keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista"

Loppukevään Maailma kylässä festarit lähestyvät. Suunnittelu on jo täydessä käynnissä. 

IT-lehdessä julkaistiin joku aika sitten juttuni sambialaisesta Constance Hambwalulasta, joka on tehnyt pitkän uran vammaisjärjestö ZNAPDin johtajana Sambiassa. Köyhien vammaisten ihmisten ihmisoikeudet ja toimeentulon parantaminen ovat Hambwalulalle sydämen asioita.

ZNAPDilla 
on ollut yhteistyötä Invalidiliiton kanssa ainakin 15 vuotta.


Photo: Riitta Skytt
“Minäpä näytän kuinka maissintähkän voi ottaa mukaansa kuin pienen käsilaukun”, Hambwalula esittelee.
Pari vuotta sitten vierailin Constancen kotona. Tulin keskelle remonttia lautakasojen ja maalipurkkien sekaan. Kaiken keskellä tapasin hänen poikansa, miniänsä ja soman pienen lapsenlapsen.
 
Photo: Riitta Skytt
Constancen miniä seuraa silmätarkkana miten hienosti poika syö.
Ensimmäiseen lapsenlapseen höpsähtäneet isoäidit ovat kaikkialla samanlaisia. Sitä kutittelua ja kujertamista: “Hymyile vähän mummille!”

Kuva. Riitta Skytt
Hambwalulan ensimmäinen lapsenlapsi on mummin silmäterä.

Constancen rapattu talo on kuoppaisen hiekkatien varrella eteläisessä Afrikassa, Sambian toiseksi suurimman kaupungin, Ndolan laidalla.

Ympärillä on lukematon määrä samantapaisia taloja. Toisissa repsottavat aaltopellit ja toisista taloista on pidetty parempaa huolta. Tämän talon pihapolku on huolella harjattu ja taloa ympäröi vihreä nurmikko. Aidan vieressä kasvaa tuuhea moringa-puu. Jossain talon takana kotkottaa kanoja. Kaikki on siistiä ja kodikasta.

Photo: Riitta Skytt
Moringa oleifera on afrikkalainen ihmepuu, joka paikallisten mukaan parantaa lähes kaikesta. Sen terveellisiä lehtiä voi syödä ja niillä on torjuttu nälänhätää.
Monien hankkeiden mummi

Sohvalla 56-vuotias Constance syöttää puuroa nappisilmäiselle vauvalle, jonka ruokahalua mummin ihasteleva mekastus ei tunnu haittaavan.

“Harmillista, että taloni on nyt tässä kunnossa, haluaisin, että kaikki on järjestyksessä”
, Hambwalula sanoo.

Remontti on vain yksi Hambwalulan monista projekteista. Hän on Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen, ZNAPDin toiminnanjohtaja. Jo 15 vuotta yhdistys on toteuttanut vammaisten ihmisten työllistymis- ja toimeentulohankkeita eri puolilla Sambiaa Invalidiliiton tuella.


Photo: Riitta Skytt
Yksi ZNAPDin toimeentuloryhmistä on ompelimo, jossa vammaiset ihmiset oppivat ammatin. Siellä ommellaan koulu- ja juhlapukuja. Tietysti myös arkivaatteita. Toimipiste on Chililabombwessa, lähellä Kongon rajaa.
Polkupyörällä yönselkään

Hambwalulan tie vammaisjärjestön johtajaksi on ollut pitkä ja kivikkoinen.
“Olin perheemme ainoa vammainen lapsi. Äidillä oli yhdeksän lasta. Minulla on paljon  enemmän sisaruksia, koska isällä oli kolme vaimoa. Me lapset elimme kuitenkin aivan kuin meillä olisi sama äiti”, Hambwalula kertoo.
Tänä päivänä moniavioisuus on Sambiassa lailla kielletty, mutta perinne elää eteläisissä maakunnissa.


Photo: Riitta Skytt
Polkupyörä on tärkeä liikkumisväline Afrikan maissa.
“Äiti kertoi kuinka sairastuin polioon. Olin juuri oppinut istumaan, kun sain yöllä korkean kuumeen. Asuimme tavallisessa kylässä Etelä-Sambiassa eikä siellä ollut mitään kuljetusmahdollisuuksia. Onneksi isällä oli polkupyörä ja sillä äiti lähti viemään minua kaukana olevaan terveyskeskukseen.

Pilkkopimeässä hän polki ja polki, kunnes rengas osui kiveen ja me kaaduimme. Äiti sai ison haavan ja putosi puroon. Onneksi siellä ei ollut krokotiileja! Ne olisivat haistaneet, että äidistä valui verta. Lähellä asuvat ihmiset kuulivat kuinka me itkimme ja tulivat katsomaan mikä oli hätänä. Aamulla he vetivät meidät härillä terveyskeskukseen. Minulle ei ollut mitään tehtävissä ja äidin paranemiseen kului viikko”,
Hambwalula kertoo.

