkiä. Varsin johdattelevasti viitattiin vaatimuksiin esteettömyydestä! Että eikö nyt muka vähempikin riittäisi? Osa kuntia meni halpaan. Eräskin tosissaan ehdotti, että vaan 10–50 % uusista asunnoista toteutettaisiin esteettömyysvaatimusten mukaisina. Mitä sumutusta ja harhakuvaa se on?! Sehän tulee kunnille kalliiksi. Kuka tietää, mikä asunto sopii kellekin? Kuka tietää, ettei esteellisessä asunnossa asuvalla ole liikkumisesteisiä isovanhempia, jotka haluavat kylään? Tuo on sellasta halvatun harhaa, jota jopa ministeritasolla syötetään ymmärtämättömälle kansalle. Törkeetä!” Hauliston punainen hiustupsu tutisee kiukusta.

Turun palvelubussi. Kuva: turku.fi

Hän vetää henkeä ja lataa: ”Lainlaatijan ja rakentamismääräyskokoelman henki on se, että esteettömyydestä tulee toimivaa, että siihen voi luottaa. Mutta me vammaiset ja esteettömyysasiamiehet tiedämme, että ei todellakaan voi luottaa. Siis mistä pitäisi tinkiä! Tekemällä infrastruktuuri kunnolliseksi säästettäisiin esimerkiksi kuljetuspalveluista, jos joukkoliikenne ja sen pysäkit saataisiin esteettömiksi.”

Esteettömyyden edelläkävijät

Hauliston mukaan Suomessa on kaksi esteettömyyden edelläkävijää, Helsinki ja Turku. Hän haluaa kiittää Helsinkiä ja erityisesti Helsinki kaikille -projektin projektijohtaja Pirjo Tujulaa: ”Helsingissä on tehty uran uurtajan työtä tutkimalla, standardisoimalla, selvittämällä ja tekemällä teoreettinen malli. Turku on ansainnut erinomaisuutensa käytännön työllä. Tärkeä tekijä siinä, että olimme yksi neljästä parhaasta EU:n Esteetön kaupunki -kilpailussa, on meidän suora kontaktimme tavallisiin kansalaisiin. Mulle saa soittaa mamma tai pappa, tai kuka hyvänsä, ja kertoa huolensa. Kaikkia en voi auttaa, mutta kuuntelen. Voin silti selvittää ja neuvoa soittajalle yhteystietoja. On tärkeää, että virkamies kerrankin kuuntelee.”

Esteettömyys on kulttuuria

Haulisto on kiertänyt luennoimassa eri oppilaitoksissa esteettömyydestä. Nuoret ovat antaneet hyvin vaihtelevaa palautetta. Hauliston mielestä nuoret ovat valveutuneempia kuin hän oli siinä iässä: ”Vaikka olin itse vammainen, ei yhteiskunnallisten asioiden ymmärtäminen ollut minulle niin helppoa kuin nykyisille nuorille.”

Pyydän Haulistoa valaisemaan miksi kestävä kehitys ei olisi mahdollista ilman esteettömyyttä.
”Miten sä kuvittelet, että kestävä kehitys voisi olla mahdollista ilman esteettömyyttä?! Kuinka voi kysyä noin tyhmää asiaa? Tarkoittaako kestävä kehitys kenties sitä, että pitää turvata se, että on aina jotain parannettavaa. Eihän se tätä voi tarkoittaa!” Häkellyn ja yritän toista näkökulmaa. Olisiko esteettömyys sivistystä? ”Esteettömyyden toteuttamiseen tarvitaan todellista sivistystä, en sano, että sydämen sivistystä, koska ei tämä ole mikään förbannade tunneasia, tämä ei ole mitään romantiikkaa”, jyrähtää Haulisto ja innostuu: ”Mä olen esteettömyystaiteilija, koska esteettömyys on kulttuuria! On se kumma ettei se lue yhdessäkään Turun kulttuurivuoden banderollissa.” Siitä me olemme täysin samaa mieltä.

Haulisto myhäilee ja siemaisee oluensa loppuun: ”Olen mä jotain ollu kipinöimässä.”

Ohi on

2011-06-12T21:52:00.000+02:00

Cross Over festarit Kaapelitehtaan Pannuhallissa ovat ohi. Ripustukset purettu, laatikot pakattu ja johdot niputettu. Ohessa muutamia kuvia tältä viikolta.

Jaska oli ripustamassa ja purkamassa.

Malla Peuran teos Tanssi apinoiden kanssa on suunnattu
erityisesti näkövammaisille lapsille ja nuorille.
Apinoita sai kosketella.

Töyhti, Jenni-Juulia, Jaska ja Jeanette pystyttävät
Reppana & Raasu en'samblen esityksessä tarvittavaa
putousta. Jenni-Juulia oli tehnyt esityksen puvut ja
putouksen, josta esitys alkaa.

Perjantai-iltana Kari Peitsamolla oli Pannuhallissa keikka.

Näin ensimmäistä kertaa Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin
livenä ja ihastuin oitis. Ei sankarivammaisten sankaritarinoita,
ei kaunistelua, ei reipastelua 'vammastaan huolimatta'.
Hyvä meno ja täysillä.
He omistivat piisinsä 'Läski Kari' Kari Peitsamolle,
joka kävi lavalla hehkuttamassa.
Äijät oli todellinen elämys.

Laulaja ja lauluntekijä Kari Aalto piti pyytää fanikuvaan.

Teatterityöpaja valmisti muutamassa tunnissa
esityksen 'Musta enkeli' argentiinalaisen
runon pohjalta. Runoilija Sanni Purhonen
esitti naispääosaa.

Meidän kotilamppumme oli runokahvilassa
luomassa tunnelmaa. Runokahvilasta sai kahvin
ja Sannin tuoreen runon yhdellä eurolla.

Reppana & Raasu en'samblen
Runotytöstä yhdistää Edith Södergranin tämän päivän
vammaistaiteeseen ja marginaalisuuteen.

