perjantai 31. joulukuuta 2010

tiistai 21. joulukuuta 2010

Asenteita ja mielikuvia

Tukilinja-lehti tupsahti postiluukusta. Siinä on kaksi kirjoittamaani juttua. Ensimmäinen käsittelee vammaisuuden kuvaamista ja toisessa haastattelen Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovista.

Syksyllä Itäkeskuksessa kulttuurikeskus Stoan galleriassa oli tekstiilitaiteilija Silja Purasen vammaisaiheinen näyttely. Sen yhteydessä järjestettiin oheistapahtuma Päivänsäde ja menninkäinen. Syksyn hämärtyvässä illassa, täpötäydessä galleriassa kuultiin monia mielenkiintoisia, hyvin jäsenneltyjä ja syvällisiä puheenvuoroja.

Ajatuksiaan kertoivat taidehistorioitsija Marjatta Levanto, taiteilija Silja Puranen, Sanna Sepponen, joka on esiintynyt Salkkareissa ja Toisenlaiset frendit ohjemassa, tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo sekä valokuvaaja Pekka Elomaa.

Marjatta Levanto kertoi kuinka häntä harmittaa taiteilijoiden sairauksien liioittelu ja dramatisointi, joka ohittaa kiinnostuksen tekijän taidetta kohtaan. "Esimerkiksi Van Gogh ei suinkaan leikannut korvaansa irti poikki. Uskomme tämän kuitenkin mieluummin kuin sen todistetun tosiasian, että hän nirhi siitä vain pienen palan. Eihän se nyt ole mitään kauhean dramaattista."

Silja Purasen taiteen teemana on usein ollut yksilön ja yhteisön suhde sekä ne normit ja vaatimukset, jotka yksilön tulisi täyttää. Stoan näyttelyssä oli esillä suuria, vanhoja tekstiilejä. Niihin Silja oli digitaalisesti työstänyt lapsuuden aikaisia kuviaan. Niihin hän on liittänyt erilaisten oireyhtymien ja vammaisuuden piirteitä. Silja pohti töittensä kautta, olisiko hänen oma elämänsä ollut vähemmän arvokas, jos sattuma olisi määrännyt toisin ja hänellä olisi jokin näistä oireyhtymistä.

Teossarjaan kuuluu video, Maailman vahvin mies, jossa Siljan poika, Onni Lintusaari, esiintyy sirkuksen voimamiehenä. 

Meidän kaikkien tuntema tv-tähti Sanna Sepponen kertoi, että Toisenlaiset frendit -ohjelmassa on helppo esiintyä, koska siinä hän saa olla oma itsensä.

Vammaisaktivisti ja tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ei jättänyt ketään kylmäksi: ”Teknologia ja muotoilu ovat vammaiselle ainoa tie pois ylenkatsotusta ja näkymättömästä sosiaalisesta asemasta. Kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla ei koskaan pystytä poistamaan vammaisuuden matalaa statusta yhtä vallankumouksellisesti kuin huippumuotoilulla.” 

Lyhty ry:ssä valokuvaustyöpajoja vetänyt lehtikuvaaja Pekka Elomaa esitteli kuinka valokuvaa voi käyttää muistina ja kielenä. Helsinkiläinen Lyhty ry tarjoaa asumis-, oppimis- ja työpajapalveluita noin sadalle aikuiselle kehitysvammaiselle. He ovat tehneet näyttelyitä ja performansseja, jotka ovat herkistäneet taidekriitikko Otso Kantokorven kirjoittamaan: ”Kehitysvammaisten tekemää taidetta on helppo kehua kohteliaasti, alistaa ylistämällä. Nämä näyttelyt eivät onneksi tarjoa mahdollisuutta siihen. Ne osoittavat selkeästi sen, että kyse on terapian sijaan taiteesta.”