Photo: Riitta Skytt
Aurinko nousee.
Polio on tullut takaisin

Nykyisin kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen. Polio oli tarkoitus kitkeä maailmasta vuoteen 2018 mennessä, mutta vuonna 2015 kaikkiaan 21 ihmistä on sairastunut. Nigeriasta on tullut hälyttäviä uutisia, että kaksi lasta oli halvaantunut sairastuttuaan polioon.

Photo: Riitta Skytt
Kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen.

WHO:n mukaan myös Pakistanista ja Afganistanista on tänä vuonna raportoitu poliotapauksia. 
Suomessa maksuton poliorokote kuuluu kansalliseen rokotusohjelmaan. Viimeinen poliotapaus oli Suomessa vuonna 1985.

Kutsumus ja kunnianhimo

“Olin parempi keskittymään, koska en pystynyt juoksemaan muitten perässä. Pärjäsin hyvin koulussa ja pyrin sen jälkeen sairaanhoitajakoulutukseen. Minulle sanottiin etten selviäisi siitä työstä. Olin niin pettynyt!”, Hambwalula kertoo.

Sen jälkeen hän opiskeli ompelijaksi. “Mutta halusin haasteellisempaa hommaa”, hän sanoo. Hambwalula lähti vielä kerran opiskelemaan ja hän valmistui opettajaksi. Silti hänestä tuntui, että jotain puuttui.


Photo: Riitta Skytt
Sambiassa monia asioita kerrotaan sarjakuvan  muodossa. Tässä sarjakuva kansalaistoiminnasta.

Toimittuaan pari vuotta opettajana vammaisten oppilaitoksessa Habwalula löysi järjestötyön. Työntäyteisten vuosien myötä hän nousi Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen toiminnanjohtajaksi.

“Olen hyvin kunnianhimoinen ja tiesin heti, että tämä oli se puuttuva pala! Yksi tämän työn suurimpia haasteita on poliitikkojen valtava tietämättömyys vammaisille kuuluvista ihmisoikeuksista. On kuin hakkaisit kiveä”
, sanoo Hambwalula. 

“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista. Näen unta vammaiskysymyksistä, minä juon niitä, syön niitä, seurustelen vammaisuuteen liittyvien asioiden kanssa. Menetin avioliittoni, koska minulla oli toinenkin aviomies –  vammaistyö. Sen kanssa minulla on onnellinen avioliitto, mutta myös paljon haasteita ja sydänsuruja”, Hambwalula kuvailee vuolaaseen tapaansa. 

Asenteita ja taikauskoa

Monissa Afrikan maissa kielteiset asenteet ja uskomukset vammaisuutta kohtaan ovat vahvoja. Vammainen lapsi on edelleen suuri häpeä perheelle.

Sambiassa kuunnellaan paljon radiota ja siksi Hambwalula käy mahdollisimman usein puhumassa paikallisradiossa vanhemmille, jotka edelleen piilottelevat vammaisia lapsia jopa naapureilta.
Hän tukee vanhempia sanomalla
: "Pliiiiis vanhemmat! Älkää pelätkö! Te ette ole syyllisiä tai vastuussa lapsenne vammaisuudesta. Ei edes Jumala pidä teitä vastuullisena”.


Photo: Riitta Skytt
Ndola, Sambia
Taikausko elää myös voimakkaana. Me sylkäisemme olkamme yli, kun musta kissa kipittää tien poikki. Sambiassa raskaana oleva nainen sylkäisee monta kertaa vatsansa päälle, jos hän tapaa vammaisen ihmisen tai tämä katsoo naista silmiin. 

Hambwalula kertoo: 
“Nainen pelkää, että vammaisen henki menee hänen sisäänsä ja vahingoittaa lasta. Sanon naisille aina: Älä ole huolissasi, minun tai jonkun toisen vammaisen ihmisen takia sinä et saa vammaista lasta. Jos lapsi syntyy vammaisena, se vain syntyy. Syljit tai et. Vammaisuus ei ole maailman loppu.”

Muutosten aika

Sambiassa eläkeikä on 60 vuotta ja muutaman vuoden kuluttua Hambwalula jää eläkkeelle. Hänen äänessään on haikeutta: “Kun sanon järjestölleni ja toimistoni väelle bye bye – se on vaikea hetki. On kuin erottaisin osan itsestäni. Olen saavuttanut paljon hyvää, mutta se ei ole parasta. Tehtävää on paljon jäljellä.

Vielä sanon itselleni joka aamu: Nouse ylös Constance ja mene tekemään jotain järjestösi hyväksi. Tee jotain mitä et ole ennen tehnyt!”


