sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Todellisuuden pikakurssi

Kaaduin viime syksynä pahasti. Tyypillinen kotitapaturma, kompastuin aikakausilehtiläjään syli täynnä pyykkiä. Etuoikeutettuna hesalaisena olin Töölön sairaalassa alle tunnissa.


Menin aika hajalle. Oikea polvilumpio mäsähti muutamaksi palaksi, oikea suoliluu halkesi ja istuinluu meni kolmesta kohtaa poikki. Sen virallinen termi on lonkkamaljan murtuma. Ystäväni Pirkko sanoi, että nousin kertarysäyksellä Suomen osteogenesis imperfecta -yhdistyksen kuninkuusluokkaan. Yhdistyksessä kuulemma sanotaan, että kuninkuusluokkaan pääsee vasta, kun on kokenut lantiomurtuman. Se on huonojen kuninkaiden kuninkuusluokka, en suosittele. En ole ikinä ennen ollut niin sairas ja kipeä kuin ennen ja jälkeen lantioleikkauksen.


“Sehän on ihan pentu”, oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin leikkaavan kirurgin. Kirurgiksi hän oli mielestäni liian nuori. Pitkä ja urheilullinen, mutta hän käyttäytyi kuin kympin poika.
Kuuskymppisellä haurasluisella mummolla ei ole varaa valita tai mahdollisuuksia valittaa, ei vaatia paikalle kokenutta vanhaa proffaa. Nuori kirurgini kertoi tulevasta leikkauksesta - en tosin muista mitä - mutta minulle jäi tunne, että tapaukseni kiinnosti häntä.


Jouduin odottamaan leikkausta kaksi päivää ja joka päivä pennuksi tuomitsemani kirurgi kävi tapaamassa minua. Leikkauspäivänä hän tuli vielä erikseen osastolle ja leikkaussaliin ennen nukuttamistani.
En usko, että olisin saanut yksityissairaalassa leikkaavalta lääkäriltä enemmän huomiota ja en usko, että minua olisi leikattu missään tämän paremmin. Nyt maaliskuussa, puoli vuotta leikkauksen jälkeen, pystyn kävelemään kotona ilman keppiä. Minuun laitettiin peltiä ja ruuveja enemmän kuin haluan laskea. En valita, kirurgini oli taitava peltiseppä. Hän oli myös hyvä lääkäri. Hän kuunteli ihmistä, eikä nähnyt minussa vain potilasta. Lupaan muuttaa luutuneet käsitykseni nuorista lääkäreistä.
 

En tykkää ajatella rahaa, mutta monessa muussa maassa olisimme joutuneet myymään asuntomme pystyäksemme maksamaan minun leikkaukseni ja saamani hoidon. Luin Töölössä Kari Hotakaisen kirjan "Luonnon laki". Siinä hoitaja sanoo pahasti vammautuneelle päähenkilölle: 
"Kaikki on edestäsi tehty. Maksettu, kerätty, kinuttu, saatu. Jos ei hyvällä, niin pahalla. Jos jotain uupui, otettiin velkaa. Että sinä saisit parhaan mahdollisen hoidon ja
                                               huolenpidon."



Töölön sairaala on todellisuuden pikakurssi. Kuuden hengen huoneessa miehet ja naiset ovat yhdessä iästä ja tilanteesta riippumatta. 
Siellä me makasimme, lantio- ja lonkkamurtumamummot, prätkällä keulineet harrikkajätkät ja hiljaiset ketjukolaroineet keskiluokkaiset miehet. Parin päivän kuluttua tiesimme toisistamme kaiken, nimen, sosiaaliturvatunnuksen, vaivan ja vatsantoiminnan.


Leikkauksen jälkeen, kahden viikon ajan seurailin huonekavereitani, tein heistä omia tarinoita. IPad oli korvaamaton, roikuin netissä, kun en jaksanut lukea. Näin opiaateissa ahdistavia harhoja, voin pahoin, oksentelin, olin vuoroin toiveikas ja depparissa. Suututin lopullisesti ainakin yhden tuttumi haukkumalla hänet kipulääkepäissäni maailman itsekkäimmäksi paskiaiseksi. En halunnut kavereita tai perhettä käymään. He tulivat silti.


Leikkauksen jälkeisestä
vatsantoiminnasta voisin kirjoittaa inhorealistisen novellin.


