torstai 4. heinäkuuta 2013

Vammaisuus ja diskriminaatio teatterin keinoin

Aiheesta innostuin heti. Vammaisuus, siitä minulla on paljon kokemusta, omakohtaista ja vierestä koettua. Diskriminaatio, meitä pieniä rääpäleitä sorsitaan aina. Teatteri – lavalla olen ollut hiiri, kivi ja äkäinen kääpiö.
Osallistuin huhtikuussa 2013 Zagrebissa Grundtvig vaihto- ja yhteistyöohjelman aikuiskoulutustyöpajaan, joka käsitteli vammaisuutta ja diskriminaatiota teatterin keinoin.

Pelottavaa byrokratiaa

Hakemuslomakkeiden täyttäminen EU-ohjelmaan saattaa kuulostaa pelottavan byrokraattiselta. Siltä minustakin tuntui – varasin hakemuksen tekemiseen muutaman kokonaisen päivän aikaa ja pinon sanakirjoja. 
En avannut kirjoja kertaakaan ja hakemuksen täyttämiseen ei mennyt kuin jokunen tunti. Olin aivan innoissani, kun kuulin, että minut oli valittu mukaan. Luin huolellisesti kaiken saamani materiaalin. Yritin ymmärtää työpajan ohjelmassa kuvailtua antropologi Victor Turnerin liminaalitila -käsitettä, opiskella pikavauhtia venäläisen teatteriohjaajan ja -teoreetikon Stanislavskin metodeja, luin Kroatian sodasta ja Zagrebista.

Heleänä kevätpäivänä

Vastaanotto jo lentokentällä oli sydämellinen. Niin lämmin ja ystävällinen, että unohdin matkalaukkuni kahteen kertaan seisoskelemaan yksinään Pleson lentoasemalle. Sitä ei varastettu, poliisi ei vienyt, mitään ei tapahtunut. Kaikki oli valmiiksi hoidettu, kuljetukset, siisti hotelli, ruuat – aivan kaikki.

Rimakauhua ja uusia ystäviä

Nyt minun kai pitäisi olla kaiken järjestelyn ja huolenpidon väärtti? Kaikki muut ovat varmaan hirveän lahjakkaita. Puhuvat sujuvaa englantia ja osaavat teatteriteoriat, sosiologian ja sen liminaalitilan.

Trešnjevka Cultural Centren mustaksi maalatulla näyttämöllä meitä on seitsemäntoista ihmistä, joista enemmistö ei tunne toisiaan entuudestaan. Yhdestätoista eri maasta. Kaikki ovat mukavia, tavallisia ja hauskoja ihmisiä. Osalla on joku vamma ja vammattomillakin on joku linkki vammaisuuteen.
Educathe massage with Dijana Frančešević

Emme diagnosoi toisiamme, vammaisuushan on vain yksi ihmisen ominaisuuksista. Kukaan ei ole suuri diiva, eikä huomionkipeä neurootikko. 
Marina Dimitrova Latviasta tekee romanialaiselle Georgeta Fintinarulle teatterimaskia.
Heidän kanssaan on heti kiva jutella. He ovat avoimia ja puhuvat englantia kuka mitenkin, eikä se haittaa, me ymmärrämme toisiamme. Ystävystymme päivässä. Kuinka se saattoi käydä niin nopeasti? Ei minun iässäni ole enää helppoa saada noin vain uusia ystäviä. 
Minä ja Mariora Stanescu.
Odotin myös kohtaavani kulttuurieroja, mutta ne ovat lähinnä kiinnostavia erilaisuuksia. Jossain keskusteluissa saattoi hetken kokea olevansa heikoilla jäillä, varsinkin silloin kun keskustelu lipsahti Balkanin sotiin.

Kaikki on kaaosta

Meillä on kuusi päivää aikaa tuottaa teatteriesitys. Meillä ei ole ohjaajaa, ei käsikirjoitusta. Meillä on sessioita, jotka ehkä avaavat sitä mitä on tarkoitus tehdä, mutta päätökset jätetään meille. 
Siitä mitä seuraa, voisin kirjoittaa monta sivua sekavaa selittelyä, mutta en edes yritä. Teemme harjoituksia, joissa tunnen itseni ulkopuoliseksi, mutta teen ryhmän mukana. Ajattelen liikaa, haen tolkkua, en osaa antaa mennä, mutta me nauramme paljon ja minut vedetään mukaan. Tuntuu siltä, että olemme olleet yhdessä jo kauan. Iltaisin juomme viiniä ja nauramme lisää. 
Ivona Šeparović työskentelee kroatilaisessa vammaisjärjestössä. Ivonan huikeasa esityksessä kävelytuet muuttuivat apuvälineistä sirkuselementeiksi. Saksalainen Rasa Böhm varmistaa Ivonan tasapainon.
Emme arvostele toisiamme, emme kilpaile mistään, meillä on lapsellisen viihtyisää yhdessä. Kun esitykseen on kolme päivää antaudun. Jos esityksestä ei tule mitään, siitä ei sitten tule ja so what. Nämä ihmiset, me yhdessä, olemme paljon enemmän kuin joku yksittäinen esitys.

Teatteri on outouden kohtaamista

Otan mietelausekorista lapun. “She realised that theatre is not about understanding what’s going on. It’s about meeting something you don’t know.” Anne Bogart about the NEW! 
En edelleenkään tiedä mitä tapahtuu, mutta kaaos alkaa hahmottua kohtauksiksi. Kummallisesti ne linkittyvät toisiinsa. Neljä päivää siitä kun tapasimme, meillä on jo rakenne, olemme koonneet esityksen, joka käsittelee vammaisuutta ja syrjintää.
Marioara ja minä
Mistä se syntyi, en ymmärrä. Kuten kaaosteoriassa, ehkä näennäinen epäjärjestys ja ennakoimattomuus onkin korkeamman asteen järjestystä.

EDUCATHE-Harlem shake
Tietysti joku osa minussa haluaisi analysoida prosessia, esittää kysymyksiä. Oliko meillä kuitenkin johtohahmoja? Jos prosessi olisi kestänyt kauemmin, olisiko lumous särkynyt, olisimmeko alkaneet muodostaa erimielisiä klikkejä? Näinkö helposti kootaan aatteellinen, samanmielinen ryhmä aivan ventovieraista ihmisistä? Missä vaiheessa yksilö alkaa ajatella ryhmänä?
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. 
The Lion Girls onnistuneen ensi-illan huumassa.
Toivon, että pystyn säilyttämään tämän lumouksen ilman, että liialla ajattelulla mitätöin sen. Kaikki mitä työpajasta sain oli lahja, joka tuli yllättäen ja ansaitsemattomasti ja olen siitä hyvin kiitollinen. Liminaalitila – antaa olla, liian syvällistä minulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti