torstai 29. maaliskuuta 2012

Valokuva, kuolema ja sydänäänet

"Millainen on minun tunneperheeni?" Siitä voisin kertoa pitkään ja vuolaasti, mutta viime perjantaina yritin visualisoida sitä IHME 2012 nykytaidefestivaalien voimauttavan valokuvan työpajassa. Sen ohjasi valokuvaaja, taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen, joka tunnetaan yhteisötaideprojektista Maailman ihanin tyttö.

Meitä oli 13 osallistujaa. Ennakkotehtävässä pyydettiin keräämään aineistoa omaan tunneperheeseen. Sain tietää päivää ennen, että pääsen peruutuspaikalle ja seuraava yö kului arkistoja kaivellen. Valitsin ja niputin kuvia suvustani ja perheistäni. Jo pelkkä kuvien lajitteleminen herätti  ajatuksia ja kysymyksiä. Miksi valitsen tuon, miksi en ota sitä missä olemme kaikki koolla ja hymyilemme suoraan kameraan?
Copyright Riitta Skytt
Työpajassa opin valokuvan katsomisesta ja merkityksestä paljon sellaista, jota en aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi. Perhekuvat ovat aina kiinnostaneet minua. Olen se, jolle voi huoletta näyttää matka-, kissanristiäis- tai hautajaiskuvia. Katson niitä mielelläni ja tarkkaan.
Copyright Riitta Skytt
Kirpputoreiltakin olen ostanut muitten ihmisten vanhoja perhekuvia. Eräs osallistuja sanoi, että hän on aina ihmetellyt ihmisiä, jotka ostavat vieraiden ihmisten kuvia. Minä olen yksi niistä. Näen heti kuvissa tarinoita ihmisten välisistä suhteista tai suhteettomuuksia. Erityisesti rakastan sodanaikaisia perhekuvia ja jälleenrakennuksen aikoina otettuja kuvia. 
Copyright Riitta Skytt
Tummimmat kuvat olivat itselleni tärkeimpiä. Koska aikaa oli rajallisesti, tein koneelta katseltavan sarjan. Se syntyi kuin itsestään. Alitajunta oli tehnyt töitä ne muutamat tunnit, jotka ehdin nukkua kuvien lajittelun jälkeen. Koin merkittäväksi, että kerrankin ei tarvinnut olla kohtelias eläville tai kuolleille ja sain käsitellä heitä täysin sen mukaan miltä minusta tuntui. Työpajassa innostuin hommasta niin, että aion jatkaa sitä.
Copyright Riitta Skytt
Jokainen osallistuja teki omanlaisensa esityksen, jonka sitten esitteli ryhmälle. Olisin kuunnellut niitä vaikka kuinka kauan. Työt olivat kirjeitä, höyheniä, taiteilijakirjoja ja -kansioita, ikoneja, kuvakasoja, palloja... on aina ihmeellistä nähdä ja kuulla kuinka täysin eritavalla ihmiset käsittelevät omaa elämäänsä. Ja silti, jossain kulkee kuitenkin se yhteinen kokemus, joka tekee kaikesta oudolla tavalla tuttua.
Christian Boltanskin Sydänarkisto on IHME-festareiden teemateos. Näin Boltanskin näyttelyn Helsingin Taidehallissa vuonna 1998. Näyttelyn oikea nimi oli Elokuun yö, mutta minun muistissani se on aina Boltanskia hämärässä. Näyttely käsitteli juutalaisvainoja ja yksityiskohtia en enää muista. 
Boltanskin työt ovat yleensä tilallisia, hän rakentaa niihin mystisen tunnelman. Muistan Taidehallin näyttelyn tunnelman ja hämärän. Ihmisten varjot ja rautasängyn. Kuten valokuvatyöpajassakin, Boltanskin tunnelmassa on se outo yhteinen kokemus. Haastattelussa hän sanoi, että kuollut ruumis ja valokuva merkitsevät hänelle samaa asiaa. Valokuvat ovat muistin avaimia ja koskaan et tiedä mikä kuva on viimeinen. "Kuolemasta jokainen voi löytää itsensä."
Olimme Jaskan kanssa Rikhardinkadun kirjastossa antamassa sydänäänemme Christian Boltanskin Sydänarkistoon
Omat sydänäänet saa cd:lle, jonka kotelossa on kuva Ejima saaresta. Se näkyy Teshiman saarelta, jossa on Sydänarkisto. Boltanski olisi halunnut arkiston Ejimalle, mutta sen käytännön järjestelyt olivat liian vaikeita. 
Boltanskin Sydänarkisto on Japanissa, Teshiman saarella. Siellä voi joka minuutti kuulla jonkun satunnaisesti valikoituneen henkilön sydämen äänen. Luulin tietäväni minkälainen ääni tulee sydämen lyönneistä, mutta se tieto taitaa olla peräisin jännitysleffoista. Jaska sanoi, että näitä oikeita ääniä pitäisi käyttää rasismin vastaisessa kampanjassa. Osaisitko äänen perusteella kertoa ihmisen ihonvärin tai uskonnon? Kuuntele tarkkaan...
Sydän kuvaa ihmisen identiteettiä. Sopii hyvin tähän aikaan, että luovutat identiteetin digimuodossa käytettäväksi anonyyminä osana maailmanlaajuista sähköistä arkistoa.
Oman sydämen syke kuulosti siltä, että minulla on vähintään rytmihäiriö. Äänittäjä sanoi, ettei siinä ole mitään kummallista tai poikkeavaa. Tuntui oudolta konkreettisesti tajuta, että henkiriepuni on tuon epätasaisesti pumppaavan lihasmöykyn varassa. Se tulee tömisemään toisella puolella maapalloa, en tiedä kuinka kauan. Ehkä kauan kuolemani jälkeen. 
Sydämelleni jää myös arkistonumero. Saimme Jaskan kanssa molempien sydänäänet samalle cd:lle. Kuuntelimme niitä hiljaisina iltapäiväruuhkassa autostereoista.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Tunteellista ruokaa