Minä, kuten varmaan moni muukin, ilskon suunnattomasti sanaa voimaantuminen. Joka jumalan asia on nykyään voimauttavaa. Itse en ainakaan halua voimaantua. Sanassa on jotain niin sievistelevää ja teennäistä, että pyrin välttämään sitä parhaan kykyni mukaan. Mutta kerrankin kuulin siitä sen verran viisaan määritelmän, että vaikka en edelleenkään aio ottaa sanaa käyttööni kirjoitan sen tähän. Marjatta Levanto sanoi: "Mielestäni voimaantuminen on sitä, että elämä antaa jotain enemmän kuin vain arjen haltuun."

Tavoitteeksi teatterikorkeakoulu

Suomessa vammaisia näyttelijöitä ei yleensä näe laitosteattereiden lavoilla. Maailmalla on vammaisten teatteriryhmiä ja välitystoimistoja, joiden kautta vammaiset näyttelijät saavat rooleja. Näyttelijät haluavat, että elokuvissa ja teattereissa vammaiset esittäisivät vammaisten ihmisten roolit, eikä niin, että vammaton näyttelijä esittää vammaista. Eihän musta näyttelijäkään esitä valkoisen ihmisen roolia, vaan näyttelijät valitaan roolin mukaisesta rodusta. Eikö Teakista ole valmistunut vammaisia esittävän taiteen ammattilaisia? Onko vammainen oikeutettu saamaan ylintä tanssi- ja teatterialan koulutusta? 

Näitä ja paljon muita kysymyksiä kävin esittämässä Teakin rehtorille Paula Tuoviselle. Kävimme pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi Teakissa ei toistaiseksi ole vammaisia opiskelijoita ja miksi laitosteattereiden lavoilla ei näe vammaisia näyttelijöitä. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin hyvin avoimesti ja harkiten. Minulle tuli selvästi sellainen olo, ettei Tuovinen ainakaan ole asian esteenä. Hän ei usko, että kysymys on asenteesta. Ennemminkin hän arvelee, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi, että toisin pitäisi tehdä. 

”Olisi tärkeää, että vammaiset itse aktiivisesti ajaisivat asiaa eteenpäin, koska ilman kysyntää, ei tule tarvetta. Kentällä on oltava selkeä tarve, että tätä me haluamme. Pitäisi olla joku intohimoinen ihminen, joka näkee sen mahdollisuuden. Jonkun virallisen tahon tulisi myös tukea asiaa. Silloin voi jollakin aikavälillä jonkun koulutusohjelman sisään syntyä sopiva erityisryhmä. Toiveena olisi pystyä tekemään normaalin koulutusohjelman sisällä poikkeuksellisia ratkaisuja. Se edellyttää ennen kaikkea sisällöstä vastaavan professorin avoimuutta, kokeilunhalua ja sitoutumista johonkin toisenlaiseen.”

Tuovinen rohkaisee haastamaan nykykäytännön:
”Hakekaa! Pyrkikää ilman muuta! Koetelkaa rajoja. Tehkää kysyntää, vain sillä tavalla asiasta tullaan tietoisiksi. Muuten emme tule ajatelleeksi minkälaisia muitakin taitoja ja elementtejä teatterissa voidaan hyödyntää. Haastakaa koulutus. Ottakaa rohkeasti yhteyttä ja puhukaa asiasta. Jos jätätte hakematta, muutosta ei koskaan tule. Voi olla, että muutos ei tule vielä, mutta jokaisen erityisryhmän on käytävä oma taistelunsa. Joidenkin on lyötävä päätä seinään ja tehtävä töitä tulevien sukupolvien hyväksi.” 

tiistai 14. joulukuuta 2010

Reality Bites!

Tutustuin todellisuuteen. Olin viikon Haartmanin sairaalassa. Ei mitään kuolemanvakavaa, niveltulehdus, josta paranee.