Sunnuntaina piirrettiin croquista. Piirtäjät olivat innoissaan
erilaisista malleista. Kynnykseltä ja Eucrealta toivottiin
syksyllä piirustusiltoja. Kuvassa Miia Martiskaisen
lennokkaita piirroksia Isessestä, jolla oli
edellisen teatteri-illan puupäähine.

Viimeisen illan pakkaamista.

Tuijota vammaista sunnuntaina

2011-06-06T07:59:00.000+02:00

Oletko koskaan katsonut rauhassa vammaista ihmistä?

Vammaisen elävän mallin croquis-piirustustyöpaja järjestetään sunnuntaina 12.6 klo 12–13 Kaapelitehtaan Pannuhallissa, Tallberginkatu 1, T-rappu, 00180 Helsinki.
Osallistumismaksu 5 € henkilöltä, omat piirustusvälineet mukaan!

Ilmoittautumisia on tosi vähän - pelottaako tämä muka oikeasti?
Kerää rohkeutesi ja ilmoittaudu viimeistään sunnuntaiaamuna
Ismo Helén, p. (09) 6850 1132, ismo.helen@kynnys.fi tai sanni.purhonen@kynnys.fi

Otso Kantokorpi vastaa blogissaan Alaston kriitikko Cross Over tapahtuman croquis-työpajan esittämään kysymykseen, oletko koskaan katsonut rauhassa vammaista ihmistä:
"Suurin osa ei-vammaisistahan tietää epäilemättä vastauksen tuohon esitettyyn kysymykseen. Erilaiset pelot tuottavat juuri sen, että tällainen kunnolla katsominen on aina ollut vähän ongelmallista. Ei tarvitse mennä kauas historiassa taaksepäin, kun voi törmätä siihen, että vammaisia on pidetty poissa silmistä. Enkä ole ihan varma siitä, että se olisi pelkästään historiaa.

Tällainen croquis-tapahtuma (= nopeaa elävän mallin piirtämistä) on sellaiseen osallistuvalle epäilemättä aivan konkreettisesti ikimuistoinen kokemus. Kunnolla katsominen muuttaa maailmaa peruuttamattomasti. Kun on kerran jotain nähnyt niin, että siihen liittyy vaikkapa voimakkaita esteettisiä kokemuksia, ei sitä helposti unohda. Sitä joutuu myös pohdiskelemaan aivan uudella tavalla ja jakamaan kanssaihmisille. Näin maailman voisi kuvitella hiljalleen muuttuvan kohti hyvän elämän tyyssijaa. Kaikille ihmisille."

Takaisin veteen

2011-06-02T17:05:00.000+02:00

Esitys "Hymyilevät kädet" alkaa ja loppuu elämän maljassa solisevalla vedellä.
Tulevana lauantaina menen hautajaisiin.

Silene Lehdon
ilmavia ja eläviä runoja.

Kristillisissä hautajaisissa sanotaan: “Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Juuri ilmestyneessä hienossa runokirjassa "Hän lähti valaiden matkaan", Silene Lehto sanoo pappeja paremmin:

"Vedestä me tulimme ja sinne meidän on kaipaus:
vesisängyt, silloilta heittäytyjät, ne jotka työnsivät kivet taskuihinsa ja kävelivät äkkisyvään. Tuhahtakaa vain, ette te nähneet miten kaisla taipuu tuulessa, miten vedessä oli kaikki värit."

Tuonelan virta on meille tuttua vettä. Suomalaisen kansanuskon mukaan vesi erottaa kuolleet elävistä. Jos ihminen koki olevansa vainajaolennon ahdistama, hän uskoi pääsevänsä kummittelijasta eroon hyppäämällä virtaavan veden yli. Ortodoksien Pyhä Efraim näkee kasteveden polkuna, joka johtaa Eedeniin. Mutta paratiisiakaan ei voi olla ilman vettä. Se on kukoistava hedelmätarha, jossa on virtaavia vesiä.

Japanilaisessa taiteessa veden eri olomuodot kuvastavat elämän katoavuutta ja hetkellisyyttä. Usva haihtuu, huurre ja jääkiteet sulavat.

Gavin Pretor-Pinneyn kirjassa Aallon tarkkailijan opas, sanotaan: "Kukapa tietää, mihin rantaan meissä yötä päivää kulkevat aallot lopulta murtuvat?"

Muslimien hautaustavoissa vainajalle tehdään rituaalinen pesu, jossa kuuluu käyttää runsaasti juoksevaa vettä. Ihmisen on oltava puhdas, kun hän kohtaa Jumalan. Vasta pesun jälkeen vainaja puetaan käärinliinoihin. Ortodoksisessa Karjalassa itkijänaiset kyselivät ruumiinpesussa, oliko pesu vainajan mieleen.

Moni haluaa, että hänen tuhkansa ripotellaan mereen ja kuolinilmoituksiin saa jo ristin tilalle purjevene-symbolin. Osama Bin Laden haudattiin mereen. Kuulemma siitä syystä ettei hänen haudastaan tulisi pyhiinvaelluspaikkaa hänen seuraajilleen. Thaimaalaisille meri oli elämän lähde, kunnes hyökyaalto vei mennessään tuhansia ihmisiä. Nyt osa tsunamista selvinneistä pelkää merta, joka nähdään tuhon tuojana. Intiassa monet kuolemaa tekevät hindulaiset hakeutuvat Ganges-virran rannoille kuolemaan.

Mikael Damkler/
pixgallery.com

Ihmisen kyynelneste sisältää muun muassa vettä, suolaa ja silmää puhdistavaa musiinia. Hyvä Terveys -lehdessä kerrotaan, että vaikka itkisi kuinka kauan kyynelnestettä ei voi käyttää loppuun. Kyyneleet eivät tule mistään lammikoista, jotka voisivat kuivua pois. Itkemisen yhteydessä kyyneliä ei ole varastossa vaan kyynelnestettä syntyy tarpeen mukaan.

