perjantai 29. huhtikuuta 2016

Liian isoja asioita

Olin ajatellut blogipäivitystä siitä missä olin ja mitä ajattelin, kun Tšernobyl räjähti keväällä 1986. Mutta aihe tuntui vähän liian… kuluneelta - kuten missä olit kun Lennon ammuttiin.


Päivi Niemi Hesarin pääkirjoituksessa kirjoitti aiheesta kuten olisin halunnut, jos olisin osannut: Tšernobyl-keväänä syntyi mustikan kokoisia ajatuksia.
Niemi sanoo sen oleellisen: ”Valtavan asian äärellä ihminen alkaa usein ajatella pienen pieniä ajatuksia. Sellaisia mustikan kokoisia.”


Kun ydinlaskeutuma oli liikkeellä huhtikuisena viikonloppuna 30 vuotta sitten, minä pidin rapunovea auki muuttomiehille. Oli ollut kova talvi ja paha kevät. Äitini kuoli tammikuussa ja veljeni oli saanut siitä lisäpontta itsetuhoiselle juomiselleen. Oli hautajaiset, perunkirjat ja perintöriidat. Liikutus virttyneiden villatakkien ja käyttämättömän turkishatun äärellä.


Vihdoinkin asiat
olivat selviämässä. Nelihenkinen perheemme oli muuttamassa ensimmäiseen omaan ja tilavaan asuntoon lähelle keskustaa. Uutta kotia oli kaiken ohessa innokkaasti remontoitu.


Valtavan uutisen edessä väsymyksen sumentamista aivoistani pyörähti mannaryynin kokoinen kiukku: ”Miksi just nyt, kun mä vihdoin saan jotain?”.


Katsoin pihaa ja ajattelin, että lapsiakaan ei voi päästää ulos. Näin meidät laatikoiden seassa, peitettyjen ikkunoiden takana pelkäämässä näkymätöntä. 
Serkkuni oli vähän aikaa sitten kuollut syöpään vähän yli kolmekymmentävuotiaana. Viimeisinä kertoina sairaalassa, kun ei ollut enää mitään sanottavaa, pesin lavuaarissa hänen hikisiä pipojaan. Niistä irtosi muutamia hauraita hiuksia. Ehdin kuvitella, kuinka meidänkin hiuksemme alkavat hiljalleen ohentua ja hiuksia pestessä niitä jää käteen.


Mutta kevät jatkui, lasten uudet koulut ja uusien arkirutiinien käynnistäminen vei ajatukset muualle. Kuten tänäänkin, uutisten kauheudet soljuivat jossain kauppakassien, ylitöiden, auton huoltojen ja kesälomasuunnitelmien taustalla. Anoppi viittasi kintaalla marjasatonsa säteilylle, hän hillosi ja mehusti kuten ennenkin. En muista yhtään sienikastiketta, joka olisi jäänyt syömättä. Sinä kesänä kukaan ei kuitenkaan kalastanut.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Sisällöntuotanto-ongelmia

”Hyvän blogikirjoituksen tulee olla henkilökohtainen.”

Tämä somekouluttajan
ohje on pyörinyt päässäni jonkin aikaa. Minulle on vaikeaa olla aidosti henkilökohtainen. Lainaan mielelläni muitten ajatuksia, kuten kirjailija Eeva Joenpellon hienoa lausetta:”Se etten ole tunteellinen ihminen, ei tarkoita, ettenkö olisi tunteva.”


http://www.melancholiathemovie.com/

Rakastan suurta paatoksellisuutta, patetiaa, mutta ilskon tunteellisuutta. Ja somessa pelataan tunteilla.



Olen someaddikti, jolle helpoin on Instagram. Sinne laitetaan kuvia, jotka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Laitan toki tekstiosaan pari #häsällä varustettua sanaa mukaan, mutta kuvia ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Adobe Post appsilla niihin saa helposti tekstiä täydennykseksi.



Minulla ei ole
selkeää teemaa, josta blogata, ei yhtä harrastusta, johon olisin täydellisesti hurahtanut. Facessakin olen usein se tirkistelijä, joka ihmettelee muitten elämää.



Twitterissä en seuraa Enbuskea tai Stubbia. Seuraan eksentrikkoja, jotka verhoavat itsensä tai elämänsä bisarrilla ja erilaisella tavalla.


Pinterestiin kerään minua koskettaneita outouksia. Kadehdin uskallusta olla sitä mitä haluaa ja reilusti sen yli. Minussa syntyy hytinää, kun joku tohtii lavastaa elämäänsä ohi arjen ja yli vaatimattomuuden. Ihastun oman elämänsä renesanssiruhtinaisiin.


http://www.viralnova.com/portable-animals/

Minä olen
pelkuri. Väistän mielelläni ”oikein” eläviä ihmisiä, astun sivuun ”hyvien ja vaatimattomien”  tieltä. Sivuutan kissakuvat ja jollekin rakkautta vannovat ”jaa tämä omalle sivullesi” kiertävät päivitykset.
Olen hiljaa, kun kohtaan jumalansa löytäneitä ja puren kieltäni, kun kuuntelen mielipiteissään varmoja. Joskus kuitenkin lipsahtaa.

Sarjakuvapiirtäjä Aiju Salminen
Ymmärrän tunteen tasolla tämän päivän Narkissoksia, omaan kuvaansa hukkuvia selfiefriikkejä. On helppoa tuomita heidät ja väittää, että ulkonäkökeskeisyys on pois sielukkuudesta.


Käännän leipätyökseni reseptejä ja olen huomannut, että monet tuntemani ihmiset pitävät pullan ja kakkujen leipomista hyväksytympänä harrastuksena kuin selfieiden ottamista. Valkoisen jauhon, sokerin ja voin syöminen ja muille syöttäminen on siis arvokkaampaa kuin se, että ottaa itsestään kauniita kuvia. Joku tässä ei toimi…. mutta rakastan leivoksia ja kakkuja.



Pidän traditioista silloin, kun ne ovat yhdessä leikittyjä leikkejä, eivät oikein elämisen pakkopaitoja. Perinteet, jotka nostavat pintaan hyviä muistoja, eivät ahdista minua. Perinteet, joiden alla on vaiettua häpeää saavat minut vaivautuneeksi. Jos voin välttää, en osallistu näihin perinteisiin. Omissa häpeämisissä on tarpeeksi kantamista. 



Minun on vaikea uskoa onnellisiin lapsuuksiin. Uskon viihtyisiin hetkiin. Keveisiin, ohimeneviin tuokioihin, jolloin mihinkään ei satu, kaikilla paikalla olevilla on mukavaa eikä mitään tarvitse luvata. Siksi valokuvat ovat niin tärkeitä. Joissain niissä näkyy se lyhyt hetki, jolloin kaikki oli hyvin. Näitä kuvakansioita olen tallentanut Googlen kuviin



Olen pitänyt mukanani Arthur Schopenhauerin ajatusta, jossa on elämän lohdullinen keveys ja onnellisuuden mahdollisuus:

”Onni piilee aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli aurinkoisen lakeuden; pilven edessä ja takana on kaikki kirkasta.”