Kaksi vuorokautta jonotin päivystyksen vuodepaikalla osastopaikkaa, koska crp huiteli aika korkealla. Vuodepaikat ovat rivissä pitkän käytävän varrella. Sänkyjen välissä on vain kolisevia puusermejä. Käytävää kuulemma kutsutaan Raatteen tieksi. Enkä ihmettele. Potilaat huutelevat ja kurottelevat ohikiitäville valkotakkisille.

Raatteen tiellä meitä oli sydänkohtauksen saaneita, kännissä kolhiintuneita ja paljon sekavia vanhuksia. Viereeni tuotiin mummo, joka oli maannut kaatuneena kotonaan muutaman päivän ennenkuin hänet löydettiin. Voitte kuvitella missä kunnossa hän oli.

Hoitajat tekevät raskasta kolmivuorotyötä. Jos haluaisi, niin löytyisihän muutamien työstä ja asenteesta huomautettavaa. Mutta kuinka moni meistä jaksaisi tehdä sellaista työtä päivästä toiseen uupumatta ja leipiintymättä? 

Päätin olla täyttämättä suunnittelemaani kipakkaa asiakaspalautelappua, vaikka kanyylia pisteltiin viiteen kertaan ja vanhempi hoitaja survaisi sen varoittamatta suonen seinään. 

Törmäsin päivystyksessä myös omiin ennakkoluuloihini. Hoitava lääkäri oli huitulatukkainen ja lapsenkasvoinen. Kipeä ja keski-ikäinen täti minussa ärtyi heti, että nyt tuolle pojalle joutuu selittämään kaiken aasta ööhön. Ja osaakohan se mitään? Mutta poika oli huolellinen, asiallinen, ilmeisen osaava ja vielä kohteliaskin. Ensi kerralla en äyski nuorille lääkäreille, lupaan. 

Samoin haluankehua kaikkia tapaamiani virolaisia sairaalatyöntekijöitä. Aivankuin virolaisilla olisi parempi kotikasvatus? He huomioivat ihmisiä ja ovat ystävällisiä vakavalla ja arvostavalla tavalla. Toivon, että heidän kaunis käytöksensä tarttuisi meihin suoranuottisiin suomalaisiin.

Osastolla kuuntelin hoitajien juttelua heidän hoitaessaan vanhuksia. "Huomaa, että on joulu tulossa." "Kui niin?" kysyi nuorempi hoitaja. "No kun palvelutalot alkaa siirtää näitä tänne. Ja omaiset haluu mummot meille, kun ne ite lähtee Lappiin joulunviettoon."

Hoitaja kertoi myös, että nykyään helsinkiläiset vanhukset ovat joutuneet jatkuvalle rundille. He kaatuvat palvelutaloissa, joutuvat Haartmaniin, sieltä "kuntoutukseen" Laakson sairaalaan, josta heidät siirretään takaisin palvelutaloihin. He voivat kaatua uudestaan heti ensimmäisen kymmenen minuutin kuluessa ja niin he lähtevät samalle kierrokselle. Moni heistä jää matkan varteen.

Olin samassa huoneessa mummun kanssa, jota kukaan ei käynyt katsomassa ja jolle kukaan ei edes lähettänyt terveisiä.

Tästä linkistä aukeaa artikkeli: "Suurkaupunkien ikäihmisillä on ankea arki." Siinä kerrotaan kuinka karua vanhustenhoidon arki tänä päivänä on.

Olen vakavasti sitä mieltä, että jokaisen poliitikon uraan pitäisi sisällyttää vähintään kuukausi kolmivuorotyössä terveyskeskussairaalan päivystyksessä ja vuodeosastoilla. He voisivat vaihtaa vanhusten ja delirium alkkisten vaippoja, kuunnella sekavia ja surullisia mutinoita, katsoa sinisiä käsivarsia, kun hauraat suonet eivät enää kestä verinäytteiden ottoa tai kanyyleita. Seurata sydärin elvyttämistä. Vaikuttaisikohan se säästöihin ja hoitajien palkkoihin?