Photo: Riitta Skytt

maanantai 16. tammikuuta 2017

Rajoita, kiellä ja karsi

Harmaan kelin myötä on hiipinyt jäytävä ärtymys. Joka puolella tuntui olevan esillä viesti siitä, että konmarita, karsi, kiellä ja rajoita niin elämäsi järjestyy ja kevenee. 
Uusi hallitus on olan takaa karsinut ja kieltänyt eikä se ei näytä helpottavan ihmisten elämää. Kun ihminen tekee sen itse, niin simsalabim, tapahtuu ihme.
Niukkuudesta käyty Facebook keskustelu herätti ajatuksia.


Olen 61 vuotias ja alkanut ymmärtää ettei minulla ole rajattomasti aikaa, ehkä siksi ärsyynnyn näistä jatkuvista kieltäytymis- ja karsimisjutuista. Suurin osa tavallisista ihmisistä joutuu jättämään asioita väliin, koska heillä ei ole niihin varaa tai terveys ei salli. 
Mielestäni elämä tuo aikaa myöten tarpeeksi esteitä olemiselle ja tekemiselle. Miksi pitää vielä itse kieltäytyä? Kaikki me tunnemme niitä happamia elämänilon vähättelijöitä, jotka ovat tulleet toimeen yhdellä puserolla, vanhoilla kengillä ja tonnikalamakaronilla. Kuinka paljon peiteltyä kateutta mahtaa taustalla olla? 



On toki muitakin
iloja kuin kuluttaminen. Mutta inhoan sitä elämälle kitsasta asennetta, että jos ei aina laita ruisleipään puolet petäjäistä, niin se on suuri surkia synti. 
Eiköhän elämä karsi ja hallitus loput, miksi siihen päälle on vielä itsekin kiellettävä. 
”Suu säkkiä myöten” -ajatukseen sisältyy usein pieni paheksunta heinäsirkkoja ja iloisia hummailijoita kohtaan. Toisessa Facebook-jutussa paheksuttiin niitä, jotka surun ja sairauden keskellä saivat voimaa ja kestävyyttä itsensä meikkaamisesta.

Leivotaan täysrukiisia leipiä, syödään jälkkärit ensin ja juodaan liikaa, maalataan naama ja ripustetaan päälle kaikki kimaltava mistä tykätään ja valellaan itsemme hajuvedellä. Ostetaan hömppää ja ollaan kurittomia, juorutaan, isketään vääriä miehiä ja syödään krapulapitsaa. Kyllä elämä senkin karsii, koska ei sitä kukaan kauan jaksa, mutta edes joskus. Ettei aina elettäisi kiellon kautta.

Kohtuus on vaikea asia. Koen sen niin, että siihen kuuluu sipaisu voita, (koska se on epäterveellistä) hipaisu hajuvettä (koska hajuallergiset... tai hajuveden kalleus... tai…) Kohtuus ja niukkuus ovat sukulaisia, serkkuna kieltäymys.

Ei, en halua horjahtaa kohtuudesta, haluan suin päin rynnätä sen läpi, haluan voita ruisleivän päälle niin että siihen jää hampaanjäljet, hajuvettä kaadan niin että pyörryttää. 
Sieltä höyhenpatjan uumenista kömmitään kun jaksetaan tai tilataan joku nostamaan.

Vielä ei ole elämäntapalakia, mutta lähellä ollaan. Aamulla radiossa päiviteltiin sitä, kuinka jotkut tupakoivat ulkona ulko-oven edessä. Radioon soitti hänkin, joka halusi kieltää kokonaan tupakoinnin ja tupakka valmisteiden tuomisen Suomeen. 
Yritin lohduttautua sillä, että jos ulkona tupakointia nimitetään vakavaksi ongelmaksi, niin meillä on vielä asiat aika hyvin.

Itse en polta, mutta juttelen mielelläni meidän talon piharöökaajien kanssa. Parempia ystäviä me olemme, kuin niiden naapureiden kanssa, jotka tutkivat roskani ja jättävät moitelappuja roskikseen, kun en taaskaan ole litistänyt maitopurkkeja.

Viimeksi, kun olin vähän pitempään sairaalassa, ja välillä oli sellanen olo, että oliko tämä nyt tässä, niin ensimmäisiä ajatuksia tokenemisen jälkeen oli uskaltaisinko vielä lähteä reissuun ja mihin. Vasta sitten laskin rahat. Ja kaivoin nekin säästöt, joilla piti varmistaa kohtuullisuus pahoina päivinä. Kierros pahoja päiviä oli jo.

Nämä hyvänelämän luterilaiset, saarijärvenpaavon ja itsensäruoskijoiden perilliset, jotka oikeamielisyydessään lataavat elämää kuivattavia artikkeleita someen, he saavat minut tukehtumaan latteeni ja croisanttiini.  
Ei meilläkään carpacciota syödä joka päivä, lanttuhaudikas on ihan hyvää, mutta herranjestas, ei se sentään ole elämän ainoa eväs.