Jorma Jämsén/pixgallery.com

Varsinkin naiset kulkevat pitkin katuja vesipullojen kanssa. Joka käänteessä pitäisi juoda vettä, ettei väsyisi, että iho puhdistuisi, ettei vanhenisi ennen aikojaan. Mutta liiallinen veden juonti on kuitenkin vaarallista. Se aiheuttaa tajuttomuuttaja sen seurauksena hengitys voi loppua. Jos juo liikaa vettä, munuaiset eivät pysty poistamaan sitä kropasta tarpeeksi nopeasti. Liika vesi elimistössä sotkee suolapitoisuuden ja muiden yhdisteiden säätelyn.

Burkina Faso, Ouagadougou 2005, kolerasairaalan piha
ja ainoa vesihana.

Juomakelpoisen makean veden puute on yksi maailman suurista ongelmista. Maailmassa sitä on vain 3 % ja siitäkin suuri osa on jäätä. Ilman makeaa vettä ihminen kuolee kolmessa päivässä. Noin kahdenkymmenen prosentin nestevajaus on tappava. Likaisen veden aiheuttamaan ripuliin kuolee vuosittain miljoonia ihmisiä, pääasiassa lapsia. Maapallolle ei tule uutta vettä mistään. Olen varmaan juonut samaa vettä kuin sukupuuttoon kuolleet dinoraurukset, koska maailmassa kiertää sama vesi kuin silloinkin.

Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä, kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen
Silene Lehto
Hän lähti valaiden matkaan

Tänään on ENSI-ILTA!

2011-05-28T14:28:00.000+02:00

Olette kaikki lämpimästi tervetulleita

Hymyilevien käsien ensi-iltaan.

Tänään, alkaen kello 19, koetaan yhdessä

unenomaisia näkyjä, haaveita ja hauskoja hetkiä.

Esitys kertoo kaukaisesta rakkaudesta, haaveista

ja saavuttamattomista unelmista,

mutta myös yksinäisyyden ja kohtaamisen

todellisuudesta.

"Käsistä voi ennustaa. Pikkurillin rypyistä näkee,
kuinka monta rakkaussuhdetta elämässä on", Maija sanoo Raisalle.

"Tunnen itseni vanhaksi puuksi, joka ei ole pitkään
aikaan kukkinut, ja yhtäkkiä siihen puhkeaa
uusia kukkia", Wardi kuvailee.

"Rikomme kaikki nämä mallit siitä,
kuka saa tehdä mitäkin. Olemme ruohonjuuritasolla
ja pidämme hauskaa", Rafu ja Raisa kertovat.

Teoksen visuaalista ja musiikillista maailmaa on innoittanut

persialaisen kulttuurin syvyys ja hienosävyisyys.

Marouf soittaa tar-luuttua.

Dulce de leche

2011-05-27T11:45:00.000+02:00

Tämä ei ole ruokablogi, mutta Maalaisunelma lehteen n:o 6 käänsin mielenkiintoisen reseptin, jossa tehtiin "makeaa maitoa" eli dulce de lecheä. Pakkohan sitä oli kokeilla. Ja se on: Jumalten nektaria.

Wikipedia,
dulce de leche

Ei sillä laihtumaan pääse. Olen juuri syönyt pehmeää ranskista melkein yhtä paksulla kerroksella tätä ruskeaa ihanuutta, joka muistuttaa kinuskikastiketta. Sitä voi laittaa jäätelön päälle, kakkuihin ja kesäisten marjojen kastikkeeksi, mihin tahansa. Voisin jopa kuvitella sekoittavani sitä hitusen possunlihan marinadiin.

Dulce de leche on Latinalaisen Amerikan herkku, kuulemma alun alkaen argentiinalainen. Siitä on monia eri versioita, riippuen tietysti äidistä ja mummosta. Hehän aina tekivät sitä parasta.

Ranskalaisilla on samantapainen herkku: Confiture de lait, maitohillo, jota normandialaiset pitävät omana saavutuksenaan. Intiasta, Venäjältä, Filippiineiltä ja monesta muusta maasta löytyy vastaavaa. Lapsuuden Maija-karkit, joita ruotsalaiset kutsuisivat mjuk kolaksi, maistuivat myös siltä. Suomeen kinuski tuli alun perin Venäjältä, ja nimi onkin peräisin venäjän sanasta тянучки (tjanutški). Mutta lapsuudessa sen valmistaminen ei ollut helppoa, silloin poltettiin monet pannut ja kattilat pohjaan karkkia keitellessä. Usein lopputulos maistui lähinnä palaneelta sokerilta.

Whetstonen suklaafudge.

Tuhansia kaloreita ja on hyvää!

Äskeisellä USAn reissulla söin automatkoilla ihania maustettuja fudgeja, joita valmistettiin pienissä karkkitehtaissa ja myytiin huumaavan makealle tuoksuvissa karkkikaupoissa mm. St. Augustinessa. Amerikkalainen fudge oli kuin suoraan lapsuudesta. Sen perusresepti sisältää myös maitoa tai kermaa ja sokeria.

Aikoinaan Stockalta sai ostaa jonkun vanhan tädin käsintekemää manteli-fudgea. Mamma-Ruth osti sitä aina pienen pussin, kun käytiin Stockalla. Joka kerta hän mutisi kuinka se oli kallista ollakseen namia, mutta se vain lisäsi fudgen ainutlaatuisuutta ja tavarataloreissun hauskuutta. Fudgessa oli ehkä voitakin, koska paperipussi muuttui lämpimässä rasvaiseksi ja tahmeaksi. Eräänä päivänä täti ei enää toimittanut Stockalle fudgea ja samanlaista sieltä ei ole sen jälkeen saanut. Amerikan-fudge oli lähinnä sitä samaa, mutta isoina kimpaleina. Tädin fudge oli leikattu pieniksi paloiksi, jotka sulivat suussa.

