keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Miksi pitää resuta maailmalle?

Joskus ihmettelen matkustusintoani. Pari päivää ennen lähtöä yritän hulluna tehdä pöytää putsiksi ja varata viimeisen päivän ennen matkaa rauhalliseen pakkaamiseen. Kuitenkin aina jotain jää tekemättä ja pakkaan viimetingassa viimeisenä yönä silittämättömiä vaatteita. Taas menee liian myöhään. Halpislentojen lähdöt ovat usein aamuvarhaisella. Yöunet jäävät kolmeen tuntiin. Lentoasemalla hörpin aivan liian kalliin aamukahvin, pää on kipeä ja samea vähäisestä unesta. Katselen ihmisiä. He vaikuttavat kummallisilta, lentokenttäbussi on kuuma ja ahdas, vieruskaveri haisee hieltä. Tästä kaikesta maksan ja lähden vapaaehtoisesti.

Hieltä haiseva mies lentokenttäbussissa on yrittänyt poistaa vanhoja tatuointeja ja nyt ne kuultavat rosoisen arpikudoksen alta. Jaskan toisella puolella istuu tyylikkäästi harmaantunut vanha nainen. Hän on edelleen kaunis ja tietoinen siitä. Hän yrittää päästä juttuun jokaisen lähistöllä olevan miehen kanssa. Hän on kehittänyt kasvoilleen pienen kestohymyn, josta ei tiedä onko se aitoa. Luovuttaisit jo.

Muutaman rivin päässä tiilenväriseen paitaan pukeutunut keski-ikäinen mies kertoo kuinka hän sammui Rigassa taksiin ja pudotti sinne tavaransa. Tekisi mieli sanoa: Ansaitusti, vanha juttu.

Aasialainen nuori mies, jolla on Monkin rottinkihattu takaraivolla. Laiha, nörtin ja puunhalaajan ristisiitos, jonka lököttävät farkut on paikattu tarkoituksella tai muodinmukaan nahkapaikoilla.

Liikuttavin on nuori mies, jolla on läpinäkyvässä kertakäyttömukissa sammalta ja siinä pieni maksaruoho. Kenelle hän mahtaa sitä viedä?

Lentokoneen käytävällä joku nipistää minua reidestä. Se on pieni vauva, joka on kuulemma ensimmäisellä lennollaan.
Alta tunnin olemme Rigassa. Lentokenttäbussin hehkuvan anilliinin värisistä tangoista näkee, että entisessä itä-blokissa ollaan. Muistan kuinka Nunnun kanssa olimme vuosia sitten Varsovassa ja kentällä tullimiehet istuivat marjapuuron värisissä kopeissa.

Kentällä kuluu pari tuntia. Odotustilassa on turkkilaisia rouvia suurine eväspusseineen, jossa on herkullisen näköistä kotonaleivottua piirakkaa. Rouvien pulleilla pikkupojilla on karkkirannekkeet! Sellaisia en ole ennen nähnyt. He availevat niitä kuin taskukelloja ja puputtavat namuja mieluummin kuin piirakoita. Katselen nälkäisenä, kun rouvat pakkaavat ronkeleiden prinssien piirakat takaisin yhteen monista kasseistaan.
Rigan kentällä lentelee lokkiparvia. On hassun näköistä, kun niitä ajetaan takaa vanhalla autolla, joka pomppii kuin suomalaisisännän peltoauto pitkin nurmikenttiä. 
Air Balticilla hintaan ei sisälly minkäänlainen syötävä. Ostamme kanasalaatit, reissun kunniaksi Bloody Maryt ja vettä. Luemme kumpikin omaa Pamukkiamme, Jaskalla on "Muita värejä" ja minulla "Istanbul - Muistot ja kaupunki".
Laskeuduttaessa on pakko myöntää, että Istanbul on vaikuttava näky. Valtava kaupunki meidän allamme jatkuu horisonttiin asti. 
On yllättävän helppoa mennä metrolla kohti keskustaa. Maksamisen ymmärtäminen kesti hetken, mutta asiallinen naisvirkailija tuli näyttämään kuinka automaatista sai tarvittavat matkapoletit. Vaihdamme raitiovaunuun ja osaamme jäädä oikealla pysäkillä pois. Jyrkkä katu viettää suoraan kohti merta ja karttaa on luettava melkein joka kulmassa. Autot ajavat vaarallisen läheltä ja kivetyt kadut ovat hatarajalkaiselle kauhistus. Mutta hotelli löytyy ja viidennen kerroksen huoneesta on upea näköala kattojen yli merelle.
Bluefish, isoa rucolaa, perunaa, sitruunaa ja
paahdettua pihvitomaattia.
Kala oli maustettu laakerilla ja
oliiviöljyllä. Kalassa ei ollut ruodon ruotoa,
ja nahka oli ohutta ja rapeaa.
Turkkilainen kahvi ja pistaasibaklava jälkkäriksi.
Jäätelöshow, "venyvää" jäätelöä,
jonka venyvyyden salaisuus on sakeutusaineena
käytetty orkideanjuuri.
Jos kello ei taas olisi vaikka mitä, kertoisin lisää, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Kuten kuvista näkyy, kävimme syömässä hyvin ja sen jälkeen Jaska nukkui koko illan kuin tukki. Minun oli pakko kiivetä kattoterassille, joka oli kuulemma American bar. Siellä oli läjäpäin lokinkakkaa ja muutama tuoli ja pöytä. Baaria ei näkynyt, mutta se ei haitannut, päinvastoin.
Seisoin kattoterassilla katselemassa, kun aurinko laski. Sininen moskeija värjäytyi punertavaksi, valot syttyivät ja sadoista minareeteista alkoi kuulua rukoushuutoja. Niistä muodostui moniääninen matto, jota autontorvet, lokkien ja lasten huudot ja mouruavat kissat säestivät. Marmaranmeri oli täynnä redillä olevia laivoja. Ilma oli lämmin, tuoksui ruoka, pakokaasu, lika ja elämä.
Ymmärrän hyvin miksi matkustan.  

1 kommentti:

  1. Voi Riitta, ymmärrän niin hyvin matkustelemisen innon ja tarpeen. Varsinkin nyt juuri taas kerran, kun luen blogiasi. Osaat kertomisen taidon. Matkakumppanien kuvailu oli mainio :D Onneksi Jaskakin taitaa olla enempi vierivän kiven tyyppiä, niin ei tarvitse sun yksin reissata. Istanbuliin on päästävä. Piste. Hienoja matkakuvia. Ritu

    VastaaPoista