Vuonna 94
suunnittelimme kustantamo Kääntöpiirin kirjaan kannen. "Äiti meitä hyvin ruokki" kirjan toimitti Leena Reiman ja moni tunnettu kirjailija kertoo siinä lapsuuden ruokamuistojaan reseptien kera. Kannen käärepaperin painatus ei onnistunut täysin, se on valitettavasti liian tumma.

Tarkoitus oli
, että se muistuttaa ryppyistä voipaperipakettia. Lapsena sain Uunisaareen mukaan voipaperiin käärittyjä ranskanleipävoileipiä. Niissä oli yleensä voita, makkara- tai juustosiivu ja ohut viipale kurkkua, joka oli lämpimässä nahistunut, kun söin sen. Siihen aikaan tuoretta kurkkua saattoi ostaa vaikka vain palan, koska se oli kallista. Ei ollut mitenkään kummallista, ettei ostettu kokonaista kurkkua. Jokaisen voileivän väliin äiti oli leikannut pienen palan voipaperia. Koko eväspaketin hän oli sitonut sini- tai punavalkoisella paperinarulla.

Meridian X Oy:n perustaja, Jaakko Penjami Mäkikylä, noin 2,5-vuotiaana.
Kirjan kannen voipaperin alta kuultaa Pikku-Jaakko, joka natustaa raakaa makaronia. Kuvan on ottanut hänen isänsä Esko Mäkikylä. Jaskan housut on pantu hakaneulalla paitaan kiinni etteivät ne tippuisi päältä.

Jaska ja Pekka Råman ovat taittaneet ja toimittaneet vuonna 2004 Gero Hottingerin keittokirjan Kerrassaan herkullista. Kirja on edelleen myynnissä sekä suomeksi että englanniksi, Simply delicious.
Hienot kuvat otti Kaj G. Lindholm ja kustantajana oli Otava. 
Ruoka on ehdottomasti tunneasia. Ruoan kautta muistan lapsuudesta paljon. Miten vuodenajat ja vuosikymmenet muuttuivat. Sunnuntai-iltojen tee ja sardiinivoileipä tai iltanami. Se oli aina tyynyllä vielä teini-ikäisenä, kun tulin kotiin ties mistä. Moniin elämäni hyviin hetkiin liittyy ruokamuistoja. Onhan ruoalla aina voitu lohduttaa, palkita, osoittaa rakkautta tai valtaa. Jokainen tunnistaa ruoan ympärillä pyörivän valtapelin, joka ilmenee kaikkialla, ihmissuhteissa, perheessä ja yhteiskunnassa.

Naëmi Onnela, minun mummuni.
















Meillä kotona puhuttiin paljon ruoasta. Äiti ei ollut mestarikokki, hän oli opetellut ruoanlaiton kirjoista. Hän oli silloin piikomassa Englannissa. Lapsuudenkodissa hänen ei tarvinnut itse kokata, koska mummu Naëmi ja kotiapulaiset huolehtivat siitä. Kuusilapsisessa perheessä kotiapulaisia tarvittiin.

Äiti ymmärsi hyvän ruoan päälle, vaikka käytännön taidoissa olisi ollut parantamisen varaa. Hän oli utelias ja yritteliäs, eikä pelännyt valmistaa erikoisuuksia. Joskus ne onnistuivat ja välillä päivälliset olivat outoja. Söin silti kaikkea, mutta silakkalaatikkoa ja aladobia en edelleenkään voi sietää.

Mamma-Ruth sai keittokirjan äidiltään Naëmilta ja nyt se on minun hyllyssäni.
Emme olleet varakkaita, mutta meillä syötiin hyvin. Jos ei ollut rahaa, syötiin vähemmän ja sitäkin parempaa. Meillä ei koskaan ollut mättöä. Äidin mielestä oli terveellistä, ettei syönyt itseään täyteen. Ja siinä hän oli nykytutkimusten mukaan aivan oikeassa. Välillä repsahdan silti syömään itseni niin pulleaksi, että kuukahdan tyytyväisenä vatsani viereen nukkumaan ja päätän pyhästi vähentää seuraavana päivänä.

Vasemmassa reunassa kurkistaa Ruth ja oikealla istuu Naëmi.
Yksi tädeistäni oli kuuluisa siitä, että hänellä ei ollut makuaistia, eikä hän piitannut ruoanlaitosta. Äidin ja toisten tätien mielestä hän vain liotti siankylkeä haaleassa vedessä ja nimitti harmaanruskeaa lopputuosta läskisoosiksi. Enimmäkseen hän eli voileivillä ja perunaleivoksilla. Onneksi hänen miehensä oli leipurina Primulassa.

Olen tehnyt Hakaniemen hallin vanhimmalle myymälälle, Parhialan siirtomaatavaraliikkeelle, Juhlakahvietikettejä heidän isoäitinsä Fanny Parhialan kunniaksi. 
Toinen sukulaistäti paahtoi homehtuneet leivät uunissa ja rapsutti sen jälkeen palaneen homeen leipien pinnasta. Sitten leivät kuulemma olivat korppuja ja voi mainiosti syödä.

Kummitätini Ada Onnelan piirtämä kuva sukulaisista ja tuttavista kahvipöydässä.
Kolmas täti piti mehua vanhassa Fairy-pullossa ja kehui, että siitä on niin mukava truutata mehua suoraan lasiin. Mehu vaahtosi hauskasti ja äiti kielsi juomasta sitä.


Matkoilla ruoka
on tärkeässä osassa. Tosin nuorena paikka ja seura olivat merkittävämpiä kuin varsinainen ruoka. Olen vuosia sitten ensimmäisellä Pariisin reissullani syönyt latinalaiskorttelissa ostereita ja shampanjaa herraseurassa. Oli varhainen kevät ja minulla oli upiuusi musta lakkatakki. Mielestäni olin kuin Francoise Sagan, ja elin kuin päähenkilö kirjassa 'Pidättekö Brahmsista'. Montmartrella söin sammakonreisiä, ne maistuivat lähinnä kanalta. Mutta missä seurassa! Joyneux anniversaire, Xavier.

Tyypillinen lounas Länsi-Afrikassa. Riisiä, tikkukalaa ja tomaattikastiketta.

Afrikassa olen
syönyt kastiketta laittomassa ravintolassa pöytäseurueen yhteiseltä laakealta vadilta. Oli niin pimeää, että en voinut olla varma, olivatko soosin pienet möykyt kanaa ja rusinoita vai kärpäsiä, joita pörräsi sakeana ympärillä.

Junaruokaa Kiinassa. Junissa syödään koko ajan. Vähintään auringonkukan siemeniä.
Mielestäni kaikkea pitää maistaa edes kerran, kuten äiti opetti. Mutta Etelä-Kiinassa en saanut syötyä höyrytettyjä harmaita matoja, joita kerätään merenpohjasta. Hajukin oli sitä luokkaa, että sain varoa, etten aseta isäntäväkeä kiusalliseen tilanteeseen menettämällä kasvoni. "Loosing face" on pahinta mitä kiinalaiselle voi seurassa tapahtua.

En osaa edes terveydellisistä syistä olla millään erityiselle dieetille. En karppaa, en laihduta, rasvoja yritän tarkkailla, mutta tuore voi ja ruisleipä.... kolesteroliarvojen kanssa on jatkuvaa vääntöä.


Olen
neljä vuotta kääntänyt reseptejä Maalaisunelma ja Toivekoti ja Puutarha -lehtiin. Suhtaudun hommaan paatoksella. Luen toscanalaisten tryffelituottajien sivustoja, luen parsan kasvatuksesta, opiskelen taikinan hapattamista. Mutta olen samalla tavalla teoreetikko kuin äitini, en ole tähtikokki tai keittiön valtiatar. Osaan avata viinipulloja, koristella kauniita voileipiä, pilputtaa hyvää salaattia ja keitellä ohrapuuroa maitoon.

Suklaakakkua Tahkolla.
Käännöksissäni en ikinä, ikinä, käytä sanaa noutopöytä. Niitä on huoltoasemien baareissa ja työmaaruokaloissa. Ne ovat ravitsemista, eivät nauttimista varten. Noutopöytä on jo sananakin kamala, minulle se on aina buffet-pöytä, koska enää ei puhuta voileipäpöydästä ja seisovapöytä on vähän vanhahtava.

Jaska oli melomassa Turkissa ja minä etsiskelin pikkukylistä ruokapaikkoja, joiden antimilla jaksaa meloa.
En halua olla hifistelijä, mutta olen hurmattavissa hyvällä ruoalla, joka on katettu kauniisti. Ruokaa on kuitenkin oltava riittävästi. Neliskulmaisella lautasella diagonaali kastikeraita muutamalla hiplulla ei innosta pätkääkään. En halua syödä niin hienosti, että sen jälkeen pitää mennä halvempaan paikkaan syömään tarpeeksi.

Messuesitteissä käytetään edelleen Jaskan piirtämää pohjakarttaa. 
Viime perjantaina olimme Gastro-messuilla ja Viinin ystävän päivässä Messukeskuksessa. Gourmand Oy:n osastolla saimme nauttia pari lasillista raikasta Chablista ja ihanaa pehmeää Châteauneuf du Papea. Chablis oli isäni lempivalkkari ja kun Jaska purjehti Atlantin yli Two Star -kisassa, aluksen viininä oli Kielin tullivapaasta kaupasta ostettu Châteauneuf du Pap.

Gourmand Oy:n osasto ViiniExpossa. 
Savonseudun elintarvikeyrittäjillä oli hauska idea, Kalakukko Airways -lentoasema. Siellä oli tarjolla savustettuja lohirullia, savumuikkuja, erinomaisia vihanneslisukkeita, villisikamakkaroita, mansikkamehua ja pientilojen juustoja.


Jälkiruoaksi sain
salmiakki - ja tiramisujogurttijäätelöä ja pieniä strösselimunkkeja. Loppupäivästä työnteosta ei tullut enää mitään.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kevättä ilmassa!

Anne, Kampin Klipoteekista, on vuosia pitänyt mut blondina tai violettidaamina. Ollaan me kokeiltu punastakin kauan sitten.
Nyt päätettiin kokeilla Annen kaapista punkkarivärejä.
Shokkivärejä ei ollut, mutta Anne hommaa ensi kerraksi.
Keväämmällä tämä pää puhkeaa heleämpään kukkaan.
Vielä on värit vähän nupullaan.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Aasien aika

Viime kesänä olin Senaatintorilla Kodittomien koirien ystävien mielenosoituksessa. Meidän perheeseen kuuluu erityisen eläinrakas ihminen ja hyvän asian puolesta kävimme moikkaamassa häntä Senaatintorilla. Tilaisuudessa osoitettiin mieltä Romanian kulkukoirien puolesta. Tarkemmin asiasta tässä linkissä.

Torilla sain käteeni pienen esitteen: Aasien aika! Se kertoi, että Koirien ystävät ovat mukana  It's Donkey Time -projektissa, jossa koulutetaan terapia aaseja vammaisten lasten hoivakotiin Bukarestissa. Romaniassa aasi on lähes arvoton eläin, vaikka se on köyhille tärkeä työjuhta.
Kirjoitin uusimpaan Tukilinja -lehteen pienen aasiuutisen.
90-luvulla maailmaa puistattivat kuvat Romanian lastenkodeista. Avustusjärjestöt riensivät hätiin ja tilanne on ilmeisesti parantunut jonkin verran. Vammaisten lasten kuntouttaminen on kuitenkin edelleen vaatimatonta. Suomen Kodittomien koirien ystävät ry on mukana projektissa, jossa vammaisten lasten hoivakotiin Bukarestissa koulutetaan neljä terapia-aasia. Aasit opetetaan olemaan lasten kanssa ohjatusti. Aaseilla saa ratsastaa ja lapset pääsevät ajeluille kiesityyppisellä perävaunulla, jonne pyörätuolit sijoitetaan. 
Hullumpiakin projekteja on ja kuten videolta näkyy paikalla on ollut mediaa seuraamassa aasiterapian alkua. Haluan tietysti uskoa, että kansainvälisen median paikalle tulo kohentaa myös vammaisten lasten hoivakodin tilannetta. Toivon, että Romania on pitänyt huolta siitä, että orpojen ja vammaisten lasten kodeissa olosuhteet eivät ole enää lähellekään kahdenkymmenen vuoden takaisia. 
Vaikka aaseja ei ole näissä hommissa monta, niin ehkä tämä hippusen nostaa aasienkin arvostusta. Projektia voi tukea ryhtymällä aasille kummiksi. www.koirienystavat.com/aasiterapia.html