Dulce de leche tehdään makeasta kondensoidusta maidosta. Erikokoisia säilykemaitotölkkejä myydään etnisiä ruokia myyvissä kaupoissa ja ne ovat halpoja. Etnisiä kauppoja löytyy paljon Helsingin Kalliosta, siksi aluetta kutsutaankin jo Kallion basaariksi.

Kondensoitua maitoa on monen

sorttisissa purkeissa. Peakilla on

sopivia pieniäkin purkkeja.

Laita avaamaton purkki isoon kattilaan ja peitä se kokonaan vedellä. Ennen sitä irrota paperi tölkin ympäriltä. On hyvin tärkeää, että purkki on koko hauduttamisen ajan täysin veden alla. Vettä on lisättävä, jos se yhtään vähenee, ettei purkki räjähdä kattilasta pitkin seiniä.
Huom: Vesi ei saa kiehua! Vain kuplia kiehumisen rajalla. Muuten dulce de leche palaa purkin pohjalla. Hauduttele purkkia matalalla lämmöllä noin 2–3 tuntia, riippuen siitä kuinka juoksevaa kastiketta haluat. Nosta kuuma purkki kattilasta, huuhtele kylmässä vedessä ja anna jäähtyä ennenkuin avaat purkin.

Tässä www.tikitikiblog.com 'n hauska ohje.

Kohtaamisia

2011-05-19T21:12:00.000+02:00

Espoon Otahallissa oli Terve-Sos 2011 sosiaali- ja terveysalan koulutus- ja ammattimessutapahtuma. Muutama meidän asiakkaamme osallistui messuille. Kävin siellä kuvaamassa ja tapaamassa tuttuja.

Jaska oli pystyttänyt Nyyti ry:n iloisen keltaisen pikkuosaston ja minäkin olin siellä jakelemassa HaliCardeja, että Päivi ja Paula ehtivät välillä syömään. HaliCardeja on aina hauska jakaa, koska kaikki ottavat ne hymyssä suin vastaan. Monet pyysivät jopa lisää kotiin viemisiksi.

HaliCardilla sain Mikko Kuustosenkin houkuteltua osastolle halaamaan Päiviä ja Paulaa.

Olin itse pari viikkoa sitten kuntoutuksessa Kankaanpäässä OI:n ja kipeän jalkani takia. Jouduin siellä täyttelemään kaikenlaisia Kelan lomakkeita, siksi oli pakko käydä heidän osastollaan jututtamassa siellä päivystäviä.

Minua nimittäin ihmetytti monen muun Kelan edellyttämän asian lisäksi oheinen lomake, jossa kysytään kuinka selviän kohtuullisia ponnistuksia vaativista päivittäisistä toiminnoista, kuten pöydän siirtelystä, imuroinnista ja keilaamisesta. Osastolla kerroin, että sohvapöytä nousee suorin käsin, mutta minulla ei ole tapana nostella sitä päivittäin. Keilaamassa en käy ikinä ja imurointikin on niin ja näin, ei todellakaan päivittäistä. Ihmettelin heille kuinka niitä voidaan pitää verrannollisina toimintoina ja ihanko totta he saavat kuukausipalkkaa näiden ja muiden vastaavien kysymysten laatimisesta. Taisin aiheuttaa kiusaantuneen ilmapiirin.

Kuva: Sergey Lavrentev/Dreamstime.com

Sain kuitenkin mielenkiintoisen Kelan taskutilaston 2010. Siitä ilmenee mm. että vanhuuseläkkeellä oli vuonna 2009 1 048 379 suomalaista. Siitä pelkkää kansaneläkettä saa 81 070 Suomessa asuvaa ihmistä ja että kansaneläkkeen täysi määrä oli yksinasuvalla 584,13 euroa kuukaudessa. Suuresti mainostettu takuueläke nostaa sen 687,74 euroon, mutta se on vielä minulle hieman epäselvää kuinka korotus vaikuttaa muihin mahdollisiin tukiin. Oli miten oli, voitteko kuvitella, että sillä rahalla voisi elää täyspainoista elämää, maksaa vuokra, ruoat, vaatteet, telkkariluvan, mahdolliset lääkkeet jne.

Kuten ystäväni Pirkko sanoo:"Koko elämänsä pelkällä kansaneläkkeellä elävien joukko on niin pieni, ettei heidän taloudellisten edellytystensä parantaminen tule kohtuuttoman kalliiksi. Kysymys ei ole rahasta, vaan tahtotilasta."

Tekesin osastolta sain esitteen: Puheenvuoroja suomalaisen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän tulevaisuudesta. Jaaha, onhan se asiallisesti sanottu, mutta ei kovin houkuttelevasti tai helposti omaksuttavasti. Olen kuullut aikoinani termin "tekeska" ja ilmeisesti se voi hyvin ja sitä edelleen käytetään.

Kuva: Tem

Lempihenkilöni kansliapäällikkö Erkki Virtanen työ- ja elinkeinoministeriöstä näkee oitis omassa puheenvuorossaan, että sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmää on uudistettava, koska Suomessa ikääntyvän väestön kasvu on nopeampaa kuin missään muualla Euroopassa. Ennusteiden mukaan 65 vuotta täyttäneitä on vuonna 2040 1,55 miljoonaa. Se on kaksi kertaa enemmän kuin nyt. Jos olen silloin hengissä, olen 85 vuotias. Ja kauhuissani, jos olen vain julkisen terveydenhoidon armoilla. Yksityinen, hyvin toimiva, mutta siivottoman kallis sairauskuluvakuutukseni nyppästään minulta pois sinä vuonna, kun täytän 60-vuotta. Eli siitä eteenpäin olisi elettävä ainakin 25 vuotta julkisen puolen hoteissa. Erkki ja te muut, tehkää kiireesti pohdintojenne mukaiset uudistukset!

Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ry:n osastolta bongasin Vappu Taipaleen, joka markkinoi uutta kirjaansa Vanha ja vireä, Virkistyskirja vanhoille naisille. Ostin sen siltä seisomalta. Vappu sanoo blogissaan, että Suomen ikääntyminen on poliittinen kysymys. "Risikon ikälakiehdotus on kustannusneutraali. Tämä on sievistelevä ilmaisu sille, että ei haluta panna lisää rahaa vanhuspolitiikkaan. Haloo! Ei muka lisää kustannuksia!" Vappu sanoo samaa kuin Erkki, että Suomi ikääntyy maailmanhistorian suurimmalla vauhdilla. Hänen mukaansa tarvitaan yhteiskuntasopimus, johon poliittiset päättäjät sitoutuvat. Hyvä, laaja poliittinen suunnitelma ja siirtymäaika, jolloin rahoitusta lisätään ja palveluja rakennetaan. Vappu uskoo, että me jaksamme odottaa, jos voimme vaikuttaa päätöksiin.

Kaksi herttaista vanhaa tätiä antoivat minulle upiuuden vaaleansinisen Uuden Testamentin. Ilahduin siitä, että ensimmäisellä sivulla lukee: "Tätä kirjaa ei myydä". Siitä olen samaa mieltä, että eivät uskovaiset voi myydä Jumalan sanaa, se on annettava lahjana. Selailin kirjaa, että ketkä ovat tämän näin hienosti oivaltaneet. Selvisi, että olin saanut Uuden Testamentin Suomen Gideoneilta. En ole ikinä heistä kuullutkaan. Esittelyssä lukee, että he ovat kristittyjä yrittäjiä sekä toimihenkilöitä, jotka ovat omassa elämässään kokeneet todeksi Pyhän Kirjan sanoman. Gideon-järjestöllä on toimintaa yli 188 maassa.

Attendo MedOne oli minulle yhtä tuntematon kuin gideonit, mutta he pyysivät minua kuvaamaan Mikko Kuustosta heidän Mummola osastollaan. Saimme Mikon kanssa pullaa palkaksi ja kehäkukkien siemeniä. En ole ennen pullapalkalla töitä tehnytkään, mutta Mikko on niin mukava mies, että hullummistakin syistä hänen kanssaan viettää mielellään aikaa.

Sininauhaliitto jakoi messuilla uutta selkokielistä Alkoholiesitettään ja oli kiva nähdä kuinka ihmiset selailivat sitä ja keskustelivat siitä. Oman pöydän ääressä puuhaillessa on joskus vaikea kuvitella minkälaiset ihmiset ja missä, hommien lopputulosta lukevat ja katselevat.

Tukilinja-lehden osastolla oli myös väkeä ja uuden lehden ilmestymistä odottelen muutenkin. Tukilinja tekee hienoa työtä jakaessaan stipendeinä mm. tietokoneita. Aina ei tulla ajatelleeksi, että tietokone ja tietotekniikan taitaminen on oleellinen osa tämän päivän elämää. Vammainen tai vanha ihminen putoaa esteellisellä tiedon valtatiellä digitaaliseen kuiluun, jos hänellä ei ole varaa hankkia tietokonetta, ohjelmia ja niiden käyttöön tarvittavia taitoja. Se on syrjäytymisen yksi muoto.

Kuva: Max Blain/Dreamstime.com

Kaikenkaikkiaan antoisat messut, vaikka sen nimestä ei heti arvaisi. Olin ikä-jutuista niin innoissani, että tähän loppuun laitan juhlallisen sitaatin Kaarlo Sarkian runosta, jonka löysin Vappu Taipaleen Vanhojen naisten virkistyskirjasta:

Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Puuhia ja hommia

2011-05-14T22:08:00.000+02:00

Kevät on taas vilahtamassa ohi melkein huomaamatta. Kaiken muun ohella olemme toki tehneet töitäkin.

Alkukeväästä tuli ulos Suomen Messujen vuosikertomus vuodelta 2010. Se on meidän 15 taittamamme Messujen vuosikertomus.

Pentti Kivinen,
kuva: Markku Ojanen/
Suomen Messujen arkisto

Suomen Messujen pitkäaikainen toimitusjohtaja Pentti Kivinen siirtyy eläkkeelle elokuun alussa ja hänen tilalleen tulee Christer Haglund. Haglund on aikaisemmin toiminut Finnairin viestintä- ja yhteiskuntasuhteiden johtajana.

Vaikka markkinoijien mediavalinnat muuttuvat koko ajan, Messut on säilyttänyt asemansa. Edelleenkin ihmiset haluavat tavata toisiaan ihan livenä. Toimitusjohtajan katsauksessa Kivinen sanookin, että messut ja tapahtumat ovat sosiaalista mediaa aidoimmillaan.

Saimme myös uuden mukavan asiakkaan, Sininauhaliiton. He ovat valtakunnallinen, 87 kristillisen päihdejärjestön keskusliitto. Taitoimme heille selkokielisen esitteen, joka auttaa arvioimaan omaa alkoholin käyttäöön.

Vaikka esite on selkokielinen, se soveltuu aivan kaikille ihmisille. Jokaisen on hyvä aika ajoin miettiä kuinka paljon punkkua tuli hilpaistua ja kuinka usein korkkaa keppanan. Esitteessä on selkeät kuvat ja tekstit riskirajoista.

Siivousalan ammattilainen Mikko Haapsaari sai uusiin hienoihin autoihinsa asianmukaiset teippaukset ja käyntikortit. OmaSiivouksen autot näkyvät taatusti liikenteessä. OmaSiivous on niin hyvin pärjäävä firma, että Mikko tarvitsee lisää siivousalan ammattilaisia töihin.