Ihmettelin myös hoitajien jaksamista. Monia heistä olen ajatellut usein jälkeenpäin. Vain hyvällä. Minusta ei olisi koskaan ollut vastaavaan hommaan. Muutaman hoitajan kohdalla uskon jopa kutsumukseen. Heidän ystävällisyytensä ja huolehtiva asenteensa ei ollut vain hyvää käytöstä palkan ja työpaikan takia.

Valitettavasti pari leipiintynyttä kiduttajaakin pääsi vääntelemään kipeitä luitani. Ensimmäisenä yönä hoitaja halusi kääntää minua tulevien ihovaurioiden takia. Maallikkonakin tiedän, että painehaavat ja ihovauriot eivät synny yhdessä yössä. Leikkauksen jälkeen oli röntgenhoitaja, joka mieluummin käänsi minua kuin röntgenlaitetta. Heidän
                              kasvojaan en enää muista.



Nyt olen kuitenkin jaloillani ja käyn kolme kertaa viikossa kuntosalilla. Yritän hoitaa itseäni ja ajatella muutakin kuin toipumista. Kuntouduin melko hyvin.
Minä en taistellut enkä tsempannut. Pahimpina hetkinä keskellä yötä, yksin sängyssä sairaalan pesuhuoneessa, omat eritteet olivat ainoa asia mikä täytti ajatukset. Yritin vain olla hiljaa nahkani keskellä. Opiaattiharhoissa päässä välähti, että jos nyt kuolen tähän, muutama asia olisi hyvä ehtiä sanomaan. Siihen kännykkä on oiva väline. Saamani hoidon lisäksi olen kiitollinen teknologialle toipumisestani. Netti, iPad, kännykkä ja kuulokkeet tekivät kaikesta paljon siedettävämpää.


Olen alkanut suunnitella uusia matkoja. Mietin kuinka paljon vielä jaksan ja ehdin matkustaa, olen alkanut laskea vuosia. Synnynnäinen luustohauraus on aina laskeva käyrä ja viimeisiä vuosia en aio ajatella. Vielä.
Guangzhoussa Guangdongin provinssin ihmisten sairaalassa
Niksautin kerran selkäni Kiinassa ja se oli pitkään kipeä. Paikallinen nuori mies ihmetteli miksi reissaan kipeänä, miksi en pysy kotona ja järjestä elämääni mukavaksi. En osaa vastata miksi. Lauri Otonkoski sanoo yhdessä runossa:
“Ei ihmistä tehty ymmärtämään 
vaan kulkemaan vapaana ja uteliaana 
kuin savuvana
ilmiöiden, rakkauden ja kauhujen
ympäri ja läpi.” 

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Kesäyliopiston aurinko paistaa


Nappasin ohimennessä abien kurssiesitteen. Ilahduin, kun huomasin, että Helsingin seudun kesäyliopistolle suunnittelemani logo on edelleen käytössä. En muista enää tarkkaa vuotta milloin sen tein. Varmasti yli kymmenen vuotta sitten.
Tunnuksessa on vihreä, vähän joonialaisen tyylinen pylväs, jonka kapiteeli muodostaa avoimen kirjan, josta nousee kesäinen aurinko. Helsingin yliopiston pylväät ovat joonialaisia. Joonialaiset pylväät kuvastavat sivistystä ja taiteita. Niitä kesäyliopisto edistää. Tunnuksen selitys ei ole tämän mutkikkaampi ja varmaan siksi se on toiminut.

Jossain ensimmäisissä versioissa kesäyliopiston nimi oli kehänä auringon ympärillä, mutta se pelkistettiin hillitymmäksi.

H
elsingin seudun kesäyliopisto on perustettu vuonna 1966. Se on korkea-asteinen ja korkealaatuinen vapaan sivistystyön oppilaitos, jota ylläpitää Helsingin seudun kesäyliopistosäätiö.

A
ikaisempi versio, Helsingin keskustan kesäinen siluetti on Jaakko Mäkikylän, eli meidän Jaskan suunnittelema ja piirtämä.
Siluettitunnukseen hän teki tarkoituksella pienen kevennyksen: Tuomiokirkon kellotaulu ei näy veden heijasteessa. Kellomestari Juho Könnin kellotaulu on yllättävän voimakas elementti ja sen tuplaaminen olisi lisännyt tunnuksen hälyä.