Motiva Oy:lle suunnittelimme kuluttajien energianeuvontatunnuksen. Motiva on energianeuvonnan koordinaatiokeskus, joka käynnistää työ- ja elinkeinoministeriön toimeksiannosta 10 uutta neuvontahanketta erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Kilpailun suojelija on
sporttijäbä Alexander Stubb.
Kiitos hänelle siitä.

Mutta tämä viikonloppu on omistettu kokonaan Erämelonnan SM-kilpailuille, jotka ovat Helsingissä. Jaska on kilpailun johtaja ja yleinen puuhamies. Avokanoottiyhdistys järjestää kilpailun yhdessä Suomen Ladun ja Suomen Kanoottiliiton kanssa. Kilpailun suojelija on sporttijäbä Alexander Stubb.

Stadis pitää olla tosi eräskoobari. Voi padlaa sataa ja tulee sörkan hävittäjä ja tsöraa by. Ja ku blosaa, jätkät skagaa. Voi tulla tosi frysis, jos blosis on sköneltä.

Ja fogeleita riittää tsekattavaks, Vasiksella dallaa aina snygee tsiigattavaa. On Fölisö ja Hietsu, Skata ja Rööperi. Sörkassa kovallekin kundille tulee fiilikset skulaa himaan, ett mutsi hei mä vähän studaan.

Turha studaa, jengi on relaa ja tsilarit on nekin nastempia nyt kuin skidinä. Denat voi olla vähän dorkia, jos ne on ottanut muuta ku brenkkuu, muuten nekin hiffaa, et kaveri on lande ja ok.

Erämelojat ja Jaska olivat Nelosen uutisissa sunnuntaina 15.5. klo 18.45.

Hesarin yleisönosasto julkaisi Jaskan kirjoituksen 19.5. lätkän MM-kisavoiton jälkipyykin mainingeissa.

Kuvia Erämelonnasta katsottavissa Jaskan Picasa-albumissa.

Äitienpäivän jälkimainingeissa

2011-05-10T22:30:00.000+02:00

2011-04-29T19:45:00.001+02:00

Hymyilevät kädet

2011-04-27T20:29:00.000+02:00

Kirjoitin syksyllä 2009 Tukilinja-lehteen taiteilija Rafael Wardin haastattelun. Haastattelun yhteydessä hän otti puheeksi tanssija Maija Karhusen, josta oli ollut kirjoittamani juttu aikaisemmassa lehdessä. Siitä alkoi heidän yhteistyönsä, joka johti kuvataidetta ja tanssia yhdistävään kokonaisteokseen: Hymyilevät kädet. Koen olevani projektin henkinen kummitäti.

Avasin blogin, jossa kerrotaan projektin etenemisestä. Tervetuloa Kaapelitehtaalle ensi-iltaan lauantaina 28.5. 2011 kello 19.

Blogissa on kuvia harjoituksista.

Kuvista välittyy tekemisen meininki ja hyvä tunnelma.

...eikä teoksesta puutu dramatiikkaa...

Maroufin upea mustikkapuusta ja luusta tehty tar-luuttu.

Rafu on innoissaan teoksesta.

Suomen Kuvalehti n:o 20 julkaisi 20.5. Kohtaamiset -palstalla sivun jutun 'Hymyilevistä käsistä'.
Teksti: Riitta Kyläpää ja kuva: Hannes Heikura.

Rättejä suoraan sieluun

2011-04-22T20:36:00.000+02:00

Luin Voima-lehteä n:o 3:sta ja ihastuin päätäpahkaa rättitaiteilija Tuija Teiskaan, josta Erkki Pirtola oli kirjoittanut hienon esittelyn. Tuijassa on samaa pitelemätöntä asennetta kuin Iiu Susirajassa, joka oli minulle myös elämys. Lainaan tekstit Pirtolan jutusta, joka on kokonaisuudessaan luettavissa linkistä.

Kuvat: Honkahovi

Tuijan matonkudinperhe alkoi yhteistyönä mummon kanssa. Kun mummo ei enää jaksanut repiä kuteita, Tuijan äiti jatkaa. Tuijan mummo tekee omintakeisia patalappuja, mutta ei näytille.

Kuva: mustekala.info

Tuijan nyöritetysä perheessä naaraat ovat voimahahmoja ja miehenä on homeisesta rottinkikorista tehty autolohikäärme, joka syöksee isän vanhoista vöistä tehtyä tulta.

Tuija sanoo: "Väkertäminen saa aikaan illuusion itsestä parempana ihmisenä, mutta toistaiseksi taide ei ole poistanut huonoja tapojani. Ja toisaalta, jos sitä ei väkertäisi, mihin ne kädet ja pään taas pistäisi."

Judith Scott at Work
Photo: Leon Borensztein

Jutussa kerrotaan myös amerikkalaisesta Judith Scottista, jolla oli downin syndrooma. Hän eli 35 vuotta omassa pimennossaan hoitolaitoksessa.

Kaksoissisar haki Judithin pois sairaalasta ja hänessä tapahtui muutos.

Curlicue Sculpture, Judith Scott
Photo: Leon Borensztein

Judy Hugging Artwork
Photo: Leon Borensztein

Judith alkoi kietoa löytämäänsä tavaraa peittoon kaikenmaailman nyöreillä. Näistä maagisista "möykyistä" tuli sittemmin suosittuja ja Judithista maailmankuulu.

Sielu palautuu hitaasti

2011-04-21T23:53:00.000+02:00

Nyt on aika siirtyä matkablogista tänne. Kestää aikansa ennenkuin sielu seuraa perässä pitkältä matkalta. Palauttelin sitä käymällä Kaapeli-tehtaalla näyttelyissä.

Viime talven ohjaajani Helsingin taiteilijaseuran sunnuntaipiirtämisissä oli Mika Hytti. Hänen näyttelynsä avautui tiistaina 19.4. Kaapelin Galleriassa.

Mikan maalauksissa bonsaipuu on metafora elämästä. Jokainen voi nähdä bonsaipuussa oman tarinansa. Japanilaisessa Noo -teatterissa näyttämön takaseinälle on maalattu kuva havupuusta, jonka edessä varsinainen esitys ja näytelmä tapahtuu ja jonka ajatellaan olevan heijastuskuva kuvitteellisesta puusta yleisön keskellä. Vuosisatoja vanhassa traditiossa puu toimii elämän äärelle kokoontumisen vertauskuvana.

Näyttelyn esittelyssä oli lause, joka jäi pyörimään päähäni: "Bonsaipuiden oksia leikataan niin, että linnut voivat lentää niiden lomitse loukkaamatta siipiään, juuristo sen sijaan on tiheä."

Kävimme Jaskan kanssa samalla reissulla katsomassa Halosen akatemian kevätnäyttelyä, Pulssi 2011. Hyvin tyypillinen oppilastöiden näyttely, paljon innokkaita nuoria tekijöitä. Minun mielestäni kukaan ei selvästi noussut yli muiden, mutta kuvasin muutaman työn, jotka jollain tavalla pysäyttivät.

Johanna Heikkilä on hieno piirtäjä. Komea viiva ja sommitelma. Hän on osannut ottaa mallista vain tarvittavan, nutaamatta.

Rakkaudesta mustaan. Petra Palermo on upea hiilen käyttäjä. Vaikuttavia isoja hiilitöitä. Tuli mieleen, että aiheet ovat valokuvista tehtyjä ja tavallaan liian kuvitusmaisia. Petra itse sanoo kuvanneensa ihmisen kokemuksen ääripäitä, kauhua kiihkoa ja kuolemaa, mutta aiheisiinsa nähden kuvissa ei ollut sitä draivia. Noin hyvän tekniikan omaava voisi käyttää taitoaan paljon rajummin ja uskaltaa enemmän. Siisteys vie kokemuksen ääripäästä terän.

Emilia Pippola kertoi herttaisen päiväpeittonsa tunnelmista: "Yöt mummun lämpimän selän takana, kessunhakumatkat vaarin kanssa ja mummon ääni puhelimeen vastatessa jäävät mieleen, vaikka he ovat läsnä enää vain meissä ja muistoissamme." Onko se taidetta, en tiedä, mutta se on kaunis muisto lähisukulaisista.

Meridian X is back in Meridian

2011-04-11T16:44:00.000+02:00

Meridian X kävi Meridian Missisipissä. Matkakertomus löytyy tästä.

Tuolit ja sosiaalinen media

2011-03-25T11:52:00.000+01:00

Meridianin hommia vuosien varrelta, mm.
OmaSiivouksen lahjakortti, Ylelle kaavioita ja
Suomen Messuille vuosikertomuksia.

Meridian X on ulkoisten muutosten kourissa. Lönnrotinkadun työtila on lähiaikoina syytä remontoida, noin viidessätoista vuodessa se on aika kulahtanut. Vanhojen hommien arkistot ja oheismateriaalit ovat pursuneet yli äyräitten.

Café Ekberg ja Crustum
ovat mukavia
aamiaispalaveripaikkoja.
Kuva: Ekbergin nettisivuilta.

Koska kaikki työt kulkevat nykyisin sähköisesti, asiakaspalaverit pöydän ääressä ovat vähentyneet. Meridianin neukkarin pöytä on hautautunut kirjojen, lehtien ja papereiden alle. Nykyisin tapaamme asiakkaita aamiaisten ja lounaiden parissa tai sitten menemme pullapussin kanssa heidän luokseen.

Aloitin hitaan raivauksen kolistelemalla Harry Bertoian -tuolien ja pölyn seassa. Hyvin palvelleet, mustat metalliset tuolit olivat pölyisinä nukahtaneet lehtien ja kaikenlaisen tavaran alle. Ne ostettiin yli kymmenen vuotta sitten Albertinkadun ja Iso-Roobertinkadun kulmassa olevasta Jouko Rekolan designia myyvästä kaupasta. Harry Bertoian suunnittelemia tuoleja valmistettiin Billnäsissä Fiskarsissa Artekille vuosina 1962-72. Jouko oli kuulemma hankkinut ne Ravintola Pikkuparlamentin purkamisen yhteydessä. Tiesin heti, että siinä on meidän neukkarin tuolit, jotka sopivat täydellisesti harmaan lasipöydän seuraan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Ostin Jouko Rekolalta
kielokupit, joista pidän paljon.
Ne taitavat edustaa
huonoa makua.

Vanhemmiten olen kiinnostunut kreisimmästä tyylistä. Haluan ympärilleni paljon väriä ja muotojen runsautta. Huono maku on myös kiehtova käsite. Minun ja bertoien suhde oli ohi. Olisi kuitenkin tuntunut haikealta laittaa ne proosallisesti Huuto.nettiin. Niillä on pitkä historia ja Meridianissakin ne ovat nähneet yhtä sun toista.

Googlailin vaihtoehtoja ja heti napsahti Putin blogi 'Mustalla'. Puti oli helmikuussa huomannut, että mustat Bertoian Side Chair tuolit näyttäisivät hyviltä hänen äidiltä saamansa Aallon ruokapöydän ympärillä. Puti päätti pitää silmänsä auki sopivien myynti-ilmoitusten varalta.

"Ole varovainen siinä mitä toivot - se voi toteutua!." Blogissa Putin koti näytti juuri sellaiselta, johon tuolit suorastaan kuuluvat. Lähetin hänelle viestin ja kahden päivän kuluttua bertoiani pääsivät pölyn alta uuteen kotiin jatkamaan elämäänsä. Kuvistakin näkee, että ne heräsivät uuteen kukoistukseen. Se oli sosiaalisen median ansiota.

Kuva on Putin blogista Mustalla.
Bertoiat sopivat hienosti Aallon pöydän seuraan.

Kannatan sosiaalista mediaa. Pidän mm. blogeista, youtubesta, facebookista ja skypestä. Twitteriin en ole vielä kunnolla tutustunut. Sosiaalisen median kautta olen löytänyt hienoja kontakteja, hauskoja matkoja, upeita kuvia, mielenkiintoisia ideoita ja viisaita sanoja. Tietysti silläkin on huonot puolensa, mutta se ei johdu itse mediasta, vaan sitä käyttävistä ihmisistä. Kuten mikä tahansa asia, se on opeteltava, ja on ymmärrettävä sen säännöt.

Facebook kaverini Christina Forsgård sanoo, että sosiaalinen media hakee koko ajan omaa muotoaan ja verkossa on helppo arvostella ja halveksua muiden avoimuutta. Moni vanhempi ystäväni suhtautuu suurella epäilyksellä someen. He pelkäävät mm. identiteettivarkauksia, tarkkailua ja keskustelupalstojen tyhmiä kirjoituksia. Minusta oli mukavaa jakaa Putin kanssa pala elämääni. Olisi ollut vaikeaa löytää häntä ilman somea.

Lyhyt juttu

2011-03-17T11:09:00.000+01:00

City-lehti n:o 6 kansikuvan on ottanut 167 senttinen Jenni Häyrinen

Uusimmassa City-lehdessä 190 senttinen Anton Tammi on kirjoittanut hyvän jutun lyhäreistä, eli lyhytkasvuisista. Vaikka olen 2 cm yli lyhärirajan, koen kuuluvani jengiin.

Minua on elämässäni kutsuttu baarijakkaran pituiseksi, vaahtosammuttimen kokoiseksi ja taskuun mahtuvaksi. Se ei ole haitannut, mutta hermo menee aina, kun vastapuoli alkaa omalla koollaan pelata valtapeliä. Esimerkiksi osoittaakseen oikeassa olemisensa tai ylivoimaisuutensä pitkä mies tulee aivan eteen, liian lähelle sanomaan sanottavansa voidakseen katsoa ylimielisesti alaspäin odottaen, että minä peräännyn ja pää takakenossa katselen nöyrästi ylös.

En väistä senttiäkään, kävelkää yli. "Nomutta rakas pikku ystävä", on myös puhetapa, johon en vastaa. Uhkaan poliisilla, kun mies tulee baarissa kädet ojossa: "Hei anna mä koitan paljo sä painat."

Jenni-Juulia Wallinheimo
Karuselli

Cityn jutussa Susanna puurtaa joulut tonttuna Lapissa ja lopun aikaa kosmetologina. Jenni-Juulia Wallinheimo on kirjoittanut siitä, kuinka vammainen on taviksille sukupuoleton puutarhatonttu. Ikäni puolesta minuun suhtaudutaan jo naisenakin kuin puutarhatonttuun, joten ilmoittautuisin välittömästi tontuksi, jos jonnekin haluttaisiin häijympää vanhaa menninkäistä. Kilttinä tonttuna en enää osaisi olla.

Jutussa kiinnitti huomioni myös se, että USA:n lyhytkasvuisten yhdistys on kieltänyt "pätkäpornopätkissä" esiintyvää Bridget the Midgettiä tulemasta tapaamisiinsa. Usein ja ikävästi porukoissa aletaan luoda malleja kuinka saa olla ja esiintyä. Eli tämä vanha fraasi: omat koirat purevat. On työlästä ajaa tasa-arvoa, jos aikaa ja energiaa tuhlaantuu oman viiteryhmänsä tekemisten ja olemisten paheksumiseen.

"Baruk Khazâd! Khazâd ai-mênu!"

Reppana & raasu en'samble ylpeänä esittää

2011-03-15T11:19:00.000+01:00

Ismo Helén Jenni-Juulia Wallinheimon suunnittelemassa puupuvussa.

Tämän tekstin siirsin suoraan Jenni-Juulia Wallinheimon blogista.

Vammaispoliittinen taide on marginaalin marginaalin marginaalia. Niin oli myös sata vuotta sitten eläneen avantgardisti Edith Södergranin elämä ja runous. Nyt Södergranin runous kietoutuu tanssin pyörteisiin vammaisuuden, vammaispoliittisuuden ja taiteilijuuden kolmiyhteyttä tarkastellen.

"Runotytöstä" on esitys, joka tuo eteen maailman, jossa inhimillinen heikkous ja aito rehellisyys kamppailevat elintilastaan ennakkoluulojen ja kertakäyttöharhojen mediametsässä. Södergranin runouden puutarhaan kasvaa vammaisia pastisseja ja variaatioita, tanssitangolla tai ilman.

Johanna Röholm

Reppana & raasu en'samble on vammaispoliittista taidetta tekevä ryhmä ja Runotytöstä on ryhmän ensimmäinen rutistus. Ryhmän tärkeimpiä tarkoituksia on etsiä ja löytää vammaispoliittiselle taiteelle oma paikkansa taiteen kentällä. Vammaisuuden ja taiteilijuuden kysymykset niin identiteetin, kielen kuin sosiaalisten käytänteidenkin rihmastossa toimii ryhmän tutkimuksen kohteena.

Esitykset:  Ensi-ilta 14.3. klo 18  15.3., 16.3., 17.3., 18.3., 19.3. klo 18  su 20.3. Kuvailutulkattu esitys klo 16  19.5., 20.5., 21.5., klo 18  22.5. klo 16   

Liput 10/8 euroa. Lippuvaraukset  johanna.roholm@tahtis.fi

Esitykset ovat Taiteen Vaihtolavalla osoitteessa:  Fleminginkatu 21, Helsinki

Lisätietoja Reppana & raasu en'samblesta sekä esityksestä antaa ohjaaja Johanna Röholm johanna.roholm@tahtis.fi  p. 044-0469548
Esityksen valmistamista ovat tukeneet Espoon kaupunki ja Taiteen keskustoimikunta.